Valssittelloo

Olen aina pitänyt kaikennäköistä häähössötystä varsin turhanaikaisena touhuna, varsinkin jotain hääbloggaamista. Nyt kun on omat häät järkkäyksessä, niin... No, pääni ei varsinaisesti ole kääntynyt tuon hössötyksen suhteen. Mielestäni hääjärjestelyistä voi selvitä vallan hyvin ilman hihkuntaa juuri tietyn sävyisistä tuolinpäällisistä tai kaasojen yhteensopivista puvuista, nuo ovat juttuja, joita en ole koskaan tajunnut. Mutta olen kuitenkin viime aikoina huomannut pähkäileväni tosissani joitakin normaalisti melko yhdentekeviäkin asioita. Ja bloggaaminen itse asiassa tuntuu ihan hyvältä tavalta purkaa ajatuksia. En nyt kuitenkaan aio ottaa tavaksi häistä bloggaamista, koska luultavasti aika moni lukijani kuulee aiheesta muutenkin ihan tarpeeksi silloin, kun heitä näen. Mutta pitää sitä nyt edes yksi postaus aiheesta kirjoittaa.

Puretaan nyt ajatuksia yhdestä asiasta, jota olen viime aikoina yrittänyt pähkäillä eli häävalssista. Juu, ja häihin on puoli vuotta aikaa...

Kuiteskii, olen miettinyt, että en halua jättää häävalssin valintaa viimetippaan, koska sitten valitsisimme kuitenkin kiireessä jonkun "ihan hyvän" ja tuo nyt on asia, johon haluaisin panostaa vähän jotain ajatustakin. Pitäisi siis löytää joku kaunis, hyvä ja meidän näköinen biisi, ja nimenomaan valssi. Ei mitään häätansseja meille kiitos!

Mistä tässä sitten pitäisi lähteä liikkeelle? Noita kauniita ja hyviä valsseja nimittäin on kohtuu paljon. Perinteisistä häävalsseista minun suosikkini on ehdottomasti Akselin ja Elinan häävalssi, mutta eihän se käy. Vaikka se on kuinka kaunis, se on myöskin suomalaiseen tapaan hirvittävän melankolinen (Puuhanallen termein suomalaista ranteet auki -musiikkia). Isoin miinus on tietenkin se, että se on ollut häävalssina varmaan puolella suomalaisista, joten se ei ole erityisen omaperäinen. Ellei sitten ota rautalankaversiota:

Luulen kuitenkin, että Akseli ja Elina saa jäädä meillä kakkosvaihtoehdoksi.

Sitten jos otetaan jotain vähän nuorekkaampaa ja "erikoisempaa", niin kyllähän tuo Metallica olis aika pähee:

Mutta vaikka Metallicasta pidänkin, se ei ehkä olisi ihan meidän näköinen biisi. Joten ei.

Sitten jos löytyy moternia poppia tai rokkia, joka voisi olla molempien makuun, sanat eivät välttämättä olekaan niin sopivat:

"Tää rakkaus on liika hyvä kestääkseen." Kiitti, Muse!

Olen tullut siihen tulokseen, että ainakin minuun vetoavat eniten joko klassiset valssit tai sitten svengahtavat tai jatsahtavat kipaleet jostain 50-luvun paikkeilta. Ja kun me tykätään elokuvista ja musiikista, niin elokuvamusiikki vois olla ihan pätevä ratkaisu myös:

Breakfast at Tiffany's leffaan vaan ei liity mitään yhteisiä kokemuksia tms. Ja Puuhis sanoi tästä, että me ei olla mitään ajelehtivia Huckleberry Finnejä. Ei siis taida tämäkään osua kohdalle.

Klassista ja elokuvaa taas yhdistelisi tämä:

Old Boyssa on hieno soundtrack, ja tämä valssi on minun mielestäni järjettömän hyvä. Mutta Puuhis on ehtinyt tässäkin käyttää veto-oikeuttaan: Old Boy on sen verran rankka elokuva, että biisistä ei tule erityisen romanttisia mielikuvia.

Sitten olisi Sinatra. Vanha Sinisilmä on kuitenkin Puuhiksen suosikkiartisteja, ja kyllähän miehen biisit minuunkin vetoavat. Sitten kun hakee Sinatraa ja valssia, hakutuloksina tulee joululauluja ja tämä:

Onhan tuokin kaunis, mutta taas ne sanat: "Ennen kun myö lopullisesti hyvästellää, tuu valssaamaan mun kanssa." Niih. Hyvä olisi tämä häävalssiksi.

Olen minä löytänyt hyviä ja teemaan sopiviakin valsseja. Tänään löysin pari todella varteenotettavaakin kappaletta, kun olisi oikeasti pitänyt tehdä töitä. En nyt viitsi kuitenkaan niitä suosikkeja paljastaa, koska siinähän menee sitten se yllätys pilalle, jos valssi valikoituu niistä. Eli ei tämä valssin kaivaminen niin epätoivoista ole, vaikka se onkin osoittautunut yllättävän hankalaksi.

Sen verran voin sanoa, että tämä meidän häissä todennäköisesti tulee soimaan. Ei sen takia, että se olisi erityisen romanttinen biisi, mutta se on semmoinen meidän kahden välinen sisäpiirin juttu:

Ja kiinnostuneet voi lukea lisää meidän järjestelyistä täältä:
Puuhanallen miehinen hääblogi

Jos herra siis jaksaa päivitellä.

Käytiin eilen katsomassa uusi Batman, eikä muuten jättänyt kylmäksi. Elokuva tarjosi sen verran nautintoa, että takapuoli ei ehtinyt puutua lainkaan sen vajaan kolmen tunnin aikana (toisin kuin edellisen Lepakkomiehen tai Watchmenin aikana, vaikka nekin olivat vallan mainioita elokuvia). Täydellinen elokuva Yön Ritarin paluu ei kuitenkaan ollut, enkä kyllä yleensä moista odotakaan.

Niin joo, ennen kuin luet eteenpäin, tulen varmasti tekemään juonipaljastuksia, joten: Proceed with caution.

Kokonaisuudessaan Bättis oli hyvin rytmitetty elokuva, oli räimettä ja suvantovaiheita sopivassa suhteessa. Tekniseltä puolelta erityisesti kiinnitin positiivisella tavalla huomiota äänimaailmaan. Batmanin ja Banen nyrkkitappelussa oli jätetty musiikki pois ja luotettiin ähkinän voimaan. Jalkapallostadionkohtaus alustettiin heleä-äänisen pojan laulamalla kansallislaululla. Hieno seesteinen hetki ennen ryminää, vaikka olikin tuttu jo trailereista. Suurin suosikkini oli kuitenkin, kun Waynen korporaatiolta ryöstetty koppakuoriaisauto ajoi lumisella kadulla ja lumi narskui renkaiden alla. Yksinkertainen kohtaus, josta sain paljon iloa.

Ja minä kun en yleensä edes juuri kiinnitä huomiota äänimaailmaan...

Eniten kuitenkin taisin pitää Banesta. Bane oli pahiksena jotenkin niin ilahduttavan mutkaton. Monelta osaltaan hahmo tietysti oli Puuhanallen vihaama voittamaton jättiläinen, mutta tällä kertaa voittamaton jättiläinen ei ollut mukakoominen ääliö. Itse asiassa Bane vaikutti hyvinkin älykkäältä. Parhaiten hahmoa tosiaan kuvaa sana mutkaton, minkä takia hahmo olikin minun mielestäni niin onnistunut. Ei liikaa krumeluureja, vaan hoidetaan asiat suhteellisen simppelisti. Kauhean virkistävää verrattuna... Noh, melkein mihin tahansa supersankarielokuvan pahikseen. (Joo, joo, Batman ei ole supersankari, mä tiedän.) Valitettavasti vain elokuvan loppumetreillä hahmo pilataan täysin, mutta kerron siitä hetken päästä.

Elokuvan juoni nyt on ihan perustauhkaa. Bane haluaa tuhota Gothamin ja Batmanin pitää se pelastaa, kunhan ensin piristyy vähän masiksestaan. Onneksi Kissanainen ja Joseph Gordon-Levitt saa mieheen vähän vipinää.

Joitakin aukkoja on juoneen myös eksynyt. Minua oikeasti jäi ihmetyttämään yksi asia: Elokuvan alkupuolella käydään tulitaistelu poliisien ja pahisten välillä. Tämän seurauksena vanha kunnon Gordon ottaa pari univormupollaria mukaansa ja menee viemäriin seikkailemaan. Minä en ainakaan havainnut kohtauksessa mitään perustetta sille, miksi sinne viemäriin pitäisi kenenkään mennä. Gordon tuntui vaan päättävän, että nyt minä menen tuonne viemäriin, kun viemäreissä on niin kivaa. Lopulta siellä ei sitten ollutkaan niin kivaa.

Toista juoniaukkoa en viitsinyt edes ruveta miettimään. Battis on ollut poissa pelistä, kun Bane viskasi Bruce Waynen itämaiseen vankilaan. Sillä välin Gotham on käytännössä eristetty. Kukaan ei saa poistua kovasti Manhattanilta näyttävältä saarelta, mutta tuskinpa sinne toivotetaan uusiakaan tulokkaita tervetulleeksi. Tiet kaupunkiin on yksinkertaisesti katkaistu. Bruce sitten karkaa vankilasta ja onkin sitten seuraavassa hetkessä Gothamissa juttelemassa Selinan Kylen kanssa. Miten? Tässä vaiheessa lähinnä kohautin olkiani ja totesin: Se on Batman.

Tuommoiset pikkufibat melkeinpä kuuluu tällaisiin elokuviin. Ne ovat osa hauskuutta.

Sitten se elokuvan suurin vika, jota en itsekään tajunnut täysin, ennen kuin Puuhanalle asiasta mainitsi. Ja mitä enemmän kyseistä vikaa miettii, sitä enemmän se, jos nyt ei vie pohjaa koko elokuvalta, niin ainakin pilaa Banen.

Nyt sitten minä paljastan Suuren Käänteen, joten älä lue, jos et halua spoilautua.

Bane siis on ollut koko elokuvan ajan pääpahis. Leffan loppu häämöttää, ja Batman ja Bane nyrkkitappelevat jo toisen kerran. Battis on jo niskan päällä, kun sivuosassa ollut Miranda näyttää oikean luontonsa ja paljastaa itsensä pahisten pääpiruksi. Käytännössä aika perusyllätyskäänne siis. Tämän paljastuksen myötä Bane siis osoittautuu vain pääpirun kätyriksi.

Käytännössä kaikki se, mikä tähän mennessä on laskettu Banen ansioksi, käytännössä siirtyykin Mirandan harteille. Samalla lähes kaikki se, minkä takia Bane oli niin virkistävä pahis, murenee ja Banesta tulee vain muiden ohjailema voittamaton jättiläinen. Plääh.

On se silti hyvä elokuva.

Kaksi matkailu/ruokaunelmaa

1. Lautasella tuore iso rapu jossain merenrantamaassa.
2. Paikka, jossa voi poimia kypsän mangon suoraan puusta.

Hakusanoja

Lähdenpä minäkin perinteiselle blogilinjalle ja teen julkaisun hakusanoista, joilla blogissani on käyty. Härskisti siis peesaan Pikkulakua.

1. Kirsikkasalaatti

Täytyy myöntää, että en ole moista ruokalajia koskaan valmistanut, mutta voin heittää tässä päästä, millaisen ehkä tekisin. Jos haussa on lisäkesalaatti, lähtisin varmaan tekemään jotain hedelmäistä ja raikasta. Salaatiksi valitsisin jotain tummemman sävyistä kuten tammenlehvää tai rouskuvaa jääsalaattia. Sekaan tietenkin tuoreita kirsikoita, vaikkapa viinirypäleitä ja kirsikkatomaattia. Kurkkuakin voisi ehkä laittaa. Seuraavaksi mieleeni nousee juusto, joku kermainen toimisi varmaan ihan hyvin tai fetaakin voisi kokeilla. Maustetaan pippurilla, oliiviöljyllä ja sitruunamehulla.

Teoriassa tuo kuulostaa ihan hyvältä. Jos joku uskaltautuu reseptiä kokeilemaan, kertokaa toki kokemuksesta ja antakaa parannusehdotuksia.

2. Kehysten vaihto vanhoille linsseille

Luultavasti onnistuu. Vanhoihin kehyksiin ainakin kai voi vaihtaa uudet linssit. Suosittelen käyntiä optikolla. Toki, jos silmälasit ovat jo vanhat, voisi olla hyvä idea hankkia kokonaan uudet.

3. Jukolansalon liikenne

Tjaah. Tästä on vuosi ja 27 päivää, kun olen viimeksi Jukolansalossa käynyt, joten en osaa liikennejärjestelyistä sanoa mitään. Harmitus iskee, kun ajattelenkin koko asiaa. Voin kuvitella, että Jukolansalo on melkolailla pilalla ohitustien myötä. :(

4. Kevyen liikenteen väylät Lahti

Vähän on moittimista Lahden kevyen liikenteen väylissä. Hyvin pääsee niin kävellen kuin pyörälläkin. Joskus on merkinnöissä vähän parannuksen varaa. Tässä lähellä on yksi mäki, jonka melkein yläpäässä käsketään pyöräilijät ajotielle, mutta alapäässä on kevyen liikenteen merkki. Saako pyörällä siis mennä ylämäkeen kevyen liikenteen väylää, mutta alamäkeen pitää siirtyä ajokaistalle?

Pyöräilijöille muuten on saatavilla karttoja Lahden pyöräteistä. En sitten tiedä onko koko kevyen liikenteen verkostosta olemassa karttaa.

Mielestäni on muuten ihan käsittämätöntä, että kevyen liikenteen väylä ei ole yhdyssana. Ei sovi mun kielitajuun.

5. Kiipeilytossut paljaaseen jalkaan

Tuota... Nyt liikutaan minun asiantuntemukseni rajojen ulkopuolella.

6. Lahden pääkirjasto

On erinomainen. Kokoelma on laaja, tilat ovat hyvät. Palvelusta en oikein tiedä, kun ei ole tarvinnut juuri henkilökunnan kanssa olla tekemisissä. Sinne voi myös mennä nettikatkoksen aikana tekemään töitä läppärin kanssa, kun sieltä pääsee langattomaan verkkoon. Hyvä paikka on se. Suosittelen myös sivukirjastoja.


7. Mihin hedelmäpussit käytön jälkeen?

Aika moni kai laittaa ne roskiin. Sanoisin, että kelpaavat energiajätteisiin. Toki niitä voi uusiokäyttää esimerkiksi roskapusseina, jos roskaa ei keräänny älyttömiä määriä. Meillä niitä on käytetty myös jonkin verran leivän pakastamiseen. Suosittelen kuitenkin kestohedelmäpussien hankkimista, niin ei tarvitse moisia pohdiskella. Hedelmäpussijätettä tulee myös vähemmän, jos ei osta esimerkiksi banaaneja pussissa. En ole koskaan tajunnut, miksi banaanit pitää laittaa hedelmäpussiin.

8. Pinkki jumppapallo

On varmaan hieno. Meillä on vihreä.

9. Postinjakajaksi

Siitä vaan, se on kelpo työ. Minä ainakin voisin viihtyä. Äitinikin tekee sitä, tosin hän on enimmäkseen varhaisjakelussa, jolloin aamut ovat tooosi aikaisia. Palkkaus ei postinjakajalla kai hirveän hyvä ole, mutta ainakin maaseudulla voi helposti saada asiakkailta vuoden, tai ainakin parin kuukauden, kahvit joululahjaksi.

10. Savonlinnan ohitustie

Periaatteessa on kai ihan hyvä projekti, ohjautuupahan osa liikenteestä pois Olavinkadulta. Mutta kuten kohdasta kolme voitte päätellä, en nyt ole täysin iloinenkaan siitä asiasta.

 Tämä oli suosikkipaikkojani Savonlinnassa, kutsuimme sitä Lämpäreeksi. Se oli lähellä Jukolansalon kotiamme. Etualalla on pieni lammikko, jonka erottaa Haapavedestä rautatiepengermä. Maisema oli kaunis. Valitettavasti en löytänyt kesäistä kuvaa, mutta on tuo talvimaisemakin hieno. En tiedä, miltä tuolla nykyään näyttää, mutta tuosta radan paikkeilta pitäisi ohitustien kulkea. Millainen on maisemanmuutos kalliolta katselijalle? Varmaan aikamoinen.

Asioita, joista tykkään: Käsityöt

Olen viime vuosien aikana innostunut erityisesti neulomisesta ja käytännössä opetellut sen taidon uudestaan. Peruskoulun oppien jälkeen ei tullut juuri puikkoihin koskettua ja muissakin käsityöprojekteissa meni yleensä vuosia.

Nyt olen kuitenkin harrastanut neulomista, tai kutomista kuten sitä meillä päin kutsutaan, melko tasaiseen tahtiin ja joitakin tekeleitäni olenkin jo täällä esitellyt. Nyt ajattelin esitellä niitä vähän lisää.

Kesällä tai alkusyksystä päätin ryhtyä ensimmäiseen isompaan projektiin sitten parin kolmen vuoden takaisen villapaidan, joka ei mennyt aivan putkeen. Kehtaa sitä kotosalla päällä pitää. Kuitenkin, nyt päätin tehdä villatakin, jonka mallia olin jo jonkin aikaa ihastellut Lilly Secilie Brandalin ja Bente Myhrerin Neulekirjassa. Tästä se sitten lähti:

Kahdeksan kerää läheisen halpahallin alelaarista löydettyä isoveikkaa ja uutukaiset 5½ millin puikot. Muutama kuukausi ja vajaa kuusi kerää siihen meni:

 

Ei se ihan niin tyylikäs ole kuin se alkuperäismalli, mutta olen minä aika tyytyväinen.

Tuota lankaa jäi vielä pari kerää jäljelle, joten muutama viikko sitten päätin tehdä itselleni uuden pipon:

Jotenkin se näissä kuvissa näyttää ihan mummopipolta, mutta kyllä se päässä ihan kivalta näyttää. Päälaen kuviointiin lähti idea omasta virheestäni. Olin jo pipoa tehdessäni pohtinut, että voisin siihen vielä lisätä vähän väriä, koska tuo violetti on aika tumma. Kun sitten pipo oli jo käytännössä valmis, huomasin että olin neulonut yhden kavennussilmukan. Päätin sitten jäljentää kavennussäteet, koska sillä sai helposti sitä kaipaamaani väriä ja samalla vahvistettua sen yhden huonon silmukan.

Koko ajan tuota koristusta tehdessä oli mielessä, että tuleekohan siitä "liian mummomainen", enkä ole vieläkään varma, että tykkäänkö siitä vai en.

Marraskuussa eräs ystäväni kävi perheineen meillä kylässä ja hän selaili tuota yllä mainitsemaani kirjaa. Hän löysi sieltä myssyn, jonka pyysi minua tekemään parin kuukauden ikäiselle Tohvelisankarilleen:

Tämäkään tekele ei välttämättä ole täysin edukseen tuossa kuvassa. Se on oikeasti aika hieno. Tilattu koko oli 1 - 2-vuotiaalle, joten myssy on vielä herralle iso, mutta kuulemma saattaa jo keväällä sopia päähän. Kehutaan vielä nyt sen verran, että Tohvelisankarin äiti oli niin tyytyväinen, että sanoi säilyttävänsä sen vielä lapsenlapsillekin. Siis, vähänks mä oon hyvä!

Olen myös suunnitellut tekeväni toisen kappaleen Puuhanallen kaverin vaaville, pitäisi vain käydä lisää lankaa hakemassa.

Siinä on nyt kuvatukset tällä kertaa. Tein syksyllä myös villasukat tädilleni. Ihan perussukkamallia oliva, mutta vallan hienot niistäkin tuli. Lisäksi tein samaan pakettiin serkulleni huivin, johon myös otin ohjeen Neulekirjasta. Huivi ei ehkä onnistunut ohjeen mukaan, mutta ihan hauska siitä silti tuli.

Mitähän sitä seuraavaksi tekisi? Virkkaaminen vähän kutkuttaisi pitkästä aikaa, vaikka se onkin mielestäni hieman tylsempää puuhaa kuin neulominen.

Asioita, joita vihaan: Soittaminen

Keksin tässä hetken mielijohteesta hienon kirjoitussarjan: Asioita, joita vihaan. Voi olla, että tämä sarja jää vain yhden mittaiseksi, koska bloggausinnostukseni kuitenkin taas kohta lopahtaa vähäksi aikaa. Tuo ei ollut pessimismiä, se oli raakaa realismia. Jos kuitenkin käy niin, että innostun tästä, saatan yrittää välillä vääntää väliin vähän positiivisempiakin Asioita, joita rakastan -kirjoituksia. Kivoja juttuja vaan tuntuu hölmömmältä pohtia, kun ikäviäkin asioita voisi märehtiä.

No niin, asiaan. Asioita, joita vihaan: Soittaminen.

Tänään jouduin taas siihen tilanteeseen, että minun piti soittaa vieraalle ihmiselle eli taloyhtiön huoltomiehelle. Miten vaikeaa niin yksinkertainen asia voi olla ihmiselle? Todella vaikeaa. Asiani oli hyvin simppeli: pihalla viime viikolla töitä tehneet sedät jättivät meidän rapullemme sähkövempeleen (joka muuten oli ilmeisesti akkuporakoneen laturi) eivätkä sitten käyneet sitä hakemassa. Soitin asiasta jo viime viikolla huoltomiehelle, joka lupasi laitteen hakea, mutta ilmeisesti sitten unohti sen. Oli siis aika soittaa uudestaan huoltsille, että kävisi hakemassa mötikän pois.

Luonnollisesti minun on ollut koko viikon tarkoitus tämä puhelu soittaa, mutta koska inhoan vieraille ihmisille soittamista, keksin joka päivä jonkin tekosyyn, jonka avulla voin hyvillä mielin jättää sen tekemättä. Tietenkin tilanne sitten aiheutti minussa suurta ahdistusta ja hyvä ettei yöunien menetystä.

Tänään se oli sitten pakko tehdä. Miksikö? No tietenkin siksi, että muuten se olisi jäänyt ensi viikkoon, jolloin soittaminen olisi tuntunut entistä tyhmemmältä: "Haloo? No, minä tässä soittelen, kun silloin pari viikkoa sitten pyysin teitä tuon vempeleen hakemaan, ja minä vaan tässä aloin ihmetellä, että koskakohan työ aattelitte tulla. Kun on tuo kahvikin kerinny jo kylmetä ja pullat kuivua korpuiksi." Juu, tänään se piti tehdä.

Siinä minä sitten aamulla kädet hermostuksesta hikisenä yritin korjata tänään palautettavaa käännöstä. Hermostuneisuus lisääntyi, mitä valmiimmaksi käännös tuli. Ja sitten minä sain sen palautettua. Ei muuta kuin purkka suuhun, jos se vähän auttaisi ajattelemaan. Sitten muistilehtiöön kirjoittamaan lunttilappua puhelua varten, kun viimeksikin aloin sanoa väärää osoitetta... Mikähän se puhelinnumero taas oli? Meniköhän se nyt varmasti oikein? Ja sitten hengitetään hetki syvään... Jaaa nyt voi ehkä painaa siitä vihreästä luurista. (Kauheeta, kauheeta, kauheeta!)

-Huoltoyhtiön nimi. Halloota.
-Minä soittelen kun ne tyypit jätti sen jutun viime viikolla.
-Ai niin joo! Minä tulen hakemaan, olenkin sinne päin tässä tulossa.
-Ai, kiva.
-Mikäs se oli se asunto?
-Ysihän se. (Onneksi tein luntin!)
-Ok, moro.
-Moro.

Ja tuota minun piti hermoilla päiväkausia!

Tollanen minä suurin piirtein olen aina, kun jollekulle pitäisi soittaa. Pahimpia ovat juurikin vieraille ihmisille tai virallisten puheluiden soittaminen. Mutta en minä juuri sen enempää pidä tutuillekaan ihmisille soittamisesta, se vain ei luonnistu minulta. Äidille voi sentään yleensä soittaa sen kummemmin hermoilematta, tosin sitäkin tulee usein lykättyä useita päiviä.

Mikä siinä soittamisessa sitten on niin kamalaa? En minä tiedä. Ehkä se, että sitä toista ihmistä ei näe. Minä ainakin yleensä kierrän nuo virallisemmat puhelut sillä, että joko mahdollisuuksien mukaan lähetän sähköpostia, siinä pysyy niin äänettömänä kuin kasvottomanakin, tai sitten menen paikan päälle, jolloin voin puhua kasvotusten. Haluan siis joko pysyä täysin vieraana tai sitten saada oikean kontaktin. Välimuodoista en välitä.

Tjaah, pitäisiköhän sitä taas päivitellä? Aevoe, voe, voe, voe...

Jännä muuten, että näin harvakseen kirjoittelevan päivitykset alkaa aina sillä, että valitellaan sitä harvaa päivitystahtia. Pitänee pyrkiä eroon siitä tavasta. Tehdään se siis kerralla selväksi: päivitän blogiani harvoin, koska olen laiska, saamaton enkä keksi mitään sanottavaa. Yrittäkää vaan olla kärsivällisiä, kyllä minä tämän taas joskus muistan ja yritän sanoa edes jotain.

Nonnih, nyt voimme jatkaa. Nyt voisin taas ehkä vähän niputtaa parin viime kuukauden tapahtumia ja valottaa ehkä lähitulevaisuuttakin.

Hämeenlinnassa tuli käytyä aika paljon loppuvuoden aikana. Ensin piti käydä muuttamassa Avoppia uuteen asuntoon, sitten käytiin katsomassa samaisen Avopin kustannuksella Sielun veljiä (kiitos vaan siitä) ja sitten pitikin käydä Pekoraalin äidin pikkujouluissa. Oli muuten Kirsikka hyvin punaviinissä marinoitunut sen illan jälkeen... Kiitoksia vaan siitäkin illasta, kivaa oli.

Joulukuu oli yhtä tunteiden mylläkää. Välillä oltiin onnen kukkuloilla, välillä oltiin hyvinkin synkissä tunnelmissa. Aloitetaan siitä iloisesta uutisesta: Puuhanalle kihlasi minut syntymäpäivänäni joulukuun alussa. Melko odottamatonta, mutta ihanaa. :) Koska voi päästää sisäisen bridezillan irti?

Sitten tuli joulu, joka oli yksi elämäni ikävimmistä. Joulua ehkä liiankin innolla odottanut mummoni joutui pari päivää ennen joulua sairaalaan ja joutui viettämään pyhät vuodeosastolla. Samaan aikaan, kun mummoni alkoi sairastaa, koko perheelle rakas kissa katosi. Karvaturri palasi kotiin aatonaaton aamuna, mutta takajalkojaan laahaten. Raukka oli satuttanut selkänsä, emme tiedä missä. Käytimme pientä paikallisessa lääkärissä, jolla ei kuitenkaan ollut juuri resursseja auttaa. Toivoimme, että selkä paranisi joulun aikana levolla ja kipulääkityksellä, mutta aattona kävi selväksi, että vamma oli pahempi. Isäni lopetti hyvän työkaverinsa jouluaattona puolen päivän paikkeilla.

Ei ollut kauhean kiva joulu.

Elämä kuitenkin jatkuu. Mummokin pääsi kotiin joulun jälkeen ja voi kohtuullisen hyvin. Vihdoin tuli myös talvi, mikä nosti minun mielialaani huomattavasti.

Uuden vuoden alussa on myös hyvä tehdä suunnitelmia, meidän kohdallamme matkasuunnitelmia. Jo lähes perinteeksi muodostunut syksyinen ulkomaanreissu jäi tekemättä, joten aikomuksemme on matkustaa nyt keväällä. Matkakohde on niinkin eksoottinen kuin Petroskoi. Siellä meitä kestitsee kaupunkiin muuttanut ystävämme.

Muitakin matkasuunnitelmia toki olisi, mutta jos me nyt saatais suunnitelmat edes tuota matkaa varten tehtyä...

Sitten olisi tietenkin mahdollisia Helsingin- ja Savonreissuja tiedossa, vanhemmille pitäisi keitellä jossain vaiheessa "kihlajaiskahvit", Puuhanallen kolmekymppisetkin odottavat jo ihan nurkan takana ja ja ja...