Asta kävi kylässä

Joskus sitä tajuaa vasta paljon myöhemmin, miten hiuskarvan varassa oma henkikulta on ollut. Itselläni tällaisia tajuamisen hetkiä on ollut monia parin viime päivän aikana, kun on käynyt aina vain paremmin selville, mitä Olavinpäivänyönä riehunut myrsky sai aikaan.

Kuten edellisessä päivityksessä kerroin, viimeisten viikkojen aikana sosiaalinen elämäni on ollut kovin vähäistä. Kavereita ei yksinkertaisesti ole edes ehtinyt nähdä. Siksipä ajattelin, että Olavinpäivä on hyvä tekosyy koota porukkaa kasaan ja mennä vaikkapa piknikille. (Asiaan vihkiytymättömille eli epäsavonlinnalaisille: 29. heinäkuuta on Olavin nimipäivä, joka on Olavinlinnan kotikaupungissa yllättäen suuri juhlapäivä. Silloin otetaan ilo irti kesästä, joka lähenee jo loppuaan.) Siispä muotoutui suunnitelma, että menemme porukalla toiselle puolelle kaupunkia Mallatsaareen syömään kanaa ja patonkia ja siemailemaan hieman viiniä ja Puuhanallen simaa.

Mallatsaari on hieno paikka: Matalaa kalliota järven rannassa, pienen metsikön takana, näköyhteys Olavinlinnan vähemmän nähdylle puolelle ja varsin priima paikka seurata vaikkapa Olavinpäivän ilotulitusta. Ja siellä on ehkä vähemmän todennäköisesti muuta väkeä häirtisemässä kuin esimerkiksi viereisillä Kyrönniemen kallioilla.

Siellä siis hengailimme ja kivaa oli. Tarkoitus ei välttämättä edes ollut olla siellä enää puolen yön aikaan, koska seurueen linnan opastuksilla oli rankka työpäivä takana ja seuraava edessä. Mutta aikataulumme hieman venyi ja paukkui ja, kuinka ollakaan, kello löi puolta yötä ja ilotulitus alkoi. Hyvin pian tulituksen päätyttyä havaitsimme, että suurin piirtein kai kaakon suunnalla välkehtii. Onko jollain oma ilotulitus? Ei, ne olivat salamoita ja vastapäisen metsikön takaa havaitsimme myrskyrintaman olevan tulossa kohti. Emme tietenkään siinä vaiheessa tienneet millaisesta myrskystä on kyse, mutta päätimme pistää kamat kasaan aika vikkelään ja lähteä juoksemaan pois alta.

Asmudamus ja Jake pääsivät pyörättöminä juoksemaan suoriltaan Serkon kotiin ja siksi selvisivät reissusta jopa kastumatta. Minulla, Puuhanallella ja Syksyn morsiamella oli pyörät, joita lähdimme noutamaan Kyrönniemen kentän laitamilta. Tuuli yltyy ja myrskyrintama saavuttaa meidät vallan nopeasti, muut saavat pyöränsä auki nopeasti, mutta minä taistelen pyöränlukkoni kanssa pimeässä, kiireessä ja hiukan myös humaltuneena. Juuri, kun saan pyörän auki, niskaani alkaa sataa puutavaraa. Takanani olevasta männystä irtosi oksia, jotka tulivat suoraan päälleni. Yllättäen hätäännyin, mutta kärsimäni vahingot: hartiassa pieni pyöreä naarmu, solisluussa hyvin hento mustelma ja vääntynyt pyörän takakori. Heti, kun selvisin suurimmasta järkytyksestä ja selvisi, että mitään ei käynyt, lähdimme ajamaan tuhatta ja sataa Serkolle päin. Perille saavuimme läpimärkinä ja meikäläinen ainakin hieman säikähtäneenä.

Muutaman hetken päästä tajusin kaikessa rytäkässä kadottaneeni avaimeni ja aurinkolasini, joita Puuhanalle ja Jake lähtivät etsimään, kun myrsky oli jo laantunut. Ja tarkkasilmäiset ja nokkelat pojat löysivätkin ne. Kiitos siitä kovasti. Kun lopulta lähdimme Puuhanallen ja Asmudamuksen kanssa kulkemaan kohti kotia omalle puolellemme kaupunkia, näimme pieniä merkkejä myrskytuhoista. Aina paikoitellen näkyi kaatuneita puita ja keskustastakin oli sähköt poikki. Myöhemmin Asmudamus vielä soitti, että hänen suunnallansa on puuta enemmänkin nurin ja pihassa ilmeisesti oli puu kaatunut parkkipaikan autojen päälle. Meidän parkkipaikallamme oli myös pari autoa päässyt koivun syleilyyn ja sähköt oli myös meillä poikki.

Kuten sanoin, tilanteen vakavuus alkoi todella käydä ilmi vasta seuraavina päivänä. Lähdin aamulla tekemisen puutteessa kävelemään lähikauppaan, meillä oli vielä siinä vaiheessa sähköt poikki. Matkalla oli paljon kaatuneita ja vaurioituneita puita, joista osa roikkui sähkölinjojen varassa. Myös yksi sähkötolppa oli katkennut. Hernerinteen loppupää oli minun näkökulmastani kokonaan puiden peitossa. Kotimatkalla huomasin, että opiskelija-asuntojen vieressä menevien portaiden poikki retkotti mänty, jonka latva oli suoraan talon sisäänkäynnin päällä. Myöhemmin kävin yliopistolla ja näin uutisissakin näytetyt tuhot sairaalan luona, ja kyllä siellä yliopistonmäelläkin oli petäjä poikineen nurin.

Luonnollisesti eniten toimintaa haittaavat tuhot raivataan ensin, mistä seuraa se, että "inkkarisola" eli suorin reitti meiltä kaupunkiin on poikki. Tätä en tietenkään muistanut eilen kun tulin töistä, vaan tajusin sen siinä vaiheessa, kun takaisin kääntyminen ja kiertotietä meneminen olisi vienyt enemmän aikaa. Siksipä menin pyörineni ensin yhden rungon ali, sitten toisen yli peläten, että sen yläpuolella oleva runko menettää tukensa ja tulee niskaan, ja sitten vielä loput puut piti kiertää metsän kautta. Tulipahan kerrankin maastopyöräiltyä maastopyörälläni.

Ehkä pahimpia järkytyksiä oli se, kun näin Serkon Mallatsaaren tuhoista ottamat valokuvat. Jos emme olisi havainneet myrskyrintamaa hyvissä ajoin, jos emme olisi tajunneet lähteä karkuun heti, jos olisi tullut jokin muu viivytys... Minun pieni selkänaarmuni on pientä siihen verrattuna, mitä olisi voinut käydä.

P.S. Asiaan vihkiytymättömille pieni selvennys käyttämistäni lempinimistä: Meidän porukalla on tietyille pariskunnille olemassa vakiintuneet lempinimet, esimerkkinä tässä tekstissä esiintyvä Serkko (tunnetaan myös Jajjana ja Jarsena). Joskus ihmisistä kuitenkin pitää puhua yksilöinä, joten tekstissä esiintyvät Jake ja Syksyn morsian (sori, pää löi tyhjää, enkä keksinyt tähän hätään parempaa nimeä) muodostavat yhdessä Serkon. Vaikka blogiani ei ehkä luekaan kuin omat kaverini, se on kuitenkin julkinen, ja haluan siksi välttää ihmisten oikeden nimien käyttämistä.