Teehetki

Kukaan ei enää käytä kahvikuppeja.

Kahviastiastot on niin vanhanaikaisia.

Eihän kahvikuppiin edes mahdu mitään.

Nuo lienevät aika yleisiä ajatuksia. Minä ainakin olen ajatellut  noin. Kahviastiasto on ollut asia, jota on pitänyt tarpeettomana ja sen voi hankkia kaappiin sitten jos on tulossa jotain kotona kestittäviä perhejuhlia (lue: jos tulee lapsia ja pitää järjestää ristiäisiä, synttäreitä ja rippijuhlia). Muuten kahvi ja tee nautitaan mukista.

Sain aikanaan ala-asteenopettajaltani lakkiaislahjaksi koristeellisen astiaston siemenen. Mukana tuli ruokalautanen, keittolautanen, leipälautanen, asetti ja kahvikuppi. Ajatuksena oli, että voin sitten hankkia itse astiastoon täydennystä niin paljon kuin haluan. Ajatus oli kaunis, mutta eihän sellainen romanttinen astiasto vedonnut yhtään sellaiseen 18-kesäiseen Kirsikkaan. Siemen jäi pölyttymään äidin astiakaapin perukoille, mistä äiti oli sen nyt joulun alla kaivanut esille ja vihjasi, että voisin ehkä viedä sen pois.

Yhtäkkiä ajatus herrasastiastosta alkoi viehättää. Sellainenhan olisi hauska. Harvinaisille illallisvieraille voisi tarjota ruoan hienoilta lautasilta, ja mummokin saisi käydessään kahvin oikeasta kupista. Mutta eihän sellainen olisi arkikäytössä mitenkään käytännöllinen. Varsinkaan ne kahvikupit. Kauheasti vielä tulisi ylimääräistä tiskiä niistä aseteista.

Eilen illalla sain ajatuksen. Minäpä keitän teetä oikein pitkän kaavan kautta ja juon siitä kahvikupista, jonka kotoa toin. Ehkä voisin jopa käyttää sitä maailman epäkäytännöllisintä, mutta herttaista pientä Arabian teepannua, jonka joskus kotoa jauhotallista ryöväsin. Yleensä pannu on vain koristeena, koska siihen mahtuu teetä vain mukillinen.

Keitin veden ja laitoin teen hautumaan. Vein pannun olohuoneeseen sohvapöydälle ja asettelin kupin asetteineen valmiiksi. Tädiltä saatu sokerikko olikin jo valmiina. Hihittelin mielessäni, että onpas hassua tällä tavalla huseerata jonkun teekupillisen takia. Kaadoin teen, sekoittelin sokerin, asettauduin mukavasti sohvannurkkaan ja palaset loksahtivat kohdalleen.

Näpit eivät pala, jos juoma on vielä niin kuumaa, kun kuppia kannattelee asetin kanssa. Lusikka ei töki naamaa, kun sen voi asetella lautaselle. Mukillisen vetävästä pannusta saa melkein kolme kupillista teetä, joten nyt siinäkin on järkeä. Minusta tuli ihan kahvi- tai teekuppien ystävä. Sitä paitsi tuntuuhan se paitsi hauskalta myös ylimääräiseltä hemmottelulta, kun vaivautuu oikein kattamaan itselleen kupin pöytään.

Pitäisiköhän oikein hankkia se astiasto? Vaan tuskinpa niitä ylppärilahja-astioita enää mistään saa.

Suomalaisesta kirjallisuudesta

Jatkan epäsäännöllisiin aikoihin kirjoittelua. Tuntuu mukavammalta kirjoittaa silloin kun huvittaa eikä aina määräpäivänä. Tämä on edelleen tätä blogikriiseilyä...

Aloin eilen itsenäisyyspäivän kunniaksi lukea Pirkko Saision Elämänmenoa. Se on taas näitä paljon puhuttuja listakirjojani, tuskin olisin muuten osannut kyseiseen kirjaan tarttua. Kirja veikin yllättäen mennessään, ja sain siitä kerralla yli puolet luettua, mikä nyt ei reilun 200-sivuisen kirjan kohdalla ollut vaikeaa. Rupesin sen myötä mietiskelemään suomalaista kirjallisuutta.

En oikein tiedä, mistä asenteeni johtuu, mutta jotekin suomalaisesta kirjallisuudesta tulee helposti sellainen olo, että äh, emmä jaksa suomalaista lukea. Tunne on vahva, varsinkin jos kyse on klassikosta. Jos asiaa kuitenkin miettii, niin aika harvoin olen lukenut suomalaista kirjaa, joka on jäänyt mieleen negatiivisena kokemuksena. Päällimmäisenä negatiivisena kokemuksena tulee mieleen lukion pakkopullana luettu Minna Canthin Anna Liisa. Ehkä sitäkin lukisi nykyään erilaisin silmin. Nihkeään ennakkoasenteeseen taas poikkeuksena ovat ehkä olleet Reijo Mäen dekkarit, jotka nyt ovat aika kevyttä hupailua.

Yleensä tapaan oikeasti yllättyä, kun suomalaiseen kirjaan tartun. Tämähän on hyvä. Ne pelottavat klassikotkin soljuvat usein jouhevammin kuin monet ulkomaiset klassikot. Tuntematon on loistava, Maa on syntinen laulu on hieno, Kalevala on harvinaisen luettava runoteos (okei, se on mulla vieläkin kesken, mutta tykkään).

Eilen aloin sitten miettiä, miksi nämä suomalaiset lopulta sitten tuntuvat niin luettavilta. Tulin nopeasti siihen tulokseen, että niihin on suomalaisena niin helppo samaistua. Tapahtumaympäristön yksinkertaisesti ymmärtää paljon paremmin kuin toiseen kulttuuriin sijoittuvassa kirjassa. Vaikka vieraan kulttuurin tuntisi kuinka hyvin, se on aina vieras. Oma kulttuuri on aina tuttu.

Toinen, mutta tavallaan sama syy on kieli. Elämänmenon kieli esimerkiksi rakentuu hyvin pitkälti murteiden varaan. Äiti puhuu karjalaa, lapset puhuvat stadia ja sukulaiset savoa. Suomalaisessa kirjassa voi käyttää suomen kieltä koko sen komeudessaan, ja siihen on suomalaisen lukijan jälleen helppo samaistua. Erinomaisesti suomennettu käännöskirja jää pakosta kielellisestikin hieman vieraaksi, koska esimerkiksi vaikkapa ne murteet eivät ole suomeksi aitoja. Käännöskirjan tietysti kuuluukin olla vieras, ei sen ole tarkoitus kuvata suomalaista kulttuuria, joten vertailu on siinä mielessä hölmöä. Ajatuksena kuitenkin on se, että suomalainen kirja on niin kulttuurillisesti kuin kielellisestikin suomalaiselle lukijalle syvemmin ymmärrettävissä, mistä ehkä johtuu se, että kotimaiset kirjat tuntuvat minusta niin yllättävän luettavilta.



Tässä vaiheessa kirjoitusta minusta alkaa taas tuntua siltä, että saakohan kukaan minun järkeilyistäni selvää. Tai sitten pohdintani ovat muille ihan itsestään selviä asioita. Pitäisi jättää teksti pariksi päiväksi rauhaan ja palata lukemaan uudestaan, mutta eihän se ole tämmöisen bloggaamisen ideana, että haudotaan tekstejä. Kirjoitetaan ja julkaistaan, oli teksti sitten koherenttia tai ei. Oli se sitten viimeisteltyä tai ei.

Taas olen muutenkin jaaritellut kirjallisuudesta paljon. Onkohan tästä kohta tulossa kirjallisuusblogi? Tuskin sentään. Nämä kirjallisuuspostaukset vievät ihan liikaa aikaa. Tai sitten pitää ruveta miettimään sanomisiaan tarkemmin valmiiksi, niin kirjoittaminen sujuu helpommin.

Tänä iltana näkyy tähtitaivas! Vihdoinkin!

Rory Gilmore Reading Challenge: Pikku naisia

Paikatakseni toissa viikkoisen unohduksen, kirjoitanpa tällä viikolla etuajassa, tai ehkä jopa ylimääräisen päivityksen. ;)

Ajattelin, että minähän voin aina riipustaa muutaman sanan, kun saan kirjan Rory Gilmoren lukuhaasteesta luettua. En ole mikään hyvä arvostelujen kirjoittaja, mutta jos nyt pari sanaa saisi aina rustattua. Yhden kirjan olenkin jo ehtinyt lukea tässä välissä eli Harper Leen Kuin surmaisi satakielen.  Siinä oli erinomainen kirja. Ja selkeästi edelleen ajankohtainen, kun on jonkin verran seurannut, mitä Fergusonissa tapahtuu. Kirjassa siis päähenkilön isä puolustaa raiskauksesta syytettyä mustaa miestä, käytännössä siis taistelee tuulimyllyä vastaan. Vähän ovat asiat muuttuneet.

Mutta siis juuri äsken sain luettua Louisa M. Alcottin Pikku naisia, joka taas vaikutti himppusen vanhanaikaiselta. Kovasti yritettiin siinä kasvattaa hyvin käyttäytyviä ja nöyriä naisia. Välillä oikein puistatti kaikki se herttaisuus. Toki en myöskään enää kuulu kirjan kohderyhmään, joten sen kiltteys voi ehkä korostua liikaa minun silmissäni, mutta kovin postikorttimainen Marchin perhe silti on. Kokonaisuutena kirja oli ihan mukavan kevyttä ja viatonta luettavaa, varsinkin kun sen rinnalla luin toista, ihan pikkuisen rankempaa kirjaa. Välillä vaan alkoi kimmeltävä sateenkaari tursuta silmistä, suusta ja korvista, niin ihanteellista elämä kirjassa välillä oli.

Rory Gilmoren lukuhaasteessa luettu nyt 38 kirjaa 339:stä. Tässä on muutamaksi vuodeksi blogattavaa.