Seikkailijako?

Tuosta Savonlinna-kirjoituksestani juontui mieleeni aivan toisenlainen asia nimittäin oma seikkailunhaluisuuteni. Olen horoskooppimerkiltäni jousimies ja meitä kuvaillaan useimmiten seikkailijoiksi. En ole koskaan kuitenkaan mieltänyt itseäni seikkailijaksi, ainakaan tyyliin "kiipeänpä Mount Everestille ja lasken sieltä pulkalla alas, minkä jälkeen lähden Etelä-Amerikan sademetsiin samoilemaan ja lasken alas Angelin putouksia".

Mutta kun asiaa miettii tarkemmin, kyllä minä olen perinteinen seikkailunhaluinen jousimies. Minun seikkailuni vain ovat pienempimuotoisia. Ensinnäkin kyllähän jo se, että minä haluan matkustella, voidaan laskea seikkailunhaluisuudeksi. Minähän haaveilen sellaisista seikkailuista kuin laivamatkasta Islantiin, junamatkasta Kiinaan, laivamatkasta Amerikkaan, minkä halki pitää kulkea joko junalla tai tehdä perinteinen road trip. (Näihin kulkupelivalintoihin ei liity mitenkään se, että kärsin lievästä lentopelosta. Lentokoneella matkustaminen ei vain ole seikkailullista, se on hirveää tuskaa.)

Toisaalta seikkaillakseni minun ei tarvitse lähteä ulkomaille, ei edes ulkopaikkakunnalle. Minä kyllä löydän Saviksestakin seikkailuja, jos sille päälle satun. Tiet ovat nimittäin mielenkiintoisia. Etenkin se on mielenkiintoista, minne ne tiet johtavat, kaikki eivät kuitenkaan sinne Roomaan mene. Meidän on Puuhanallen kanssa pitänyt jo parin kesän aikana pyöräillä pitkin Savonlinnan syrjäseutuja, koska meidän paikallistietoutemme rajoittuu aika pitkälti keskustan alueelle. Minä voisin mielelläni ottaa joskus pyörän alleni ja lähteä sotkemaan, jonkin ajan päästä voisin valita jonkin mielenkiintoiselta vaikuttavan tien ja lähteä katsomaan, minne se johtaa. Ehkä siltä tieltä voi kääntyä toiselle ja siltä taas kolmannelle, kunnes on joko aivan eksyksissä tai päätyy jonkin talon pihaan, jolloin talonväki voi katsoa ikkunasta ja ihmetellä vierasta haahuilijaa. Toistaiseksi meillä ei kuitenkaan ole ollut aikaa moiselle seikkailemiselle. Ehkä tänä kesänä...

Minun seikkailuni ovat pieniä tai ne ovat haaveissani. Mutta kai minä sitten jousimies olen.

Talle, talte, talti, talsi

Vai mikä sitten perusmuodoltaan onkaan se paikka, jonne kaikki tavarat aina laitetaan, mutta mistä niitä ei kuitenkaan koskaan löydä.

Tänään olen penkonut kotini taltea eli yläkertaa. Tai oikeastaan kai pitäisi sanoa, että olen yrittänyt siivota sitä äitini kanssa. Sopivaa sadepäivän puuhaa, kun ei risusavottaankaan voi mennä. ;)

Moni tavara on tänään päätynyt suoraan roskapussiin ja moni on laitettu edelleen talteen seuraavia siivouskertoja varten. Joitakin aarteitakin on löytynyt, kuten vanha Commodore 64:n raato (? en siis ole varma, toimiiko se), hieno vaaleansininen Happy Sammy -laukku, jota en muistanut edes omistavani ja veljeni piirtämä upea Dracula-sarjis. Löysin myös ison kasan vanhoja tussejani, jotka osoittautuivat vielä käyttökelpoisiksi, joten taitavat lähteä mukaan. Puuhanalle varokoon, saatan tulla kotiin ison tavarakassin kanssa. :)

Siivousta tehdessä tuli vain mieleeni, miten joskus on ollut puhetta kavereiden kanssa vanhoista leluista ja niiden säilyttämisestä. Monien barbit ja muut kivat ovat päätyneet kierrätykseen tai roskiin. Toisinaan tähän kohtaloon suhtaudutaan olankohautuksella ja toisinaan suurella katkeruudella. Traagisimpana esimerkkinä rakas Jättiläispunapäämme (nimi muutettu :P) ja hänen Legonsa, jotka Jättiläispunapään äiti oli heittänyt menemään.

Meidän perheessämme tällaisia tragedioita ei pääse käymään. Meillä pidetään tavaroista kynsin ja hampain kiinni, olivat ne sitten tarpeellisia tai tarpeettomia. Sinällään meillä ei välttämättä vaalita tavaroita, vaan ne saattavat lojua sikin sokin pitkin yläkertaamme. Pois niitä ei kuitenkaan voi heittää, jos niitä tai edes niiden osia sattuisi joskus tarvitsemaan.

Minun ja veljeni tavarat ovat sitten vielä luku erikseen. Meidän vähäiset lelumme ovat vielä hyvässä tallessa. Mutta myös meidän vanhat koulukirjamme ja -vihkomme on pitänyt säilyttää. Onhan se jokseenkin ymmärrettävää, että haluaa säilyttää ehkä ainevihkoja, voihan niillä ehkä joskus viihdyttää itseään tai muita. Mutta vanhat matikan tai bilsan vihkot? Mihin niitä tarvitaan? Mutta eihän niitä pois voi heittää.

Toki meidän tallestamme, kuten varmaan muidenkin... ööö talsista ?, löytyy käyttökelpoistakin tavaraa. Siellä on muun muassa tuoleja, joista saisi vallan hyviä pienellä pintaremontilla. Tiedä vaikka niistä saisi tuolit minun ja Puuhanallen ruokapöytään, jos semmoiselle joskus meidän taloudessamme on tilaa.

Huomenna urakka jatkuu, paitsi jos sade lakkaa, jolloin pääsen leikkimään mystistä metsätyömiestä.

Savonlinna

Jätin eilen kotoisan Savonlinnan muutamaksi päiväksi taakseni ja suuntasin kohti kotoisaa Pertunmaata. Siinä bussissa istuessani sitten aloin pohdiskella Savonlinnaa. Miten itselläni liittyy Savonlinnaan monia ristiriitaisia tuntita. Se on niin ihanan kamala peräkylä.

Tyttöjen illassakin (vai oliko se jo seuraava aamu?) sivusimme aihetta. Puolet porukasta sanoi, että kaupunki olisi vaihtunut aika nopeasti ellei Savonlinnasta olisi löytynyt kulta kainaloon. Itse en ollut valmis väitettä vielä allekirjoittamaan, mutta ehkä siinä on puolikas totuus. Itsehän, kuten useimmat kavereistani, päädyin Savonlinnaan, koska täältä sain opiskelupaikan. Minulla alan valinta oli oikea ja välimatka kulkuyhteyksineen äidin helmoihin oli juuri sopiva, joten minulla ei ollut tarvetta hakeutua jonnekin muualle. Monet lähtivät tai harkitsivat lähtevänsä Savonlinnasta näistä syistä.

Mutta olenko minä edelleen Savonlinnassa koska kolme vuotta sitten sain kullan kainalooni? Mikä olisi ollut ratkaisuni vuosi pari sitten, kun valmistuminen alkoi häämöttää horisontissa? Ehkä olisin päätynyt samaan ratkaisuun, mihin olemme Puuhanallen kanssa yhdessä päätyneet eli pysytään nyt toistaiseksi täällä ja muutetaan sitten sinne, mistä saa töitä.

Mutta mikä siinä Savonlinnassa on, että sieltä ei pääse pois tai miksi sinne haluaa jäädä? Joskus bussin ikkunasta katson savonlinnalaisia ja mietin, miten he ovat sinne päätyneet. Miksi kukaan haluaa asua Savonlinnassa? Siellä ei tapahdu mitään, se on hankalien kulkuyhteyksien päässä, se on pieni ja surkea peräkyläinen kaupunki.

Savonlinnassa on kuitenkin lyhyet välimatkat, ellei sitten asu varsinaisen kaupungin ulkopuolella. Ja veden äärelle on aina lyhyt matka, mikä on kesäisessä Savonlinnassa ehdottomasti parasta. Savonlinnasta löytyy loputtomasti "salaisia" paikkoja, joissa on mukava hengailla kesällä. Syksyisin kaupunki herää kauniiseen väriloistoon. Ja siellä on maailman hienoin linna. No okei, en ole vielä nähnyt kaikkia maailman linnoja, mutta muutamassa olen käynyt. Tähän mennessä yksikään, hienouksistaan huolimatta, yksikään ei ole päässyt lähellekään Olavinlinnaa.

Totuus on kuitenkin se, että hyvin todennäköisesti muutamme pois Savonlinnasta jossain vaiheessa. Työt löytyvät kuitenkin jostain muualta ja monet kaverit, ja perheenjäsenet, olisivat jossain muualla lähempänä. Kysymys kuitenkin kuuluu, olisinko minä valmis lopullisesti savonlinnalaiseksi, jos se olisi mahdollista. Minä en tiedä. Omalla tavallaan Savonlinna on luikerrellut sydämeeni ja se on tällä hetkellä minun kotini. Mutta toisaalta olen täysin valmis lähtemään kohti uusia seikkailuja. Saattaisihan sitä joskus ikäväkin tulla, mutta tuskin katuisin poislähtöä.

Osuva päätös tyttöjenillalle

Eilen illalla saimme vihdoin järkättyä tyttökavereiden kanssa pitkään suunnitellut pyjamabileet. Siltä reissulta juuri kotiuduin. Iltaanhan luonnollisesti kuului saunomista, (yllättävällä) kohtuudella tyttödrinksuja, kauneudenhoitoa, Pikkulakun ihanan söpöt vaaleanpunaiset korkkarit, suklaadippiä hedelmille ja Sinkkuelämää-leffa. Kovasti tyttömäinen ilta oli siis kyseessä. Kiitos tytsyille mainiosta seurasta ja erityiskiitos emännyydellemme herkuista ja hulppeasta lokaatiosta.

Minulle kai jäi tämä tyttömäisyys kovasti päälle, koska tänään kotimatkalla pistäydyin hetken mielijohteesta vaatekauppaan. Sinällään tämä oli virheellinen ratkaisu, koska kaupassa oli tukahduttavan kuuma. Ilmeisesti suomalaisissa kaupoissa ei vieläkään luoteta ilmastoinnin ihanuuteen. Nimimerkillä 5th Avenuen kaupat ovat elokuun helteessä ihania viilennyspaikkoja.

But I digress. Pakko se oli sitten kaupasta ostaa housut ja rintsikat, kun kerran halvalla sai. Ihanaa, kun joskus alennetuista hinnoista saa lisää alennuksia. Sinällään törmäsin tällä ostosreissulla vaihteeksi myös eri merkkien vaatekokojen hämmentäviin eroihin. Yleisesti olen kokoa 36, toisinaan myös 34 menee. Nyt sitten löysin sieltä alerekistä ihan kivan näköiset farkut kokoa 36 ja kangashousut kokoa 34. Kolmenelonen tuntuu yleensä housuissa vähän toiveajattelulta, mutta muutakaan kokoa ei ollut, joten saahan sitä yrittää. Suunta sovituskoppiin siis.

Kopissa sain sitten huomata, että en saanut näitä numeron mukaan isompia farkkuja vedettyä edes jalkaan, kun taas pienemmät housut sopivat kuin valettu. Ei siinä voinut kuin ihmetellä, että millaisten mini-ihmisten mukaan kyseisen merkin farkut tehdään. On melkein käsittämätöntä, että minun kaltaiseni ruipelo ei mahdu kolmekutosen farkkuihin. Ja niin, kysehän ei nyt ollut siitä, että housut olisivat olleet hiukan tiukat tai en olisi esim. saanut nappia kiinni, vaan minä en yksinkertaisesti saanut vedettyä niitä jalkaani. Stoppi ei edes tullut takapuolen kohdalla, vaan en saanut housuja puolta reittä ylemmäs.

Veikkaan, että Pikkulakulta löytyy tähänkin asiaan jonkinlainen selitys, mutta kovasti hämmentävät noin suuret kokoerot.

Ja niin, onko kenelläkään ideoita, mihin niitä rintsikoiden toppauslappuja voisi käyttää? Pitää ehkä keksiä jokin hieno toppauksista tehty antitoppaustaideteos tai jotain.

Tätiytymistä

Ei, veljeni ei ole lisääntynyt. Tänään on vain ollut kovasti tätimäinen päivä. Kävin nimittäin juuri äsken asentamassa polkupyörääni tarakkakorin. Voiko enää käytännöllisemmäksi ja epänuorekkaammaksi mennä. Kaiken lisäksi koppa on samanlainen kuin Puuhanallella, joten voimme sotkea pitkin kaupunkia pelottelemassa kavereitamme pariskuntamuodillamme. Valitettavasti vain sellainen söpö etukori ei olisi mitenkään käynyt pyörääni. Ensinnäkin tankoni edessä menee sen verran monta jarru- ja vaihdevaijeria, että kori ei siihen oikein olisi mahtunut. Toisekseen semmoinen vähän mummomainen, mutta tarakkakoria tyylikkäämpi, etukori varmaan näyttäisi aika koomiselta minun menevään maastopyörääni asennettuna.

Tämä siis oli sillä hetkellä tarpeellinen heräteostos. Kaupassa oli koriin kasautunut aikamoinen läjä tavaraa, reppua ei tällä kertaa ollut mukana ja kaupan säilytyslokerossa jo odotti melko täysi ja ikävästi pyörän sarvessa heiluva ostoskassi. Miten saan kaiken roudattua kotiin? Ostanpa tuommoisen korin polkupyörään.

Miksi minulla oli jo toinen kassi täynnä ostoksia? Ei, ne eivät olleet vaatteita, joten ne pitää jotenkin perustella. Kävin nimittäin toisesta kaupasta ostamassa jumppapallon (ja vähän muuta, mutta ei niin tärkeää rojua). Kyllä, yhden päivän aikana kori ja jumppapallo. Olen todellakin tätiytymässä. Ja tämä jumppapallohan ei ollut edes heräteostos, vaan sen takia suorastaan menin kyseiseen kauppaan. Mutta on minulla ihan hyvä syykin siihen ostokseen. Minulla on nimittäin ollut jo pitkän aikaa selkä jumissa lähes koko ajan. Sen siitä saa, kun tekee kahta työtä, jotka eivät tee selälle hyvää. Toki minä venyttelen ja olen opetellut joitakin joogaliikkeitä selän vetreyttämiseksi, mutta sitä tulee harrastettua hyvin satunnaisesti. Olen vain äärimmäisen laiska harrastamaan liikuntaa. En varmaan saisi minkäänlaista liikuntaa, jos en pyöräilisi tai kävelisi joka paikkaan.

Muuttaako jumppapallon omistaminen jotenkin asioita? Sen saa nähdä. Sen tiedän kuitenkin, että moisen kapineen omistajien luona kyläillessäni sillä tulee jonkin verran leikittyä. Ehkä mielenkiinto jaksaa pysyä yllä myös kotosalla. Ehkä. Onhan se todennäköistä, että varsinainen jumppaaminen jää alkuinnostuksen jälkeen vähälle. Mutta perkules, tuonhan pitäisi tehdä erityisesti ryhdille ja tasapainolle hyvää, jos siinä pelkästään istuu. Tiedän ainakin, mikä tulee olemaan istuinvalintani, kun haluan stmblailla netissä Puuhanallen kanssa.

Skotlannin mielenkiintoiset kasvukaudet

Nyt on pakko kirjoittaa eräästä viime päivinä kovasti huvittaneesta ja jonkin verran myös ärsyttäneestä asiasta eli kirjasta, jota olen lukemassa. Olkoon tämä sitten vaikka arvostelu kirjasta, jota en ole vielä lukenut.

Törmäsin nimittäin viime viikolla täällä internetin ihmeellisessä maailmassa kirjailijaan nimeltänsä Diana Gabaldon. Koskaan en ollut kyseisestä kirjailijasta kuullut, mutta hänen Outlander-kirjasarjansa vaikutti pikaisen tutkiskelun perusteella mielenkiintoiselta. Sarjassa on pointtina se, että 40-luvun englantilaishoitsu joutuu 1700-luvun Skotlantiin ja joutuu siellä monenmoisiin seikkailuihin. Ei mielestäni hirveän huono premissi. Kyllähän tuota "nykyaikalainen päätyy menneisyyteen" -ideaa on käytetty ennenkin, mutta näin jo mielessäni mitä kaikkea kivaa voi olla kirjasarjassa, joka sijoittuu 1700-luvun Ylämaille. Hienoja maisemia, linnoja, tartaaneita, taisteluita, vähän romantiikkaa... Siinähän voisi olla vaikka mitä.

Maanantaina sitten marssin kirjastoon lainaamaan sarjan ensimmäistä osaa Muukalainen (Outlander). Olihan se jo hieman huolestuttavaa, että kirja oli kirjaston romantiikkahyllyssä, mutta ehkä sielläkin voi olla hyviäkin kirjoja.

Olen nyt lukenut kirjaa 291 sivua ja mielestäni se voisi olla hyvä kirja. Mutta se ei ole. Periaatteessahan tarina on mielenkiintoinen. Päähenkilö tosiaan joutuu skotlantilaisen kivikehän läpi menneisyyteen, missä joutuu paikallisen klaanin melko vapaaksi vangiksi vakoilusta epäiltynä. Pari lukua sitten naikkonen joutui naimisiin paikallisen komean, mutta hiukan mystisen, urhon kanssa (tuo nyt oli jo hyvin ennalta-arvattavaa rakkausromaanisoopaa) ja jonkinmoinen konflikti englantilaissotilaiden kanssa on lienee odotettavissa. Mutta...

Ensinnäkin päähenkilö on ärsyttävä. Hän lähinnä halveeraa 40-luvun aviomiehensä harrastuksia, historioitsijan kasvattamana ja historioitsijan vaimona hän tuntuu tietävän yllättävän vähän historiasta (tavallaan ymmärrettävää, tavallaan hämmentävää) ja toisinaan hän vain vaikuttaa itsekeskeiseltä hupakolta, jonka muka pitäisi olla älykäs, mutta on toisinaan vähän yksinkertainen. Tähän yksinkertaisen vaikutelmaan vaikuttaa tietenkin se, että kirjassa on minä-kertoja ja yksi kirjan ongelmista on se, että siinä aliarviodaan lukijaa. Jotkut itsestäänselvät asiat pitää kertoa eksplisiittisesti, mikä ärsyttää, mutta saa myös minä-kertojan vaikuttamaan vähän tyhmältä.

Kirja ei ole taidokkaasti kirjoitettu, jos minun sisäinen kirjatoimittajani herää eloon ja alkaa editoida. Ja editoinnilla tuosta kirjasta saisi huomattavasti paremman. Ei siitä ehkä suurta mestariteosta tulisi, mutta se olisi miellyttävämpi lukea. Mainitsemani lukijan aliarvioiminen on mielestäni pahimpia rikoksia, mitä kirjailija voi tehdä, ja tässä tosiaan joitakin asioita väännetään rautalangasta. Pikkuisen enemmän implisiittisyyttä, niin ärsyttävyystaso laskee huomattavasti. Samalla myös kirjan sivumäärä laskisi reilusta 800:sta aika paljonkin. Mutta lyhyemmällä kirjallahan amerikkalainen kirjailija saisi vähemmän rahaa.

Sitten päästään näihin facepalmeja aiheuttaviin huvittavuuksiin. Ilmeisesti kirjailijalla ei ole mitään käsitystä satokausista tai sitten 1700-luvun Skotlannissa vuodenajat ovat olleet jotenkin nurinkurisia. Kirjassa eletään kevättä, ilmeisesti jossain huhti-toukokuussa ollaan menossa. Puhutaan kevättuulista ja keväisestä ruohosta yms. Mutta sitten asiat alkavatkin mennä hassusti. Jossain vaiheessa päähenkilö pistetään istuttamaan valkosipulia linnan ryytimaalle, joka ilmeisesti tässä vaiheessa jo kukoistaa. En lopultakaan ole erityisen hyvin perillä Skotlannin ilmastosta, joten sivuutetaan ne huhtikuussa kukkivat kehäkukat hiukan kummeksuen. Ehkä siellä on ollut aikainen kevät tai jotain... Mutta siinä vaiheessa mennään ihan pikkuisen liian pitkälle, kun valmistellaan muutaman päivän päästä alkavaa klaanikokousta ja linnan naiset menevät keräämään kirsikoita ja luumuja. Kypsiä kirsikoita ja luumuja huhtikuussa! Mitä hittoa?

Eikä tässä vielä kaikki. Jos tuosta huomattavasta epäloogisuudesta selviää ja jatkaa pari lukua eteenpäin, tulee samaan asiaan liittyvä vielä suurempi epäloogisuus. Aikaa on kulunut ehkä viikko tai pari, kun päähenkilö kehottaa tätä nuorta, komeaa urhoa purkamaan kiukkuaan lyömällä jotain. No, mies tekee työtä käskettyä ja lyö kirsikkapuun runkoa. Ja hänen päälleen sataa kirsikankukkien terälehtiä. Pari viikkoa sen jälkeen, kun päähenkilö on ollu keräämässä kypsiä kirsikoita. Tässä vaiheessa voi vain todeta, että Skotlannin kevät on yhtä arvaamaton kuin Jäpänperän kesä.

Sanotaanko nyt niin, että hyvää kirjaa tuosta ei enää saa. Mutta ehkä minä vielä taaplaan sen lävitse. Ja odotan mielenkiinnolla, mitä ilmiöitä Skotlannin oikukas kevät vielä tuo tullessaan.

Thatchers Old Rascal

Omnomnomnom.

Ihan pakko on avata sanainen arkkuni, kun tuli tässä eräänä päivänä maistettua toisen kerran Old Rascal -siideriä. Jotkut blogiani lukemaan eksyneet kaverit saattavat jopa muistaa reaktioni, kun ensimmäisen kerran kyseistä herkkujuomaa maistoin. Taisivat monet jopa päästä osille.

Totuushan on se, että kaikki perussiiderit ovat mielestäni aikamoista kuraa. Ne ovat vain liian makeita litkuja, jotka eivät maistu omenalle, päärynälle tai millekään muulle hedelmälle, mille ne väittävät maistuvansa. Ainoa oikea siideri on oikeista omeneoista tehtyä, omenanmakuista, ja niin kuivaa, että suussa melkein pölisee. Crowmoor ja Strongbow ovat jo siinä suunnassa, mutta parempiakin lajikkeita on.

Kuten Old Rascal. Jonka voin väittää nousseen heti ensimmäisellä kerralla suosikkisiiderikseni. Myönnettävä tosin on, että noista kolmesta mainitsemastani siiderikriteeristä se rikkoo viimeistä. Pullo väittää siiderin olevan puolikuivaa, mutta minun mielestäni se on yllättävänkin makeaa. Mutta se ei haittaa, ei todellakaan. Vanhan Veijarin maku on niin omenainen, että voisi melkein kuvitella oikeaa omenaa syövänsä ja mainitsemani makeus vain korostaa omenaisuutta. Ah, sitä ihanuutta. Vähän kanelia, voita, kaurahiutaleita ja vaniljajäätelöä sekaan, niin kasassa olisi lähes nestemäinen omenahyve (pakko oli mainita, kun juuri syön omenahyvettä jäätelön kera ;P).

Yksi huono puoli Old Rascalissa on: Se on kallista. Aivan kuten muutkin hyvät siiderit (jos Ecussonia ei lasketa). Mutta tämä herkku taisi vielä olla sieltä kalleimmasta päästä eli reilusti yli neljä euroa puolesta litrasta. Ei sille voi mitään, minulla on valitettavan kallis maku.

Ystävämme Kansaneläkelaitos

Uhkasin viime viikolla urputtaa Kelasta, mutta hiiltymykseni ehti laantua. Tänään sain sitten uuden lippulappusen, joka herätti taasen tunteita.

Tosiaan, teen kahta työtä, mutta olen myös samalla työkkärin asiakkaana lähinnä lisätulojen toivossa. Toki ilmoittauduin työkkäriin, kun minulla oli vain yksi, osa-aikainen, työ, mutta eivät he minua poiskaan potkineet, kun sain toisen työn. Tästä johtuen olen sitten yrittänyt kevään mittaan kinuta Kelalta paria ropoa soviteltua työmarkkinatukea. Pirullisen hankalaa se kuitenkin on.

Kun palasimme suurelta juhlareissultamme, minua odotti Kelan kirje, jossa väitettiin, että en ollut toimittanut toista palkkakuittiani maaliskuulta. Pah, kiikutin hakemusta palauttaessani kaikki laput Kelan toimistoon, missä täti otti niistä kopiot. Itse ovat siis paperin kadottaneet. Kiltisti kuitenkin toimitin toisen kopion, päätöstä eivät kuitenkaan ole vieläkään saaneet aikaiseksi.

Tänään sitten kopsahti uusi kirje. Helmikuussa olin juuri aloittanut kääntämisen ja kaupassakin riitti töitä, joten ei ollut erityisen yllättävää, että Kelalta tuli sen kuun kohdalle hylkäys. Nyt olivat sitten huomanneet, että olivat käyttäneet väärää laskutapaa ja halusivat tehdä oikaisun. Noh, mikäs siinä, hyvähän se on hoitaa asiat by the book. Minulle siitä vain ei ole mitään hyötyä, koska päätös tulee pysymään hylkäävänä.

Sanotaanko, että minua hiukkasen turhauttaa tämä touhu. Työtilanteeni takia minulle ei ole kuukausittain odotettavissa hirvittäviä etuuksia, jos ollenkaan. Tuloni eivät kuitenkaan ole suuret, joten ei se haittaakaan tee, jos Kelalta onnistun pari euroa saamaan. Minua vain hiukkasen ärsyttää se, että joudun tekemään kaksinkertaiset paperityöt heidän omien virheidensä takia.

Onneksi näiden kirjeiden mukana on tullut paperi, johon voi kirjoitella asioita. Tänään nimittäin postilaatikkoon kopsahtaa toista kertaa puolentoista viikon aikana vastauslähetys, jossa on kaiken tarpeellisen lisäksi asiallisesti kirjoitettu palautekirje.

Onneksi kohta alkaa kesä ja työt lisääntyvät, jolloin voin hyvillä mielin irtisanoutua koko työkkäri/kelatouhusta.

Sadan vuoden yksinäisyys

Toissapäivänä sain loppuun erään haastavimmista luku-urakoistani eli sain vihdoin luettua Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden. Haastavuus ei johtunut siitä, että kyseessä olisi huono kirja, mutta se oli... no haastava (ja kaiken maailman sarjikset veivät monesti huomioni). Tosin tällä kertaa lukemiseen meni vain kaksi kuukautta, kun edellisellä yrittämällä muutamia vuosia sitten etenin kuukauden laina-aikana ehkä 30 sivua.

Jos lukeminen kerran oli niin hankalaa, miksi se piti lukea? Koska pidän García Márquezin kirjoista, joten pitäähän se suuri noopelimestariteos jo siksikin taaplata läpi.

Ja tottahan yksinäisyys oli taattua GGM:a. Oli multaa syövä tyttö, mies, jota keltaiset perhoset seurasivat, mystinen laiva keskellä viidakkoa, ylösnousemus, neljä vuotta kestänyt sade... Kaikkea sitä, miksi maaginen realismi on mielestäni hienoimpia kirjallisuudenlajeja. Kirjallisuus on parhaimmillaan, kun se hämmästyttää, ja GGM:n maaginen realismi hämmästyttää aina. Tosin tällä kertaa en lukenut kirjaa aivan niin suu auki, kuin joidenkin muiden herran teosten kanssa on käynyt. Toki siihen on syynsä.

Kirjassahan kerrotaan keskelle ei-mitään kasvavasta kaupungista ja sen perustajasuvusta. Tämä suku taas on niin mielikuvituksekas, että perheen miespuolisille henkilöille on aina kaksi nimivaihtoehtoa Jose Arcadio ja Aureliano (naisilla taas kierrätetään Amarantaa ja Ursulaa, mutta siellä on erinäisistä syistä myös vähän vaihtelua). Kun heti kirjan alussa Jose Arcadioja on jo kaksi, ja niitä sikiää aina vaan lisää, minä menin lähes välittömästi sekaisin. Minulle siis tuotti lähinnä vaikeuksia, kun välillä piti oikein miettiä, että kukas tämä näistä tyypeistä nyt taas olikaan.

Tokihan tämä sekavuus on tarkoituksellista ja nimien kierrättämisellä on oma merkityksensä, mutta ei se silti lukemista helpottanut.

Mainio kirja kuitenkin, vaikka itse pidän enemmän Rakkautta koleran aikaan -opuksesta.

Niin, ja jos odotitte tästä jotain kunnollista kirja-arvostelua tai syväluotaavaa analyysia, pettymyksenne lienee suuri. Jos haluatte tietää kirjan teemat ja symboliikan ja tyylin ynnä muut, lukekaa itse. En minä niitä aio teille valmiiksi kertoa, jos olen moisia viitsinyt itsekään varsinaisesti pohtia.

Vappu on juhlittu, ja tänään koitti paluu arkeen. Tai no, oikeastaan jo eilen, olinhan minä jokseenkin töitä eilenkin tekevinäni ja sain jopa siivottua vapun aiheuttamat suurimmat sotkut. Eipä silti, ei tämä päivä hirmuisen rankka ole ollut, ehdin kirjasto- ja kauppareissulla käydä katsastamassa viime viikolla avatun uuden vaatekaupan. Ja eksyin minä siihen viereiseenkin kauppaan. Tämä pienen ostostelun seurauksena aloin miettiä omaa suhtautumistani rahaan ja miten minulla on melko selkeä käsitys, minkä arvoisia jotkin asiat minun mielestäni ovat.

Myönnetään heti alkuun, että osaan olla pihi monissa asioissa. Ei siis liene yllättävää, että esimerkiksi vaatteet ovat usein mielestäni liian kalliita. Käyn siis normaalin naisen tapaan shoppailemassa, mutta läheskään aina mukaan ei tartu mitään ellen sitten satu tarvitsemaan jotakin. Kirpputoreilta tulee ostettua tavaraa huomattavasti enemmän.

Tänään kävin siis tutustumassa muutama päivä sitten avattuun halpisvaatekauppaan, jota onkin jo odoteltu kuin kuuta nousevaa. Mitään en kuitenkaan taaskaan tullut ostaneeksi, useammastakin syystä. Ensinnäkin kyseinen kauppahan on maineeltaan halpa, mutta eipä ne tuotteet ainakaan näin avajaishuumassa kovin paljon halvempia olleet kuin muissa vaatekaupoissa. Useimmat T-paidat ja topit maksoivat n. 10€ ja farkut sen saman 40€ kuin missä tahansa muussakin kaupassa. No ok, ei kymppi T-paidasta mikään jumalaton riistohinta ole, mutta minun silmissäni T-paidat yleensä, ja erityiseti kyseisestä kaupasta ostettuina, ovat viiden euron arvoisia.

Toisekseen, ei ne vaatteet mielestäni olleet mitenkään erityisen hienoja, useimmat olivat suorastaan tylsiä. Ainoat vaatekappaleet, jotka olivat mielestäni ostamisen arvoisia, olivat rintsikat. Ne olivat edullisia ja hauskannäköisiä, korkeaa laatua en yleensä edes vaadi. Nyt kuitenkin päädyin lähinnä boikotoimaan alusvaateosastoa, koska jokaisessa tutkimassani rintaliivissä oli toppaukset ja noin puolista liiveistä toppauksia ei edes saanut otettua pois. Vaikka minun kuppikoollani ei paljon kehuskella, en halua kuitenkaan teeskennellä ja se, että minulle tyrkytetään topattuja liivejä ärsyttää todella paljon.

Kun kerran päädyin ostoksille, kävin sitten viereisessäkin liikkeessä, jossa olen pitkin kevättä käynyt kuolaamassa erään varsin rock-henkisen malliston perään. Mallistossa on kolme vaatetta, jotka haluaisin. Mekko, hame ja toppi. Tänään sain havaita, että kyseinen mallisto oli alennuksessa. Jippii! Löytäisikö joku niistä vihdoin tiensä minun vaatekaappiini? Kyllä, päädyin ostamaan hameen, koska alennettuna se maksoi vain kaksikymppiä.

Mekkoa en raaskinut ostaa. Aikaisemmin, etsiessäni vaatteita kaverini häihin, olisin ollut valmis pulittamaan mekosta täyden hinnan (normi viisikymppiä). En kuitenkaan kelpuuttanut sitä juhlamekoksi, koska näytin siinä pyrstökkäältä, arkimekkona se kuitenkin menisi mainiosti. Nyt en raaskinut ostaa sitä alennettunakaan, koska olin kuitenkin vastikään ostanut kalliin mekon.

Toppi on kuitenkin kolmikon mielenkiintoisin tapaus. Se on myös vaatekappale, jota olen himoinnut kaikista eniten. Ongelmana on se, että se on mielestäni hihattomaksi topiksi aivan liian kallis. Lähtöhinta sillä oli lähempänä neljääkymppiä ja nyt alennettuna reilu 25 euroa. Alennus oli siis ihan tuntuva, mutta yli 25 euroa topista! Kuten jo aiemmin sanoin, mielestäni T-paidat ovat arvoltaan n. 5 euroa, topit ovat yleensä samaa luokkaa. Toki hienommista topeista voi maksaa enemmän, tämä kyseinen olisi mielestäni ehkä 15 euron arvoinen. Koska toppi on niin hieno, suotuisin maksamaan siitä jopa sen tasan 20 euroa, mutta yli 25 ja lähtöhinta yli 37... Hulluutta.

Huomion arvoista tässä vaiheessa on se, että varaa minulla olisi ollut vaikka kaikkiin viime viikolla tulleiden lomarahojen turvin. Mutta, kuten sanoin, olen pihi ja minulla on omat käsitykseni tavaroiden arvoista. No, ainakin minulla on nyt kiva hame.

Loppuun vielä jännittävä huomio: Ruokakaupassa näin suurin piirtein samaan aikaan sekä erään naapurimme että eräät työpaikkani vakioasiakkaat. Vakkareiden kanssa tervehdin, mutta naapurin kanssa en. Noh, tämä johtunee siitä, että naapuri on vähän mörököllimäinen oletettu aikamiespoika ja vakkarit ovat mukava savolaispariskunta.