Elokuvaelämyksiä

Kello lähestyy iltakymmentä, kun astumme vanhan keltaisen rakennuksen sivuovesta sisään. Edessä on elokuvamainoksia täynnä oleva ilmoitustaulu, jonka alla on alas vasemmalle johtavat lyhyet portaat. Portaissa ilmoitustaulua tutkii nelissäkymmenissä oleva mies. Hän katsahtaa meitä hieman yllättyneenä, kohta hän jo pakenee meitä ulos. Muuten paikka vaikuttaa tyhjältä.

Astumme uteliaina peremmälle. Portaiden alapäässää avautuu oikealle johtava käytävä, jonka varrella on suljettuja ovia ja peremmällä rivistö vanhoja ruskeita nahkaistuimia. Siellä täällä on lappuja, joissa pyydetään käytävässä oleskelijoilta hiljaisuutta näytösten aikana. Käytävän perällä olevan oven takaa kuuluu vaimeaa vieraskielistä puhetta.

Ovea vastapäätä on lippukoppi, joka osoittautuu suljetuksi. Tutkimme käytävän seinillä olevia mainoksia ja lopulta istumme odottamaan.

Muutaman minuutin kuluttua salin ovesta astuu hoikka nuori mies, joka on kuin suoraan 70-luvulta nykypäivään pelmahtanut: pitkähköt tummat hiukset, viikset ja perinteinen suomalainen sininen villapaita, jossa on valkoisia ja punaisia kuvioita. Mies menee lippukoppiin, avaa sen kaihtimet ja lähtee ulos tupakalle.

Samalla oven takaa kuulunut puhe loppuu, ja pian ovesta alkaa ulostautua ihmisiä. Kino Iiriksen Kobrakinon ensimmäinen elokuva Finisterrae on päättynyt. Me olemme Puuhanallen kanssa tulleet katsomaan seuraavaa näytäntöä, Violent Naplesia.

Villapaitatyyppi palasi ja asettui lippukoppiin myymään lippuja. Asetuin jonon jatkeeksi. Jonossa oli minun lisäkseni edelläni oleva tyyppi. Villapaitatyyppi osoittautui mukavaksi kaveriksi, kuten edelleen useimmat kohtaamani lahtelaiset. Hän kehui tietenkin elokuvaa, ja liputkin olivat vain vaivaiset viisi euroa kipaleelta.

Jo tässä vaiheessa tunnelma oli jotain aivan muuta kuin tavallisissa multiplekseissä tai edes viime vuosina tutuiksi käyneissä Savonlinnan pikku kinoissa. Tunnelma oli kotoisa, sopivan harrastelijamainen, mutta kuitenkin asiantunteva. Olihan villapaitatyyppikin selvä leffanörtti. Multiplekseissä on kylmää tehokkuutta ja asiantuntemusta tuskin havaittavissa.

Jouduimme odottelemaan vielä muutaman minuutin. Katsojia olin tulossa reilu kourallinen, mikä ei ollut yllätys, emmehän olleet menossa katsomaan ties kuinka monetta Shrekiä vaan 16 millin filmiltä esitettävää italialaista dekkaria. Yleisössä hauskaa oli se, että noin puolet heistä oli tyyliltään tavalla tai toisella stereotyyppisiä valtavirrasta poikkeavan elokuvan ystäviä. Oli trenssitakkia, armeijan vihreää, sliipattuja hiuksia, näyttäviä silmälaseja ja ties mitä. Loput olivat tavallista farkut ja t-paita porukkaa. Yhtään leggingsminihamepörröblondipissistä ei näkynyt, mutta lopuillakin henkilökunnan jäsenillä näytti olevan seitkytlukuhenkiset villapaidat.

Ennen elokuvan alkua eräs villapaitatyypeistä kertoi lyhyesti filmin laadusta ja varoitteli mahdollisista teknisistä ongelmista, puolessa välissä tulisi kelan vaihdosta ja vähäisistä keloista johtuva muutaman minuutin tauko. Heidän pitäisi säätää. Siinä vaiheessa olin jo sitä mieltä, että tulossa olisi elämäni parhaita elokuvakokemuksia.

Elokuva alkoi. Kulunut filmi ja punertava väri, menevä 70-luvun musiikki. Ollaan auton kyydissä, ajetaan kaupungin katuja, kuvaan tulee Napolin Castel Nuovo. Yhtäkkiä kaikki pimenee, mutta musiikki jatkuu. Napoli oli niin väkivaltainen, että projektorista paloi lamppu ensimmäisen puolen minuutin aikana. Sieltä täältä kuului naurua.

Kului vartti? Puoli tuntia? En tiedä, eikä oikeastaan kiinnostakaan, tästä kokemuksesta oli hyvää vauhtia tulossa ikimuistoinen. Positiivisessa mielessä tietysti.

En viitsi kertoa elokuvasta sen kummemmin. Napoliin sijoittuva englanniksi puhuttu Dirty Harry kuvailee mielsetäni elokuvaa täydellisesti. Suosittelen lämpimästi kaikille, joiden mielestä tuo kuvaus kuulostaa lupaavalta. Napoli tosin oli kuvattu epärealistisesti: kaupungista puuttuivat skootterit täysin.

Seuraavana iltana Kobrakino jatkui, ohjelmassa oli tuore The Colour out of Space ja Day of the Cobra. Sanomattakin selvää, että nörtteinä ja ahkerina Arkham Horrorin pelaajina menimme katsomaan Die Farben. Tällä kertaa minut yllätti se, että katsomaan oli tulossa jokunen keski-ikäinen nainen. Ennakkoluuloisesti ajattelin, että tietävätkö he mitä ovat menossa katsomaan. Keski-ikäinen suomalainen nainen ei mielestäni kuulosta tyypilliseltä Lovecraft-elokuvan ystävältä.

Tälläkin kertaa alkuun oli pieniä teknisiä ongelmia, mutta ei mitään sen kummempaa. Elokuva itsessään oli ihan ok. Minä pidin sen mustavalkoista maailmaa kauniina, mutta pinkihtävän violetti ei mielestäni ole sanoinkuvaamaton väri. Tulimme siihen tulokseen, että Day of the Cobra olisi voinut olla antoisampi elokuva, mutta emme jaksaneet jäädä sitä enää katsomaan.

Tällainen oli tuoreena lahtelaisena minun ensimmänen Kino Iiris -kokemukseni ja pidin siitä kovasti. Toivottavasti jatkossakin ohjelmistossa on yhtä mielenkiintoisia elokuvia.

Tämän blogikirjoituksen henkilöt ovat todellisia, mutta Puuhanallea lukuun ottamatta minulle tuntemattomia. Henkilöt on kuvattu kuten minä heidät näin ja kuvauksilla on tarkoitettu vain hyvää. (Jos nyt joku kuvailemistani henkilöistä jostain syystä eksyy tämän tekstin lukemaan.)

Viimeisimpiä käsityötuotoksia

Hei vaan, pitkästä aikaa. Päätin tällä kertaa esitellä viimeisimpiä kätteni töitä. Kiitos vaan Pikkulakulle, jonka viime aikaisista FB-päivityksistä sain idean.

Melkeinhän minä olen aina tehnyt vähän käsitöitä. Tämä siis tarkoittaa sitä, että en ole aktiivisesti harrastanut tuota toimintaa, mutta jokseenkin tasaisin väliajoin olen keksinyt jonkin käsityöprojektin, joka on lähtenyt innolla alkuun, mutta on sitten väsähtänyt nopeasti. On saattanut kulua useita vuosia, kun olen taas palannut kyseisen projektin pariin. Minä siis kyllä yleensä saan käsityöprojektini päätökseen, vaikka siihen menisikin useita vuosia.

Parisen vuotta sitten keksin sitten alkaa neuloa. Sitä puuhaa en ollut harrastanut sitten peruskoulun, joten käytännössä sain opetella sen alusta asti uudestaan. Onneksi minulla on tallessa vanha ala-asteen aikainen käsityökirja, jossa on varsin hyvät perusohjeet. Minähän sitten innostuin ja olenkin siitä lähtien neulonut, ja välillä virkannutkin, melko tasaiseen tahtiin. Joskus on hiljaisempia aikoja, joskus taas aktiivisempia. Nyt on sellainen aktiivinen kausi menossa.

Käsityötuotosteni laadusta voin sanoa sen verran, että yksikään seuraavista töistä ei ole täydellinen. Ja useimmiten muissakin lopputuloksissa on ollut jokin kommellus, toki lähes täydellisiäkin onnistumisia on.




Yllä näette hienot polvisukkani. Lainasin kirjastosta joskus jonkin neulontakirjan, josta muun muassa kopioin polvisukkien ohjeen. (Kirjan nimi on muuten valitettavasti jo unohtunut.) Haaveilin jonkin aikaa ohjeen toteuttamista ja sitten viime syksynä ostin silloisesta työpaikastani edullista lankaa, josta sitten päätin sukat tehdä. Muutaman hiljaisen käsityökuukauden takia sain sukat valmiiksi muistaakseni tammikuussa.

Ylimmästä kuvasta näkee paremmin lankarusetit, jotka sukkiin tein. Ne eivät kuulu alkuperäiseen ohjeeseen, vaan lisäsin ne jälkeenpäin hyvin käytännöllisestä syystä: sukista tuli hieman liian isot, joten varret eivät muuten pysyneet ylhäällä. Hauskaa tässä on se, että tein sukat ohjeen naisten ja lasten kokojen väliltä, koska epäilin, että lasten koko voisi olla liian pieni ja naisten koko on yleensä liian suuri. Noh, kyllähän minun olisi pitänyt tähän mennessä jo oppia aiempien töitteni perusteella, että se pienin koko on todennäköisesti se paras vaihtoehto minun käsialalleni. Olisi siis kannattanut rohkeasti lähteä väsäämään sitä lasten kokoa.

Pientä kokokommellusta lukuun ottamatta nuo ovat ihan kelpo sukat.






Sateenkaarikala on hieno otus. Ostin jossain vaiheessa neulomiskirjan, jossa on mm. ohje kalatilkkupeitolle. Tehdään siis monta kalaa ja yhdistetään ne peitoksi. No, minä en halunnut lähteä tekemään kokonaista peittoa, mutta halusin kuitenkin kokeilla, osaisinko tehdä kalan. Se ei nimittäin ole kaikista helpoin ohje. Päätin sitten tehdä kaksi kalaa, joista voin tehdä yhden pehmokalan, jonka voin lahjoittaa erään ystäväni tiitiäiselle.

Tämän tuotoksen virheet olivat lähinnä ohjeen ja oman tyhmyyteni syytä, tosin lopputuloksessa virheitä on hieman pyritty peittelemään. Ohjeessa kalaan tehdään kallistuksilla suu/kidusviiva. Ongelma on, että ohjeessa on virhe ja kallistukset eivät osu oikeaan kohtaan. En tietenkään ensimmäisen kalan kohdalla tajunnut sitä heti. Onneksi moiset virheet voi peittää korostamalla suukidusta vaaleanpunaisella langalla! Kalaan piti myös väsätä silmä, mutta se osoittautui huonosti erottuvaksi ainakin tuolla käyttämälläni langalla. Onneksi sen voi peittää ompelemalla tilalle napin!

Parasta tietenkin on, että ohjeessa ei huomioitu, että joka toisessa kalassa suukiduksen ja silmän pitäisi vaihtaa paikkoja, jotta esim. ohjeen peitossa joka toinen kala ei olisi ylösalaisin. (Kummasti siinä kuvassa ne olivat kaikki oikein päin.) Enhän minäkään tätä tietenkään tullut ajatelleeksi. Hmm... Pehmokala, jonka toinen puoli on ylösalaisin... Onneksi on vaaleanpunaista lankaa ja nappi! Hyvin voi moisen pikkuseikan oikaista! Lopputuloksessa noita virheitä tuskin edes huomaa.

Hauska veijari tuli hänestä.



Seuraava onkin sitten upea virkkausprojektini. Ostin kivaa lankaa ja mietin, että miten sen käyttäisin. No virkkaanpa itselleni irtohihasysteemiranteenlämmitintouhut! Ja keksinpä vielä ohjeen ihan omasta päästäni! How hard can it be?

Ilmeisesti yllättävänkin vaikeaa. Ainakin tehdä molemmista yksilöistä saman kokoisia siitä huolimatta, että tekee molemmat täysin omien ohjeidensa mukaisesti. Ette voi tietenkään olla huomaamatta tuota kokoeroa. Juuh, jälkimmäisestä tuli vähän pidempi.

Tässä taas hauskaa on se, että määrällisesti kokoeroa on vain kaksi kerrosta. Olen siis jälkimmäistä tehdessäni tulkinnut omaan ohjeeseeni kahden kerroksen heiton. Loput kokoerosta tulee ihan puhtaasti käsialasta. Ja minä kuvittelin, että kyllähän minun virkkauskäsialani pysyy tasaisena. Ei sitten vissiin pysy

Nuo alareunan reiät muuten on sitä varten, että alunperin ajattelin koristaa irtohihasysteemit nauhalla. Vielä en ole sitä tehnyt. Ja pah, pienistä virheistä, itselleni nuokin olen tehnyt ja hyvin ne lämmittävät, kun päivät pitkät näppistä nakuttaessa sormet kylmenevät.

Tuosta peukalon kohdasta tulee muuten minulle mieleen ninja...