Ruokaostoksista

Terppa,

Käytiin Puuhanallen kanssa äsken ruokakaupassa, ostettiin maitoa, kahvia ja leipää. Tulin siinä sitten kassajonossa seuranneeni viereisellä kassalla olevia ihmisiä. Oli mielenkiintoista, että eräät ihmiset ostivat kaiketi sadalla eurolla elintarvikkeita, joista suurinta osaa minä en laskisi varsinaisesti ruoaksi. Lähimpänä varsinaista ruokaa kyseisessä lastissa oli paketti pastaa ja porkkanapussi, loput ostoksista tuntui koostuvan erilaisista juomista, loputtomasta määrästä jogurttipurkkeja, leivänpäällisistä, yhdestä paahtoleivästä ja sipsi- sekä karkkipussista. Taisi siellä joku nektariinirasia olla.

Ihan päteviä ostoksiahan nuo olivat, ja itse asiassa olen nähnyt paljon, paljon kamalampiakin settejä. Jotenkin minulle tuli silti sellainen olo, että siinä ostettiin aika paljon tyhjää. Enkä nyt sano, että mukana olisi pitänyt olla kilo lihaa, että olisin laskenut ne kunnon ruokaostoksiksi. Harvoinhan mekään Puuhiksen kanssa lihaa ostetaan. Minusta vaan tuntuu hassulta, että joku ostaa ostoskärryllisen välipalaa.

Joku voi ehkä nyt todeta, että minä en tajua sitä ostosten määrää, kun meillä ei ole lapsia. Se on varmaan tottakin, mutta jotenkin en silti näe, että me ihan heti ostettaisiin kerralla niin suuria ruokamääriä. Siinä vaiheessa ehkä olisi pakko, jos taloudessa olisi pari teinipoikaa. Ehkä minä en vaan ymmärrä, miksi yksi tai kaksi pientä lasta kolminkertaistaa talouden ruokaostokset. :D

Hauska vertailukohta on sekin, että minä elin pienenä kuuden hengen taloudessa, enkä muista että meille olisi koskaan ostettu ostoskärryllistä ruokaa. Toki iso osa ruoasta tuli meidän omalta tilalta. Kaupasta ostettiin ne, mitä ei omalla kasvimaalla kasvanut tai karja tuottanut, eli jogurtit, leivänpäälliset, hedelmät ja osa viljatuotteista. Käytännössä siis meillä kotona ostettiin sitä samaa tauhkaa, mitä nuo kertomani ihmisetkin ostivat. Paitsi meillä ei juuri koskaan ollut virvoitusjuomia, karkkeja tai sipsejä, paahtoleivästä nyt puhumattakaan, kun leipä tehtiin itse.

Näin sitä taas pääsi paheksumaan vieraita ihmisiä. :D

Radio, someone still loves you...

Pohdiskelin tässä eräänä päivänä sitä, miten radionkuuntelutottumukseni ovat muuttuneet vuosien varrella. Radio on kuitenkin media, joka on aina kuulunut elämääni. Kun olin pieni, meillä oli usein päiväsaikaan radio auki. Arkipäivistä, kaiketi lähinnä kesäisistä, jolloin ei tarvinnut olla koulussa, muistan Radio Keski-Suomen Arvaa-ohjelman, joka tuli yhdeltätoista. Sitä meillä kuunneltiin aina, ja arvattiinpa meillä kerran oikein niin, että myöhemmin tuli postissa Kirkan kasetti, jota ei varmaan koskaan kuunneltu. Lauantaiaamuihin kuului Etelä-Savon Radion onnitteluohjelma, jonka nimeä en nyt kuollaksenikaan muista, mutta jossa monesti saattoi joku tuttu mummo saada onnitteluja. Kesäsunnuntaihin taas kuului loikoilu mökin kuistilla kirja kädessä ja Radio Keski-Suomen lukuisat musiikkiohjelmat. Vuonna kaheksanviis plus miinus viis keskittyi kasarimusaan, Leveät lahkeet ja korkeat korot yllättäen seiskytäluvulle ja oli siellä omat ohjelmat kuuskyt ja viiskytluvuillekin, mutta niiden nimiä en nyt äkkiseltään muista. Lisäksi kotona piti aina sunnuntaisin puolen päivän aikaan paeta jonnekin, kun mummo halusi kuunnella Kansanradiota.

Nykyisin kotona kuunnellaan radiota vain harvoin, koska mummoni ei sitä enää kuule huudattamatta.

Radionkuunteluni muutti muotoaan, kun ensimmäisen kerran lukioon lähtiessäni muutin pois kotoa. Kuvaan astuivat nuorisokanavien aamuohjelmat. Kotona aina arkiaamuisin katseltiin televisiosta Huomenta Suomea, mutta omillani asuessani mieluummin aamulla ensi töikseni väänsin radion päälle. Lukioiässä valintani osui Kiss FM:ään. Hyppösen, Pääskysaaren ja Enbusken aamushow oli niin hauska, että aina ei olisi malttanut lähteä kouluunkaan. Tapanani taisi olla myös koulusta tullessa laittaa radio päälle. Sen ainakin muistan, että WTC-iskusta kuulin ensimmäisenä nimenomaan Kissin uutisista.

Sitten Pääskysaari ja Hyppönen lähtivät pois ja Kissin musiikkitarjontakin huononi. Silloin taisin järkiintyä ja vaihtaa Radio Cityyn.

Yliopistoon mennessäni pidin aamushowrutiinini yllä. Siinä vaiheessa kanavaksi valikoitui YleX. En juurikaan välittänyt YleXin musiikkitarjonnasta, mutta juontajat olivat parhaat, joita Savonlinnassa kuuluvista kanavista löytyi. Peltsin ja kumppaneiden löpinöihin liittyy myös hyvin elävä muisto aivan yliopistourani alusta: Olin ollut yliopistossa ehkä vain pari viikkoa, kun radiossa alettiin keskustella savonlinnalaisen kaupunginvaltuutetun tekemästä ehdotuksesta. Hänen mielestään kun kaupungin tulisi vaihtaa moottorikäyttöiset ruohonleikkurit sellaisiin työnnettäviin ruohonleikkureihin. Tämä valtuutettu sattui olemaan tuleva opettajani. Vielä en hänen tunneillaan ollut ollut, mutta herran maine oli kyllä kiirinyt korviini. Minä kyllä ihan tykkäsin hänestä opettajana.

Myöhemmin yliopistoaikanani syntyi Radio Rock ja se oli kuuluvinaan myös Savonlinnassa. Vihdoin kanava, josta tuli musiikkia minun makuuni! Muistelen vain, että ainakin minun kämpässäni Rockin kuuluvuus oli heikohko. Alkuaikojen juontajistakin on jäänyt vain vähän mieleen.

Kun sitten löin hynttyyt yhteen Puuhanallen kanssa radion kuuntelu jäi. Puuhis ei ollut mikään radionkuuntelija ja yleensä ärsyyntyi, jos radio oli päällä puolta tuntia pidempään. Radio pysyi siis useimmiten kiinni, enkä oikeastaan silloin kaivannutkaan sitä.

Lahteen muuton jälkeen radion kuuntelu on taas vähitellen alkanut lisääntyä. Alkuun aloin kuunnella satunnaisesti Yle Radio Suomen sunnuntaiaamun musiikkiohjelmia Pop eilen toissapäivänää ja Nousevan auringon taloa. Toisinaan, jos heräsi aiemmin, saattoi radio aueta jo Iskelmäradion aikana. Vähitellen myös vanha koira oppi uuden tempun, nykyään, jos minä en sunnutaiaamuna avaa radiota, sen avaa Puuhanalle. Kun jossain vaiheessa hankimme stereot, radion kuuntelu lisääntyi jonkin verran muutenkin. Alkuun kanava pysähtyi useimmiten Radio Rockin kohdalle. Hyvää musiikkia ja hyvät juontajat. Ongelmana vain oli se, että Puuhanalle ei voi sietää mainoksia. Kun radiossa on tullut pari kertaa mainoskatko, viimeistään siinä vaiheessa Puuhis alkaa kanavasurffata. Kuunnellaan vähän tätä, mainokset, hetki seuraavalla kanavalla, mainokset, surf, surf, surf, radio kiinni. Okei, mainokset ovat ärsyttäviä, se on ihan totta.

Nykyään kuuntelemme entistä enemmän radiota, ja minä saan huomata keski-ikäistyneeni. Tai palanneeni lapsuuteen, miten vain. Nyt nimittäin radio on useimmiten Radio Suomella, koska sieltä tulee mielenkiintoisia ohjelmia, eikä sieltä tule niitä mainoksia. Puuhanalle on myös alkanut vaihtaa välillä Yle 1:lle, kanavalle jota en koskaan kuvitellut kuuntelevani. Mutta yllätys ylllätys, sieltähän tulee aika mielenkiintoista settiä.

Kaksi asiaa saa edelleen Puuhanallen vaihtamaan aina kanavaa tai sulkemaan radion hetkeksi: jos uutiset on kuunneltu jo kaksi kertaa ja urheilu-uutiset.

Mitä sitä ihminen elämältään haluaa?

Nyt on purjehdittu avioliiton satamaan (oli muuten hyvät bileet, kiitos siitä kaikille osallistuneille) ja elämän kaiketi pitäisi nyt olla auvoista ja seesteistä. Noh, minulle kuitenkin iski mukavasti räkätauti ja hetki sitten myös lievä eksistentiaalinen kriisi. Mitä minä oikeastaan haluaisin tehdä elämälläni? Kysymys liittyy suurimmalta osin työelämään, mutta sillä on vääjäämättä vaikutuksia myös yksityiselämään.

Viime kuukaudet nyt ovat sattuneesta syystä pyörineet paljon yhden asian eli häiden ympärillä. Samaan aikaan on kuitenkin ollut käynnissä urani kannalta isoja asioita. Tekstitysala on ollut myllerryksessä syksystä lähtien, kun MTV3 ulkoisti kääntäjänsä. Tätä seurasi AV-kääntäjien yhteinen rintama, joka haluaa alalle yleissitovan työehtosopimuksen. Minäkin tietysti hyppäsin rintamaan mukaan. Tästä on tietysti ollut monia seurauksia: Olen löytänyt suuren joukon kollegoja, jotka ovat ihan yhtä sekopäisiä kuin minä. Väkeä, jotka elävät tai ainakin yrittävät elää elokuvista ja tv-sarjoista ja jotka suhtautuvat intohimoisesti siihen kirjoitetaanko ranskalainen kuohujuoma muodossa shamppanja ja samppanja. (Minun mielestäni ilman h:ta.) Myös noin kahden vuoden mittainen tee töitä niin paljon kuin haluat ja jaksat -putki on tullut päätökseen. Periaatteessa ihan hyvä niin, hyvä ottaa välillä rennomminkin, mutta pitäisi kai sitä rahaakin jostain saada. Ja tästä seuraakin varsinainen kriisini aihe, eli haluanko minä tehdä tätä työtä seuraavat n. 35 vuotta.

Ratkaisu voi tulla automaattisestikin seuraavien kuukausien aikana riippuen siitä, millaisen päätöksen alan myllerrys saa. Käytännössä vaihtoehtoja on kaksi: 1. Jos myllerrys päättyy positiivisesti, totta helvetissä minä jatkan ainakin toistaiseksi. Tämähän on se minun unelmieni työ. 2. Jos päätös on negatiivinen, en helvetissä jatka tätä paskaa.

Mutta ruoditaanpa sitä, mitä seuraisi vaihtoehdosta 2. Mitä sitten, jos av-kääntäjän urani päättyy ennenaikaisesti? Vaihtoehtourista ensimmäisenä ponnahtaa aina mieleen kirjastoala. Voisin ihan mielelläni ryhtyä kirjastontädiksi. Ansiot eivät silläkään puolella mitään mairittelevia olisi, mutta työ olisi mielekästä. Siinä tapaisi ihmisiä, joita on yllättäen alkanut arvostaa, kun on kaksi vuotta nyhjännyt kotona näytön edessä. Kirjasto on myös paikka, jota arvostan suuresti, joten pidän siellä työskentelyä arvossa.

Toista mielekästä palkkatyötä onkin vaikeampi keksiä. Postia voisin jakaa ihan mielelläni ja siinä melkeinpä jatkaisin äitini jalanjäljissä, mutta palkkaus senkuin huononee. Toki tarpeen tullen voisin ansaita rahaa vaikka myyjänä tai toimistorottana, mutta kumpaakaan en pidä itselleni mielekkäänä pitkän aikavälin vaihtoehtona.

Entä sitten yrittäjyys? Yllättävää kyllä, se ei ole täysin pois suljettu vaihtoehto. Nykyisessä muodossaan eli pakkoyrittäjyytenä (niin te, jotka kiistätte pakkoyrittäjyyden olemassaolon, ette ole kysyneet asiasta minulta tai muutamalta muulta kääntäjältä) se ei ole vaihtoehto. Jatkan tätä vain niin kauan kuin on pakko, mikä toivottavasti ei ole kovin kauan. Jos minulla kuitenkin olisi hyvä liikeidea, jonka toteuttaminen vaikuttaisi järkevältä, voisin ehkä lähteäkin siihen. En tiedä, olisinko valmis hommaan yksin, mutta kimpassa jonkun kanssa voisin yrittääkin. Tarvittaisiin vain se liikeidea.

Yleensä keksimäni liikeideat ovat olleet sellaisia, että en olisi itse valmis niitä toteuttanaan, mutta jotka voisivat sopia jollekulle muulle. Taisin jopa joskus leikilläni sanoa, että voisin ruveta myymään liikeideoita muille. Miettikää: Kirsikan liikeideat Oy. :D Mutta ajatus, jota periaatteessa voisin oikeasti harkita, olisi kahvila. Konseptejakin olisi pari mahdollista, mummokahvila Arabian koristeellisine kahvikuppeineen ja korvapuusteineen tai divarikahvila, josta saa kirjoja ja kahvia. Harmi vaan, että kaikki muutkin haluavat perustaa kahviloita, joten tulevaisuus ei olisi siinä kovin varma.

Sitten näihin urapohdintoihin pitää ottaa lukuun myös se yksityiselämä. Minulla on esimerkiksi alkanut ilmetä hinkua muuttaa takaisin maalle. Mitä siellä voisi sitten tehdä työkseen, jos nyt edes saisin Puuhiksen puhuttua moiseen muutokseen? Ehkä joku nettikauppa olisi mahdollinen toteuttaa sieltä käsin, jos olisi mitä myydä. Noh, tällä hetkellä maalle muutto vaikuttaa aika epätodennäköiseltä vaihtoehdolta, vaikka minulla veri sinne vetäisikin. Muutto on varmasti jossain vaiheessa edessä. Miten se kohdepaikkakunta vaikuttaa uravalintaan tai päinvastoin? Öh, jotenkin? En tiedä. Sitten tässä vaiheessa elämää, eli kohta kolmekymppisenä naisena, pitää myös ottaa huomioon mahdolliset tulevat perheenlisäykset. Tähän mennessä lapsista on lähinnä ajatellut, että sitten joskus. Vähitellen on pakko alkaa myöntää, että se "sitten joskus" alkaa vääjäämättä lähestyä, jos niitä muksuja joskus haluaa. Kiirettä ei vielä ole, mutta asia on hyvä huomioida myös nyt, kun yrittää miettiä työtulevaisuuttaan.

Pääsinkö minä tällä puusta pitkään? No en. Onpahan nyt purettu taas ajatuksia näin julkisestikin. :D