Matkakuumetta ja lukemistoa

Kolme päivää enää. Sitten olisi suuntana Italia. Tätä on jo odotettukin.

Matkasuunnitelmamme siis on seuraava: Tiistaina suuntaamme Helsinkiin, missä vietämme yön, koska lentomme lähtee keskiviikkoaamuna. Keskiviikkona istahdamme lentokoneeseen, missä meikäläinen saa kärsiä kolme tuntia lievästä lentopelostaan, ja suuntaamme kohti Milanoa. Siellä varmaankin vain vaeltelemme sen päivän ja pällistelemme paikkoja. Asmudamuksella kai oli joku kaveri Milanossa, joten häntä ehkä näemme siellä. Seuraavana aamuna aikaisin hyppäämme ilmeisesti hitaaseen ja halpaan junaan ja suuntaamme Firenzeen. Siellä taas Jarsella on joku kaveri, jota ehkä näemme, Asmudamus haluaa käydä Uffizissa ja paikallista piffiä pitäisi kuulemma maistella. Muuten sitten varmaan taas vaeltelemme ja pällistelemme. Firenzessä muuten yövymme hostelliksi muutetussa luostarissa. How cool is that?

Pari yötä olemme Firenzessä ja sitten hyppäämme taas junaan, päättämättä on vielä käytämmekö kallista ja nopeaa vai halpaa ja hidasta, ja menemme Napoliin. Napoli on minulle henkilökohtaisesti se mielenkiintoisin kohde ja kai se jonkinmoinen pääkohde on, koska olemme siellä kolme yötä. Siellä pitää ainakin syödä pitsaa. Kaupungissa on tietysti kolme linnaa, joista ainakin kahdessa Puuhanalle haluaisi käydä, lähellä olisi Pompeiji ja Vesuvius, jotka olisi hauska nähdä. Tai no Vesuviusta on kai vaikea olla näkemättä, mutta siis... Viimeisenä päivänä sitten lähdemme Roomaan, missä ehkä ehdimme ehkä tehdä jotain, vietämme siellä puolikkaan yön ja sitten pitäisikin lähteä kotiin. Paluumatkalla joudun kärvistelemään koneissa neljä tuntia, koska emme pääse suoraan Helsinkiin, vaan pitää koukata Tukholman kautta.

Kovasti on matkakuume nousussa, pian pääsee matkaan. Matkan aikana tuskin tulee blogipäivityksiä, mutta ehkäpä sen jälkeen kirjoitan jonkinmoista raporttia.

Sitten kerron tuosta lukemistosta. Sain nimittäin tossa pari päivää sitten luettua Joe Abercrombien First Law -sarjan toisenkin osan Before They Are Hanged. Mainiota luettavaa edelleen. Joitakin asioita olisin itse ehkä yrittänyt tehdä toisin, esimerkiksi erään hahmon henkinen kasvu on mielestäni turhankin nopeaa ja sanoisinko eksplisiittistä. Abercrombie onnistui myöskin tuhlaamaan mainion cliffhangerin paikan. Eräs luku nimittäin loppui jännittävästi ja tässä olisi ollut mainio tilaisuus laittaa pari seuraavaa lukua tapahtumaan muissa paikoissa, jolloin lukija olisi saanut jännittää parin luvun ajan. Sen sijaan seuraava luku vain jatkoi suoraan noiden jännittävien tapahtumien jälkeen. Jonkinmoinen pettymys kävi mielessäni siinä vaiheessa. Sarjan hahmot ovat nimittäin mitä mainioimpia, ja kirjan viimeisen sivun jälkeen tuli sellainen fiilis, että näitä kavereita tulee ikävä. Viimeistä osaa en kuitenkaan vielä pääse lukemaan. Hahmot ovat persoonallisia ja ne tuntuvat eläviltä. Erityisesti Pohjoisen miehistä ja inkvisiittori Gloktasta on hauska lukea. Myös kaikkea vihaavalla Ferrolla on omat hetkensä.

Kommunikoimisen suunnaton vaikeus

Olenko minä jotenkin outo, kun en pidä puhelimista ja chateistä?

Ne ovat kommunikointivälineinä ehkä käteviä, mutta mielestäni ne eivät välttämättä ole erityisen hyviä. Tai ehkä minä en osaa käyttää niitä oikein, tiedä häntä.

Aloitetaan puhelimista, ne kun ovat ehkä pienempi paha. En ole koskaan ollut suuri puhelimen käyttäjä. Mielestäni se sopii parhaiten pieniin asioihin, kuten erilaisiin ajanvarauksiin, siihen, että soittaa töiden jälkeen kotiin ja kysyy onko toinen käynyt kaupassa tai pyytää vierailulle tulevaa kaveria ostamaan karkkia. Tällaisiin asoihin puhelin on mitä kätevin (vaikka itse vihaan erityisesti juuri vieraille ihmisille soittamista jossain virallisesta asiasta).

Mutta sitten on ne henkilökohtaiset puhelut. En ole oikein koskaan ollut erityisen hyvä niissä. Periaatteessahan puhelimessa puhuminen tuo sen luurin toisessa päässä olevan henkilön melkein yhtä lähelle kuin hän olisi vieressä jutustelemassa. Melkein. Puhelimessa on helppo jutella niitä näitä, mutta tärkeämmistä asioista puhuettaessa minä ainakin jään kaipaamaan sitä fyysistä paikallaoloa. Toisen ilmeitä ei näe, surullisissa tilanteissa ei voi kietoa kättä lohduttavasti toisen ympärille ja minulla ainakin joskus jää puhelimessa sanomatta joitakin asioita, mitä ehkä kasvotusten sanoisin. Ja sitten on vielä ne hiljaisuudet. Pitemmissä puheluissa tulee melko varmasti hiljainen hetki. Ja se tuntuu vaivaannuttavalta. On aivan sama miten läheisen henkilön kanssa puhuu, puhelimessa hiljaisuus vaivaannuttaa, vaikka samassa tilanteessa kasvokkain hiljaisuus olisi mitä luontevin. Näissä tilanteissa käy hyvin selville se, että puhelimessa jutustelu ei ole sama kuin kasvokkain jutustelu.

Puhelinkommunikaatioon liittyy nykyään tietysti myös tekstiviestit. Sanomatta lienee selvää, että mielestäni tekstarit eivät ole erityisen hyvä väline keskusteluun. Niillä on helppo taas sopia tapaamisista ja joskus on mukava lähettää poissaolevalle rakkaalle kaipausviesti, mutta eihän niistä nyt mihinkään oikeaan keskusteluun ole.

Siirtykäämme sitten chatteihin. Kaikenmaailman mesejen ja skypejen pitäisi olla helppoja tapoja pitää reaaliaikaista yhteyttä ihmisiin ties missä päin maailmaa. Ja toki onhan se niin. Mutta minun mielestäni chattaaminen on varsin persoonatonta jutustelua. Joissakin tapauksissa persoonaton jutustelu on hyväksi, mutta kunnollisiin keskusteluihin chatti ei taivu, ainakaan minulla. Toki pakko kai se on myöntää, että en ole koskaan ollut suuri mesen käyttäjä, jolloin minulle ei ehkä ole tullut luontevuutta siihen kommunikaatiomuotoon. Joka tapauksessa, minulle käy aina toisinaan niin, että haluaisin ehkä oikeasti jutella sen toisen henkilön kanssa, mutta toinen vastaa viesteihin pitkien taukojen jälkeen tai vastaa vain lyhyillä lausahduksilla, joilla ilmoittaa lukeneensa viestini. Näitä tilanteita minun on hirvittävän vaikea tulkita, koska en näe toista henkilöä (videochattia en ole koskaan kokeillut, joten en aio edes puhua siitä, oletettavasti kommunikaatio on silloin helpompaa). Tekeekö se toinen henkilö samaan aikaan kenties jotain muuta, juttelee ehkä toisen kanssa? Eikö hänellä ole mitään sanottavaa asiaani? Häiritsenkö minä? Eikö häntä kiinnosta? Nämä ovat todella häiritseviä kysymyksiä siinä vaiheessa, kun itse haluaisi oikeasti jutella. Muutenkin se, että ei näe toisen eleitä ja ilmeitä eikä edes kuule toisen äänensävyä vaikeuttaa minun kohdallani tuota reaaliaikaista kommunikaatiotilannetta. Toisen sanomiset tai sanomattajättämiset on todella helppo tulkita väärin, kun on olemassa vain se kirjallinen viesti, joka ei välttämättä anna vihjeitä sen tulkintaan. Ehkäpä siksi hymiöt kaikessa ärsyttävyydessään ovat niin kovin käteviä juttuja.

Kannatan siis kasvokkain puhumista tai kirjeiden kirjoittamista. Sähköpostitkin on ihan kivoja, mutta kuka niitä lähettelee, kun mesettäminen on niin paljon kätevämpää.

Talven tuloa uotellessa

Mikä olisikaan pimeinä syysiltoina mukavampaa, kuin kynttilät ja lukeminen lämpöisen peiton alla? Mutta mitäpä siellä peiton alla lueskelisi? Minäpä löysin tässä pari viikkoa sitten vallan mainiota luettavaa, en tosin ole vielä itsekään opusta loppuun lukenut, mutta on se sen verran hyvä, että pitää jo tässä vaiheessa mainostaa.

Kyseessähän on Joe Abercombien The Blade Itself (suom. Ase itse), joka on The First Law -trilogian ensimmäinen osa. Niin, ja fantasian piirissä liikutaan. Varsinaista juonitiivistelmää kirjasta on vaikea kirjoittaa, koska juonta ei oikeastaan vielä ole. Tässä ensimmäisessä kirjassa lähinnä tutustutaan tärkeimpiin hahmoihin ja jonkin verran pohjustetaan tulevia tapahtumia. Jotain pääpiirteitä voin kertoa:

Maailma on nimeltään The Cicle of the World ja keskeinen maa on Union. Villissä pohjolassa on Bethod-niminen jamppa kruunannut itsensä pohjoisen kuninkaaksi ja hän haluaa liittää Unionin pohjoisimman osavaltion Angladin omaan valtakuntaansa. Tällä hetkellä siis Unionia uhataan pohjoisesta, mutta myös muita uhkia on kehkeytymässä. Sota pohjoisen kanssa on alkamassa, mutta ensimmäisen kirjan aikana on viitattu niin moniin muihin asioihin, että tarinan mittakaava varmasti laajenee vielä seuraavissa kirjoissa.

Kertojan suhteen Abercombiella on samankaltainen lähestymistapa kuin RuuRuun Tulen ja jään laulussa. Jokaisella luvulla siis on oma kertojansa, paitsi tärkeimmät tapahtumat kerrottiin lukujen sisällä useiden kertojien näkökulmasta. Toki tässä kirjassa kaikki kertojat hyviksiä, ainakin toistaiseksi, toisin kuin Tulen ja jään laulussa myös niin kutsuttu vastapuoli saa omat äänensä kuuluviin. Vaikka ASoIaFissahan nyt mennään muutenkin enemmän harmaan eri sävyissä, ilman selkeää hyvää ja pahaa.

Mutta miksi The Blade Itself pitäisi sitten lukea? Koska se on helkkarin hyvä. Ja hauska. Se tempaisee mukaansa. Mitään suurtahan kirjassa ei varsinaisesti tapahdu, mutta se pohjustaa tulevia tapahtumia, joista ei saa edes kunnon aavistusta, niin hyvin, että seuraavatkin osat haluaa lukea. Niin, ja lukiessa saa paikoitellen oikeasti nauraa ääneen. Erityisesti eräs Sormusten herra -viittaus oli todella mainio. Sen jo kerkesin Puuhanallelle spoilata (sori), mutta säästetään nyt muut lukijat.

Vallan mainiota luettavaa on tämä sitä kuuluisaa talven tuloa odotellessa.