Teehetki

Kukaan ei enää käytä kahvikuppeja.

Kahviastiastot on niin vanhanaikaisia.

Eihän kahvikuppiin edes mahdu mitään.

Nuo lienevät aika yleisiä ajatuksia. Minä ainakin olen ajatellut  noin. Kahviastiasto on ollut asia, jota on pitänyt tarpeettomana ja sen voi hankkia kaappiin sitten jos on tulossa jotain kotona kestittäviä perhejuhlia (lue: jos tulee lapsia ja pitää järjestää ristiäisiä, synttäreitä ja rippijuhlia). Muuten kahvi ja tee nautitaan mukista.

Sain aikanaan ala-asteenopettajaltani lakkiaislahjaksi koristeellisen astiaston siemenen. Mukana tuli ruokalautanen, keittolautanen, leipälautanen, asetti ja kahvikuppi. Ajatuksena oli, että voin sitten hankkia itse astiastoon täydennystä niin paljon kuin haluan. Ajatus oli kaunis, mutta eihän sellainen romanttinen astiasto vedonnut yhtään sellaiseen 18-kesäiseen Kirsikkaan. Siemen jäi pölyttymään äidin astiakaapin perukoille, mistä äiti oli sen nyt joulun alla kaivanut esille ja vihjasi, että voisin ehkä viedä sen pois.

Yhtäkkiä ajatus herrasastiastosta alkoi viehättää. Sellainenhan olisi hauska. Harvinaisille illallisvieraille voisi tarjota ruoan hienoilta lautasilta, ja mummokin saisi käydessään kahvin oikeasta kupista. Mutta eihän sellainen olisi arkikäytössä mitenkään käytännöllinen. Varsinkaan ne kahvikupit. Kauheasti vielä tulisi ylimääräistä tiskiä niistä aseteista.

Eilen illalla sain ajatuksen. Minäpä keitän teetä oikein pitkän kaavan kautta ja juon siitä kahvikupista, jonka kotoa toin. Ehkä voisin jopa käyttää sitä maailman epäkäytännöllisintä, mutta herttaista pientä Arabian teepannua, jonka joskus kotoa jauhotallista ryöväsin. Yleensä pannu on vain koristeena, koska siihen mahtuu teetä vain mukillinen.

Keitin veden ja laitoin teen hautumaan. Vein pannun olohuoneeseen sohvapöydälle ja asettelin kupin asetteineen valmiiksi. Tädiltä saatu sokerikko olikin jo valmiina. Hihittelin mielessäni, että onpas hassua tällä tavalla huseerata jonkun teekupillisen takia. Kaadoin teen, sekoittelin sokerin, asettauduin mukavasti sohvannurkkaan ja palaset loksahtivat kohdalleen.

Näpit eivät pala, jos juoma on vielä niin kuumaa, kun kuppia kannattelee asetin kanssa. Lusikka ei töki naamaa, kun sen voi asetella lautaselle. Mukillisen vetävästä pannusta saa melkein kolme kupillista teetä, joten nyt siinäkin on järkeä. Minusta tuli ihan kahvi- tai teekuppien ystävä. Sitä paitsi tuntuuhan se paitsi hauskalta myös ylimääräiseltä hemmottelulta, kun vaivautuu oikein kattamaan itselleen kupin pöytään.

Pitäisiköhän oikein hankkia se astiasto? Vaan tuskinpa niitä ylppärilahja-astioita enää mistään saa.

Suomalaisesta kirjallisuudesta

Jatkan epäsäännöllisiin aikoihin kirjoittelua. Tuntuu mukavammalta kirjoittaa silloin kun huvittaa eikä aina määräpäivänä. Tämä on edelleen tätä blogikriiseilyä...

Aloin eilen itsenäisyyspäivän kunniaksi lukea Pirkko Saision Elämänmenoa. Se on taas näitä paljon puhuttuja listakirjojani, tuskin olisin muuten osannut kyseiseen kirjaan tarttua. Kirja veikin yllättäen mennessään, ja sain siitä kerralla yli puolet luettua, mikä nyt ei reilun 200-sivuisen kirjan kohdalla ollut vaikeaa. Rupesin sen myötä mietiskelemään suomalaista kirjallisuutta.

En oikein tiedä, mistä asenteeni johtuu, mutta jotekin suomalaisesta kirjallisuudesta tulee helposti sellainen olo, että äh, emmä jaksa suomalaista lukea. Tunne on vahva, varsinkin jos kyse on klassikosta. Jos asiaa kuitenkin miettii, niin aika harvoin olen lukenut suomalaista kirjaa, joka on jäänyt mieleen negatiivisena kokemuksena. Päällimmäisenä negatiivisena kokemuksena tulee mieleen lukion pakkopullana luettu Minna Canthin Anna Liisa. Ehkä sitäkin lukisi nykyään erilaisin silmin. Nihkeään ennakkoasenteeseen taas poikkeuksena ovat ehkä olleet Reijo Mäen dekkarit, jotka nyt ovat aika kevyttä hupailua.

Yleensä tapaan oikeasti yllättyä, kun suomalaiseen kirjaan tartun. Tämähän on hyvä. Ne pelottavat klassikotkin soljuvat usein jouhevammin kuin monet ulkomaiset klassikot. Tuntematon on loistava, Maa on syntinen laulu on hieno, Kalevala on harvinaisen luettava runoteos (okei, se on mulla vieläkin kesken, mutta tykkään).

Eilen aloin sitten miettiä, miksi nämä suomalaiset lopulta sitten tuntuvat niin luettavilta. Tulin nopeasti siihen tulokseen, että niihin on suomalaisena niin helppo samaistua. Tapahtumaympäristön yksinkertaisesti ymmärtää paljon paremmin kuin toiseen kulttuuriin sijoittuvassa kirjassa. Vaikka vieraan kulttuurin tuntisi kuinka hyvin, se on aina vieras. Oma kulttuuri on aina tuttu.

Toinen, mutta tavallaan sama syy on kieli. Elämänmenon kieli esimerkiksi rakentuu hyvin pitkälti murteiden varaan. Äiti puhuu karjalaa, lapset puhuvat stadia ja sukulaiset savoa. Suomalaisessa kirjassa voi käyttää suomen kieltä koko sen komeudessaan, ja siihen on suomalaisen lukijan jälleen helppo samaistua. Erinomaisesti suomennettu käännöskirja jää pakosta kielellisestikin hieman vieraaksi, koska esimerkiksi vaikkapa ne murteet eivät ole suomeksi aitoja. Käännöskirjan tietysti kuuluukin olla vieras, ei sen ole tarkoitus kuvata suomalaista kulttuuria, joten vertailu on siinä mielessä hölmöä. Ajatuksena kuitenkin on se, että suomalainen kirja on niin kulttuurillisesti kuin kielellisestikin suomalaiselle lukijalle syvemmin ymmärrettävissä, mistä ehkä johtuu se, että kotimaiset kirjat tuntuvat minusta niin yllättävän luettavilta.



Tässä vaiheessa kirjoitusta minusta alkaa taas tuntua siltä, että saakohan kukaan minun järkeilyistäni selvää. Tai sitten pohdintani ovat muille ihan itsestään selviä asioita. Pitäisi jättää teksti pariksi päiväksi rauhaan ja palata lukemaan uudestaan, mutta eihän se ole tämmöisen bloggaamisen ideana, että haudotaan tekstejä. Kirjoitetaan ja julkaistaan, oli teksti sitten koherenttia tai ei. Oli se sitten viimeisteltyä tai ei.

Taas olen muutenkin jaaritellut kirjallisuudesta paljon. Onkohan tästä kohta tulossa kirjallisuusblogi? Tuskin sentään. Nämä kirjallisuuspostaukset vievät ihan liikaa aikaa. Tai sitten pitää ruveta miettimään sanomisiaan tarkemmin valmiiksi, niin kirjoittaminen sujuu helpommin.

Tänä iltana näkyy tähtitaivas! Vihdoinkin!

Rory Gilmore Reading Challenge: Pikku naisia

Paikatakseni toissa viikkoisen unohduksen, kirjoitanpa tällä viikolla etuajassa, tai ehkä jopa ylimääräisen päivityksen. ;)

Ajattelin, että minähän voin aina riipustaa muutaman sanan, kun saan kirjan Rory Gilmoren lukuhaasteesta luettua. En ole mikään hyvä arvostelujen kirjoittaja, mutta jos nyt pari sanaa saisi aina rustattua. Yhden kirjan olenkin jo ehtinyt lukea tässä välissä eli Harper Leen Kuin surmaisi satakielen.  Siinä oli erinomainen kirja. Ja selkeästi edelleen ajankohtainen, kun on jonkin verran seurannut, mitä Fergusonissa tapahtuu. Kirjassa siis päähenkilön isä puolustaa raiskauksesta syytettyä mustaa miestä, käytännössä siis taistelee tuulimyllyä vastaan. Vähän ovat asiat muuttuneet.

Mutta siis juuri äsken sain luettua Louisa M. Alcottin Pikku naisia, joka taas vaikutti himppusen vanhanaikaiselta. Kovasti yritettiin siinä kasvattaa hyvin käyttäytyviä ja nöyriä naisia. Välillä oikein puistatti kaikki se herttaisuus. Toki en myöskään enää kuulu kirjan kohderyhmään, joten sen kiltteys voi ehkä korostua liikaa minun silmissäni, mutta kovin postikorttimainen Marchin perhe silti on. Kokonaisuutena kirja oli ihan mukavan kevyttä ja viatonta luettavaa, varsinkin kun sen rinnalla luin toista, ihan pikkuisen rankempaa kirjaa. Välillä vaan alkoi kimmeltävä sateenkaari tursuta silmistä, suusta ja korvista, niin ihanteellista elämä kirjassa välillä oli.

Rory Gilmoren lukuhaasteessa luettu nyt 38 kirjaa 339:stä. Tässä on muutamaksi vuodeksi blogattavaa.

Kun taivas oudosti iltaisin punertaa

Olenko kertonut, että vihaan keinovaloa? No, en tietenkään ihan kaikkea keinovaloa, koska pimeän aikaan on ihan kiva saada kotiin jonkinlaista valaistusta. Mutta ulkosalla tuppaan tähän aikaan vuodesta ärsyyntymään. Kaikkialla paistaa keltainen keinovalo, joka harmaalla säällä vielä heijastuu taivaalta takaisin. Pimeällä ei ole pimeää. Pimeällä on itse asiassa valoisampaa kuin iltapäivällä hämärän aikaan. Ja se on todella raivostuttavaa!

Nyt pitäisi varmaan selittää, miksi se on raivostuttavaa. Ensin tietysti pitäisi itsekin tietää syyt siihen. Osaltaan varmaan siksi, että olen kasvanut maalla, missä tähän aikaan vuodesta piti illalla ottaa lamppu mukaan, jos ei halunnut kävellä äidin kukkapenkkiin tai törmätä tallin seinään. Siellä siis ihan oikeasti oli pimeää, ja se oli luonnollista. Nyt täällä kaupungissa kun lähtee pimeällä ulos, saa kamerallakin hyviä kuvia ilman tukea. Valoa on siis ihan perkeleesti. Se ei ole luonnollista.

Toisekseen tiedostan takaraivossani varmasti sen, että valtaosa valosta menee ihan harakoille. Sähköä kuluu sairaalloisesti, kun valaisimet ovat vääränlaisia, niitä on liikaa, eikä valoja osata kohdistaa oikein. Valtavaa tuhlausta, mikä tuhoaa maapallon, että poks. Plus tietysti valosaaste haittaa muutenkin luontoa. Eläimet menevät raukat ihan sekaisin, kun päivällä on päivä ja yölläkin on päivä.

Ehkä eniten minut saa hikeentymään se, että valon pitää vielä olla oranssia. Kuka älyn jättiläinen on keksinyt, että kaikkialle pitää tunkea oranssit katuvalot? Jos sen tietäisin, saisi kyseinen henkilö pelätä henkensä puolesta. Jostain kyllä joskus luin tai kuulin, että keltainen valo tuntuu ihmisestä luonnollisemmalta, koska se muistuttaa auringosta, ja se esimerkiksi sitten häiritsee vähemmän unta. Valkoinen valo taas kaiketi koettiin jotenkin luonnottomaksi. En tiedä, miten valon väri vaikuttaa uneeni, mutta noin muuten olen sitä mieltä, että en kaipaa pimeällä auringonlaskun värejä moilottamaan taivaalle. Eihän siinä ole mitään järkeä. Pimeällä luonnollisempi sävy on kuun kelmeys, jota minun mielestäni vastaa huomattavasti paremmin valkoinen valo. Maailma yksinkertaisesti näyttää paremmalta pimeällä, jos se valaistaan oranssin valon sijaan valkoisella valolla.

Sivuhuomiona, olisi mielenkiintoista tietää, vaikuttaako katuvalon väri siihen, miten paljon lumi "valaisee" ympäristöään. Lumihan saa pimeän ajanjakson vaikuttamaan valoisammalta. Jotenkin intuitiivisesti kuvittelisin että oranssinpunerrus jotenkin pilaa sitä lumen luonnollista valaisuvoimaa. Voin olla väärässä.

Kaikenkaikkiaan olen siis sitä mieltä, että ainakin täällä Lahdessa voisi ihan rauhassa ottaa joka toisen katuvalon pois. Valoa tuntuu nimittäin olevan niin paljon, että valon määrän puolittaminen, tai edes neljäsosalla vähentäminen, tuskin vielä häiritsisi kenenkään näkemistä, mutta minun ahdistukseni ainakin pienenisi hieman. Toisekseen joka ikinen oranssi valo pitäisi vaihtaa valkoiseen. Joku roti nyt sentäs!

Aioin lavastaa tähän hienon kuvan tämän illan naatiskeluista. Kynttilä, kasa kirjoja, joku levy ja lasiin pieni tujaus akvaviittiä. Raivasin jopa olkkarin pöydän sitä varten. Sitten tajusin, että Puuhanalle on ottanut molemmat kamerat mukaan illan valokuvauskurssilleen. Eipähän pöytä ainakaan syty niin helposti palamaan, koska tuon kynttilän nyt kuitenkin sytytin. Ilman kuvaa saatte kuitenkin pärjätä.

Tänään siis on pitkästä aikaa vapaailta, jota vietän ihan itsekseni jonnekin yhdeksään asti. Vallan mukavaa. Voi tunnelmoida kynttilänvalossa, lukea kirjaa ja kuunnella jotain hyvää musiikkia. Tosin ensin piti tiskata. Ja nyt hoitaa tämä eilinen bloggaaminen pois alta. (Oikeesti tämä on ihan kivaa, varsinkin kun tänään ei tarvinnut ihan koko päivää tuijottaa näyttöä.)

Pöydällä juuri lainatut kirjat yrittää viedä huomiota. Ne yrittävät houkutella lukemaan. Häviävät raukat taistelun, koska enemmän näpeissä polttaa kesken oleva The Illearth War. Siinä on sellaiset 70 sivua jäljellä, minun maaninen lukuvaiheeni on siis alkamassa. Yleensä, kun kirjassa on enää sata sivua jäljellä, tai viimeistään viimeisen 50 sivun kohdalla, minuun iskee mania. Pakko saada luettua. Näin vähän enää jäljellä. Nyt on luettava. Se loppuu kohta. Ihanaa, tulee taas yksi tarina omaksutuksi. Kohta saa aloittaa uuden kirjan. Pakko lukea. Pakko lukea.

Nyt on mentävä toteuttamaan sitä impulssia.

No niin, tänä torstaina ei ole kiirettä, joten voi kirjoitella ihan rauhassa. Koska arkemme on kohtuullisen tylsää, tänne pitää aina räntätä jostain mieltä askarruttavasta aiheesta tai sitten kertoa elämän jännittävistä tapahtumista. Tällä kertaa valitsen jälkimmäisen. Eli tällä kertaa väriä elämäämme toi se, että vietimme viikonlopun tupareiden merkeissä Savonlinnassa. Eräät ystävät saivat vihdoin ostettua kauan haaveilemansa talon, joten pitihän sitä käydä juhlimassa.

Ei sillä, ei niissä tupareissa juuri ole kertomista. Vanha poppoo oli enimmäkseen koolla parin uudemman vahvistuksen kera ja ilta kului syöpötellen, sivistyneesti juopotellen ja seurapelejä pelaten. Parasta tietenkin oli tavata armaita ystäviä.

Viikonlopun aikana tuli myös ruksattua pois yksi pitkään katsontalistalla olleista elokuvista, katsoimme siis perjantai-iltana porukalla Gran Torinon. Aivan loistava elokuva, tykkäsin suuresti. Hassua on myös huomata, miten Clint Eastwood on vanhoilla päivillään alkanut muistuttaa omaa edesmennyttä pappaani. Ehkä sen takia pidänkin Clintistä niin paljon.

Sunnuntaiaamu taas valkeni lumisateisena. Jes, kivaa, kun tulee talvi. Tosin myöhemmin päivällä loskaksi muuttunut lumi kasteli kenkäni likomäriksi, kun kävelimme kaupungille syömään ja sieltä yhden toisen ystävän kämpille katsomaan Fireflyta.

Märät kengät, mikä loistava tekosyy mennä kenkäkaupoille. Ihan totta, ostin uudet kengät pelkästään sen takia, että saisin kotimatkalle kuivat kengät jalkaan. Myönnettäköön tosin, että olin jo jonkin aikaa harkinnut ostavani talveksi uudet helposti jalkaan vedettävät kengät, joilla voi tarpoa hangessa ja jotka eivät ole välittömästi märät. Nyt siis akuutissa kuivien jalkojen tarpeessa hyppäsin pitkällisen jahkailuvaiheen yli ja nappasin marketin valikoimasta ihan kelvollisen näköiset Vikingin goretexit.

 Sitten vielä pari kuvatusta.

Sunnuntaina junaa odotellessa piti kuvailla Wanhaa kasinoa.

Tämän iltapäivän satona kuvaa Lahden ensilumesta

Tänään väsätään tuparikorttia ja viimeistellään pyhäinpäiväasua, joten saattaa jäädä päivän bloggailut tähän lyhykäiseen ilmoitukseen. Hyvää synkimmän syksyn juhlaa, juhlit sitä sitten pyhäinpäivänä, halloweenina, kekrinä tai jonain muuna. Mä tykkään puhua perinteisesti pyhäinpäivästä siitäkin huolimatta, että se sitten viittaa kristilliseen perinteeseen. Halloween on minusta turhaa amerikkalaista hapatusta. Tai oikeammin en tykkää, että käytännössä samasta juhlasta aletaan puhua englanninkielisellä nimellä.

Tuossa olisi aihetta ihan kunnon blogitekstiinkin, ja olen aiheesta joskus väitellytkin netin syövereissä, mutta nyt pitää rientää, että ehtii.

Käytiin kirjastossa, minkä jälkeen väsytti ihan pirusti, otin päiväunet, ja nyt pää on tokkurainen ja tyhjä. Olen viime aikoina harrastanut sitä, että nappaan kirjaston musiikkiosastolta täysin satunnaisia levyjä. Joskus sieltä tarttuu mukaan kristillistä ysäripoppia, ei toiminut, ja joskus säkkipilliheviä, Saor Patrol oli oikeasti hiton hyvä. Nyt levylautasella pyörii, tai pyöri, loppui just kun aloitin virkkeen, Mindless Self Indulgence. Hämärää punk-hiphop-elektro-mitälieneemeininkiä. En oikein tiedä, tykkäsinkö vaiko enkö.

Muina päivän satunnaisnappaisuina kirjastokassiin päätyi intialaista kansanmusiikkia, joka nyt oli aika pitkälle sellaista kuin odottaa saattaa, ja jotain kohtuullisen ällöttävän näköistä jantteria nimeltä Chris Tomlin. Tätä Tomlinin heppua ei olla vielä kuunneltu. Itse asiassa luulin, että otin kyseisen levyn jazz-hyllystä, mutta se näyttääkin olevan hengellistä musiikkia. Voi olla, että taas tuli ohari. Gospel tietysti voi olla tosi hyvääkin, mutta kaveri näyttää enemmän tyypiltä, joka näppäilee kitaraa ja hymyilee autuaasti laulaessaan jotain duurivoittoista, mutta rauhallista mies ja kitara -tyyppistä settiä. Melkoiset stereotypiat minullakin mielessä. Hyllysekaannus taas johtui varmasti siitä, että kirjaston musiikkiosasto on rempassa, ja levyhyllyt on sijoitettu pitkin yläkerran käytäviä. Saattavat siis kategorioiden rajat olla tällä hetkellä häilyviä ja levytkin ehkä sekaisin.

Muutoin tänään oli aika laiha kirjastokäynti, ainakin minun osaltani. Lainasin vain yhden elokuvan, Sherlock Holmes A Game of Shadows, ja Hämähäkkimiehen vuosikerran 1983.

Olen viime aikoina vähän yrittänyt sivistää itseäni eri supersankarien suhteen ja muutenkin lueskellut erilaisia sarjiksia. En ole koskaan ollut mikään sarjisnörtti, mutta Puuhanallen sarjiskokoelmien myötä siihenkin puoleen olen vähitellen tutustunut. Alkuaikoinamme vannoin, että Puuhiksen Batmaneja en varmasti lue, olin vähän naamiosankarivastainen silloin, mutta niin vaan on sittemmin tullut itsekin lainailtua muutama Lepis-albumi. Hämistä taasen en ole lukenut juuri ollenkaan, siksi siis nyt Hämis-vuosikertaa kierrossa.

Loppuun vielä näitä musiikkituttavuuksia:

Blogikriiseilyä ja kuulumisia

Tuntuu bloggausmotivaatio viime aikoina vähän laskeneen. Sen huomaa kaiken maailman unohduksista ja vähän tyhjän tuntuisista julkaisuista. Ei sillä, mun on edelleen kiva jaaritella, kun on vaikka joku aihe, joka ärsyttää tai pohdituttaa. Silloin on hauska saada purkaa ajatuksia blogiin. Sama se, kiinnostaako ketään. Sitten näinä torstaina, kun ei ole mitään sanottavaa, tämä tuntuu vähän... no, tyhmältä. Nyt tuntuu siltä, että pitäisi saada joku punainen lanka tähän hommaan. Joku idea. Mitä minä haluan tältä blogilta? Siis ajoittaisen purkukanavan lisäksi. Täytyy pohtia.

Kerrotaan nyt kuitenkin taas kuulumisia. Sain viime viikolla ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni innostuksen, että pitäisi saada olohuoneeseen uusi matto ja uudet verhot kautta koko kämpän. Yleensä en siis ole juuri verhoista ja matoista piitannut, mitä olen kuitenki pitänyt niitä tärkeinä kodikkuuden tuojina. Nyt on kuitenkin alkanut tuntua, että pitäis saada kämppään jotain uutta. Uudistuksen kaipuuta siis niin blogissa kuin kodissa. :D Mattoja käytiin jo katsomassa, mutta vielä ei tullut mitään ostettua. Puuhanalle meinaan on hankala mattokauppakumppani, koska mielipiteitä ei oikein tahdo irrota. Herra kun ei vähempää voisi matoista välittää. Verhot saavat odottaa sitä, että matto on hankittu.

Asiasta toiseen. Viikonloppuna käytiin vaihteeksi Hämeenlinnassa. Saatiin hyvä tekosyy lähteä anoppia katsomaan, kun perjantaina oli torilla Jari Tapanainen esittämässä Kuoleman rovio -kahlekuningastemppuaan. Esitys oli hieno, ja samalla tuli nähtyä paria Savonlinnan kaveria, jotka olivat avustamassa esityksessä. Harmi vaan, että paikallislehdessä oli tapahtunut emämunaus ja tapahtuman mainos oli unohtunut julkaista. Väkeä oli siis sen mukaisesti eli vain kourallinen. Veikkaanpa kuitenkin, että ne harvat paikalle eksyneet olivat tyytyväisiä. Ainakin vieressäni olleet lapset olivat ihan täpinöissään.

Tietenkään Hämeen Sanomat ei kirjoittanut koko viikonloppuna halaistua sanaa siitä, miten Hämeenlinnan torilla paloi savolaismies. Aika noloa.

Muutoin viikonloppu sujui aika tavalliseen tapaan. Käytiin ostoksilla, nautiskeltiin syksystä, kuvailtiin, löhöttiin, juotiin sherryä ja tuijotettiin töllötintä. Anopin vaatimuksesta jopa katsottiin Twilight - Houkutus. Täytyy myöntää, että se ei ollut maailmankaikkeuden huonoin elokuva, mutta ei se mikään hyväkään ollut.

Huomenna taas pitäisi olla Puuhanallen kaveri muksuineen tulossa käymään. Tiedossa siis leipomista, herkuttelua ja leikkipuistossa käymistä.

Näkymisiin!

Pohdintoja Bussipysäkistä

Katsottiin viime viikolla Marilyn Monroen Bussipysäkki vuodelta 1956. Olin nähnyt sen ennenkin ja muistan vakuuttuneeni siitä, että Marilynhän osasi näytellä. Muistaakseni myöskin pidin elokuvasta. Siitä on aika kauan, kun olen sen nähnyt. Tällä kertaa elokuva aiheutti valtavan määrän myötähäpeää, mikä ei oikeastaan ole se tunne, jota haluan elokuvissa kokea. Jäljelle jäi myös kovin ristiriitaiset tunteet. Oliko loppu romanttisen söötti vai ehkä kuitenkin hieman häiritsevä.

Elokuvahan kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun keskellä peltoa kasvanut karjapaimenpoika lähtee ensi kertaa eläissään kaupunkiin ja löytää sieltä naisen. Vieläpä kokeneen naisen, mutta sitähän tämä viaton karjapaimenpoika Beau (Don Murray) ei tajua. Valtaosa myötähäpeän tunteista tulee siitä, että Beaun käsitys naisten valloittamisesta on yhtä kuin karjan lassoaminen. Kun valioyksilö löytyy, sehän napataan itselle. Hupaisaa hauskaa ja ongelmia tulee tietenkin siitä, että tämä Beaun löytämä "enkeli" eli Marilynin esittämä Chérie ei ihan niin mielellään tulekaan lassotuksi. Lopulta sitten Beaukin ymmärtää, ettei naisia saa kohdella kuin karjaa, ja Chérie hoksaa, että Beauhan on ihan kiva tyyppi, jonka matkaan voi lähteä. Beautahan ei edes haittaa, ettei enkeli olekaan niin puhtoinen.

Sinälläänhän elokuvassa on aikaansa nähden jopa moderneja ajatuksia. Naiset ei tosiaankaan ole mitään karjaa, jota voi noin vain napata vastalauseita kuuntelematta, ja "huonokin" nainen voi itse asiassa olla aika jees.

Mikä siinä sitten on häiritsevää? Elokuvan loppupuolisko ja ratkaisu käydään läpi lumimyrskyn keskellä bussipysäkin virkaa toimittavalla huoltoasemalla, sen jälkeen kun Beau on kaapannut Chérien mukaansa. En siis tuolla yllä ihan huvikseni puhunut lassoamisesta. Chérie siis yritti paeta Beaun hääsuunnitelmia lähtemällä kaupungista, mutta Beaupa sattui löytämään Chérien ja kirjaimellisesti lassosi tämän bussijonosta. Mitä ympärillä olevat parikymmentä ihmistä tekivät? Nauroivat.

Seuraavassa kohtauksessa sitten Beau, tämän kaveri Virgil ja Chérie istuvatkin sitten jo bussissa matkalla kohti Beaun kotia. Niinpä. Linja-autoasemalla olleet kymmenet ihmiset eivät ilmeisesti pitäneet millään tavalla hälyttävänä sitä, että näkivät jonkun tyypin kidnappaavan naisen. Se varmaan oli sitten ihan normaalikäytäntö, koska ilmeisesti kenellekään ei tullut myöskään mieleen hälyttää poliisia. Edes koko ajan mukana roikkunut Virgil ei tehnyt muuta kuin paheksui. Siis tilanne oli vähintään yhtä romanttinen kuin, jos joku hyypiö kiipeäisi ikkunasta tuijottamaan, kun toinen nukkuu.

Poliisin sijaan tarvittiin tiet tukkiva lumimyrsky ja bussikuski, joka aikalailla kirjaimellisesti takoi Beaun päähän, että naisen kidnappaaminen ei oikeastaan ole ihan ok. Kun sitten asia on saatu taottua Beaulle kaaliin, Chérie päättääkin, että Beau ei oikeastaan olekaan paskempi tyyppi. Hänessähän on suorastaan aviomiesainesta. Haloo Tukholma-syndrooma!

Ja sitten meidän aivot on kuitenkin saatu ehdollistettua niin, että elokuvan loppu tuntuu sitten kuitenkin vaan niin ihanan romanttiselta.

Pakko vielä loppuun sanoa, että elokuvassa on ehkä paras tähti näyttelee huonoa laulajaa -kohtaus, jonka olen nähnyt. Chérie on suorastaan surkuhupaisan keskinkertainen chanteuse.

Linnaistensuo

Kerkesin jo eilisen jälkeen keksiä parikin bloggauksen aihetta, kuten Bussipysäkin herättämät ristiriitaiset tunteet ja internetin valtavasti ärsyttävät automaattitoistoiset videot. Päätin nyt sitten kuitenkin pitäytyä alkuperäisessä ajatuksessani eli julkaista muutamia kuvia parin päivän takaiselta iltaretkeltämme Linnaistensuolle.

Puuhanalle siis halusi keskiviikkona lähteä kuvaamaan iltavaloa, ja minä olen jo pitemmän aikaa halunnut käydä läheisellä Linnaistensuolla, joten päätimme käydä sitten siellä. Oli kiva retki, auringon laskettua vaan tuli kylmä, koska ei tullut tajuttua laittaa riittävästi päälle.

Suon halki kulkee pitkospuut

Suo vai savanni?

Oma armas valopää

Paalit eivät olleet suolla vaan paluumatkalla tienlaidassa.

Moi!

Tänään ei nyt huvita olla enää koneella. Yritän huomenna tai ylihuomenna saada aikaiseksi päivityksen.

The Rory Gilmore Reading Challenge

Sain eilisiltana luettua loppuun Umberto Econ Ruusun nimen, samalla sain ruksattua taas yhden kirjan pois useammaltakin kirjalistalta. Minähän tässä jokin aika sitten kerroin kirjalistoistani. Suurin, varmaan koko loppuelämän kestävä, urakka on Rory Gilmoren kirjalista, joka tunnetaan netissä myös nimellä Rory Gilmore Reading Challenge. En ole varsinaisesti haastanut itseäni mihinkään, mutta jospa sitä elämänsä aikana saisi niistä edes suurimman osan luettua.

Kysehän siis on kirjoista, joita Rory Gilmoren on nähty lukevan Gilmoren tytöissä tai jotka sarjassa on mainittu. Opuksia on kaikkiaan 339. Arvatkaa, montako mulla on vielä lukematta.

303. Siis monta.

Miksi tämä lista? Koska Gilmoren tytöt on yksi kaikkien aikojen parhaista telkkarisarjoista ja koska Rory oli ehkä samaistuttavin hahmo ikinä. Minä tiedän sen ahdistuksen, mikä Rorylla oli, kun hän näki Harvardin kirjaston ja totesi, ettei koskaan ehdi lukemaan kaikkia niitä kirjoja. Minulle samaista ahdistusta voisi aiheuttaa jo tämä lista. Kyllä Rory tietää, mitä kannattaa lukea. ;)

Tässä ne kaikki nyt sitten on:

x1. 1984 by George Orwell
x2. Adventures of Huckleberry Finn by Mark Twain
x3. Alice in Wonderland by Lewis Carroll
4. The Amazing Adventures of Kavalier & Clay by Michael Chabon
5. An American Tragedy by Theodore Dreiser
x6. Angela’s Ashes by Frank McCourt
x7. Anna Karenina by Leo Tolstoy
x8. The Diary of a Young Girl by Anne Frank
9. The Archidamian War by Donald Kagan
10. The Art of Fiction by Henry James
11. The Art of War by Sun Tzu
12. As I Lay Dying by William Faulkner
13. Atonement by Ian McEwan
14. Autobiography of a Face by Lucy Grealy
15. The Awakening by Kate Chopin
16. Babe by Dick King-Smith
17. Backlash: The Undeclared War Against American Women by Susan Faludi
18. Balzac and the Little Chinese Seamstress by Dai Sijie
19. Bel Canto by Ann Patchett
20. The Bell Jar by Sylvia Plath
21. Beloved by Toni Morrison
22. Beowulf: A New Verse Translation by Seamus Heaney
23. The Bhagava Gita
24. The Bielski Brothers: The True Story of Three Men Who Defied the Nazis, Built a Village in the Forest, and Saved 1,200 Jews by Peter Duffy
25. Bitch in Praise of Difficult Women by Elizabeth Wurtzel
26. A Bolt from the Blue and Other Essays by Mary McCarthy
x27. Brave New World by Aldous Huxley
28. Brick Lane by Monica Ali
29. Bridgadoon by Alan Jay Lerner
30. Candide by Voltaire
31. The Canterbury Tales by Chaucer
x32. Carrie by Stephen King
33. Catch-22 by Joseph Heller
x34. The Catcher in the Rye by J. D. Salinger
35. Charlotte’s Web by E. B. White
36. The Children’s Hour by Lillian Hellman
37. Christine by Stephen King
38. A Christmas Carol by Charles Dickens
39. A Clockwork Orange by Anthony Burgess
40. The Code of the Woosters by P.G. Wodehouse
41. The Collected Stories by Eudora Welty
42. A Comedy of Errors by William Shakespeare
43. Complete Novels by Dawn Powell
44. The Complete Poems by Anne Sexton
45. Complete Stories by Dorothy Parker
46. A Confederacy of Dunces by John Kennedy Toole
47. The Count of Monte Cristo by Alexandre Dumas
48. Cousin Bette by Honore de Balzac
49. Crime and Punishment by Fyodor Dostoevsky
50. The Crimson Petal and the White by Michel Faber
51. The Crucible by Arthur Miller
52. Cujo by Stephen King
53. The Curious Incident of the Dog in the Night-Time by Mark Haddon
54. Daughter of Fortune by Isabel Allende
55. David and Lisa by Dr Theodore Issac Rubin M.D
56. David Copperfield by Charles Dickens
57. The Da Vinci -Code by Dan Brown
58. Dead Souls by Nikolai Gogol
59. Demons by Fyodor Dostoyevsky
60. Death of a Salesman by Arthur Miller
61. Deenie by Judy Blume
62. The Devil in the White City: Murder, Magic, and Madness at the Fair that Changed America by Erik Larson
x63. The Dirt: Confessions of the World’s Most Notorious Rock Band by Tommy Lee, Vince Neil, Mick Mars and Nikki Sixx
x64. The Divine Comedy by Dante
65. The Divine Secrets of the Ya-Ya Sisterhood by Rebecca Wells
66. Don Quixote by Cervantes
67. Driving Miss Daisy by Alfred Uhrv
x68. Dr. Jekyll & Mr. Hyde by Robert Louis Stevenson
69. Edgar Allan Poe: Complete Tales & Poems by Edgar Allan Poe
70. Eleanor Roosevelt by Blanche Wiesen Cook
71. The Electric Kool-Aid Acid Test by Tom Wolfe
72. Ella Minnow Pea: A Novel in Letters by Mark Dunn
73. Eloise by Kay Thompson
74. Emily the Strange by Roger Reger
75. Emma by Jane Austen
76. Empire Falls by Richard Russo
77. Encyclopedia Brown: Boy Detective by Donald J. Sobol
78. Ethan Frome by Edith Wharton
79. Ethics by Spinoza
80. Europe through the Back Door, 2003 by Rick Steves
81. Eva Luna by Isabel Allende
82. Everything Is Illuminated by Jonathan Safran Foer
83. Extravagance by Gary Krist
x84. Fahrenheit 451 by Ray Bradbury
85. Fahrenheit 9/11 by Michael Moore
86. The Fall of the Athenian Empire by Donald Kagan
87. Fat Land: How Americans Became the Fattest People in the World by Greg Critser
88. Fear and Loathing in Las Vegas by Hunter S. Thompson
x89. The Fellowship of the Ring by J. R. R. Tolkien
90. Fiddler on the Roof by Joseph Stein
91. The Five People You Meet in Heaven by Mitch Albom
92. Finnegan’s Wake by James Joyce
93. Fletch by Gregory McDonald
94. Flowers for Algernon by Daniel Keyes
95. The Fortress of Solitude by Jonathan Lethem
96. The Fountainhead by Ayn Rand
x97. Frankenstein by Mary Shelley
98. Franny and Zooey by J. D. Salinger
99. Freaky Friday by Mary Rodgers
100. Galapagos by Kurt Vonnegut
101. Gender Trouble by Judith Butler
102. George W. Bushism: The Slate Book of the Accidental Wit and Wisdom of our 43rd President by Jacob Weisberg
103. Gidget by Fredrick Kohner
104. Girl, Interrupted by Susanna Kaysen
105. The Gnostic Gospels by Elaine Pagels
106. The Godfather: Book 1 by Mario Puzo
107. The God of Small Things by Arundhati Roy
108. Goldilocks and the Three Bears by Alvin Granowsky
x109. Gone with the Wind by Margaret Mitchell
110. The Good Soldier by Ford Maddox Ford
111. The Gospel According to Judy Bloom
112. The Graduate by Charles Webb
x113. The Grapes of Wrath by John Steinbeck
x114. The Great Gatsby by F. Scott Fitzgerald
115. Great Expectations by Charles Dickens
116. The Group by Mary McCarthy
x117. Hamlet by William Shakespeare
118. Harry Potter and the Goblet of Fire by J. K. Rowling
119. Harry Potter and the Sorcerer’s Stone by J. K. Rowling
120. A Heartbreaking Work of Staggering Genius by Dave Eggers
121. Heart of Darkness by Joseph Conrad
122. Helter Skelter: The True Story of the Manson Murders by Vincent Bugliosi and Curt Gentry
123. Henry IV, part I by William Shakespeare
124. Henry IV, part II by William Shakespeare
125. Henry V by William Shakespeare
x126. High Fidelity by Nick Hornby
127. The History of the Decline and Fall of the Roman Empire by Edward Gibbon
128. Holidays on Ice: Stories by David Sedaris
129. The Holy Barbarians by Lawrence Lipton
130. House of Sand and Fog by Andre Dubus III
131. The House of the Spirits by Isabel Allende
132. How to Breathe Underwater by Julie Orringer
133. How the Grinch Stole Christmas by Dr. Seuss
134. How the Light Gets In by M. J. Hyland
135. Howl by Allen Ginsberg
136. The Hunchback of Notre Dame by Victor Hugo
137. The Iliad by Homer
138. I’m With the Band by Pamela des Barres
x139. In Cold Blood by Truman Capote
140. Inferno by Dante
141. Inherit the Wind by Jerome Lawrence and Robert E. Lee
142. Iron Weed by William J. Kennedy
143. It Takes a Village by Hillary Rodham Clinton
x144. Jane Eyre by Charlotte Bronte
145. The Joy Luck Club by Amy Tan
146. Julius Caesar by William Shakespeare
147. The Jumping Frog by Mark Twain
148. The Jungle by Upton Sinclair
149. Just a Couple of Days by Tony Vigorito
150. The Kitchen Boy: A Novel of the Last Tsar by Robert Alexander
x151. Kitchen Confidential: Adventures in the Culinary Underbelly by Anthony Bourdain
152. The Kite Runner by Khaled Hosseini
x153. Lady Chatterleys’ Lover by D. H. Lawrence
154. The Last Empire: Essays 1992-2000 by Gore Vidal
155. Leaves of Grass by Walt Whitman
156. The Legend of Bagger Vance by Steven Pressfield
157. Less Than Zero by Bret Easton Ellis
158. Letters to a Young Poet by Rainer Maria Rilke
159. Lies and the Lying Liars Who Tell Them by Al Franken
160. Life of Pi by Yann Martel
161. Little Dorrit by Charles Dickens
162. The Little Locksmith by Katharine Butler Hathaway
163. The Little Match Girl by Hans Christian Andersen
164. Little Women by Louisa May Alcott
165. Living History by Hillary Rodham Clinton
166. Lord of the Flies by William Golding
167. The Lottery: And Other Stories by Shirley Jackson
168. The Lovely Bones by Alice Sebold
169. The Love Story by Erich Segal
170. Macbeth by William Shakespeare
171. Madame Bovary by Gustave Flaubert
172. The Manticore by Robertson Davies
173. Marathon Man by William Goldman
x174. The Master and Margarita by Mikhail Bulgakov
175. Memoirs of a Dutiful Daughter by Simone de Beauvoir
176. Memoirs of General W. T. Sherman by William Tecumseh Sherman
177. Me Talk Pretty One Day by David Sedaris
178. The Meaning of Consuelo by Judith Ortiz Cofer
179. Mencken’s Chrestomathy by H. R. Mencken
180. The Merry Wives of Windsor by William Shakespeare
181. The Metamorphosis by Franz Kafka
182. Middlesex by Jeffrey Eugenides
183. The Miracle Worker by William Gibson
184. Moby Dick by Herman Melville
185. The Mojo Collection: The Ultimate Music Companion by Jim Irvin
186. Moliere: A Biography by Hobart Chatfield Taylor
187. A Monetary History of the United States by Milton Friedman
188. Monsieur Proust by Celeste Albaret
189. A Month Of Sundays: Searching For The Spirit And My Sister by Julie Mars
190. A Moveable Feast by Ernest Hemingway
x191. Mrs. Dalloway by Virginia Woolf
192. Mutiny on the Bounty by Charles Nordhoff and James Norman Hall
193. My Lai 4: A Report on the Massacre and It’s Aftermath by Seymour M. Hersh
194. My Life as Author and Editor by H. R. Mencken
195. My Life in Orange: Growing Up with the Guru by Tim Guest
196. Myra Waldo’s Travel and Motoring Guide to Europe, 1978 by Myra Waldo
197. My Sister’s Keeper by Jodi Picoult
198. The Naked and the Dead by Norman Mailer
x199. The Name of the Rose by Umberto Eco
200. The Namesake by Jhumpa Lahiri
201. The Nanny Diaries by Emma McLaughlin
202. Nervous System: Or, Losing My Mind in Literature by Jan Lars Jensen
203. New Poems of Emily Dickinson by Emily Dickinson
204. The New Way Things Work by David Macaulay
205. Nickel and Dimed by Barbara Ehrenreich
206. Night by Elie Wiesel
207. Northanger Abbey by Jane Austen
208. The Norton Anthology of Theory and Criticism by William E. Cain, Laurie A. Finke, Barbara E. Johnson, John P. McGowan
209. Novels 1930-1942: Dance Night/Come Back to Sorrento, Turn, Magic Wheel/Angels on Toast/A Time to be Born by Dawn Powell
210. Notes of a Dirty Old Man by Charles Bukowski
x211. Of Mice and Men by John Steinbeck
212. Old School by Tobias Wolff
x213. On the Road by Jack Kerouac
214. One Flew Over the Cuckoo’s Nest by Ken Kesey
x215. One Hundred Years of Solitude by Gabriel Garcia Marquez
216. The Opposite of Fate: Memories of a Writing Life by Amy Tan
217. Oracle Night by Paul Auster
218. Oryx and Crake by Margaret Atwood
219. Othello by Shakespeare
220. Our Mutual Friend by Charles Dickens
221. The Outbreak of the Peloponnesian War by Donald Kagan
222. Out of Africa by Isac Dineson
223. The Outsiders by S. E. Hinton
224. A Passage to India by E.M. Forster
225. The Peace of Nicias and the Sicilian Expedition by Donald Kagan
226. The Perks of Being a Wallflower by Stephen Chbosky
227. Peyton Place by Grace Metalious
228. The Picture of Dorian Gray by Oscar Wilde
229. Pigs at the Trough by Arianna Huffington
230. Pinocchio by Carlo Collodi
231. Please Kill Me: The Uncensored Oral History of Punk Legs McNeil and Gillian McCain
232. The Polysyllabic Spree by Nick Hornby
233. The Portable Dorothy Parker by Dorothy Parker
234. The Portable Nietzche by Fredrich Nietzche
235. The Price of Loyalty: George W. Bush, the White House, and the Education of Paul O’Neill by Ron Suskind
x236. Pride and Prejudice by Jane Austen
237. Property by Valerie Martin
238. Pushkin: A Biography by T. J. Binyon
239. Pygmalion by George Bernard Shaw
240. Quattrocento by James Mckean
241. A Quiet Storm by Rachel Howzell Hall
242. Rapunzel by Grimm Brothers
243. The Raven by Edgar Allan Poe
244. The Razor’s Edge by W. Somerset Maugham
245. Reading Lolita in Tehran: A Memoir in Books by Azar Nafisi
246. Rebecca by Daphne du Maurier
247. Rebecca of Sunnybrook Farm by Kate Douglas Wiggin
248. The Red Tent by Anita Diamant
249. Rescuing Patty Hearst: Memories From a Decade Gone Mad by Virginia Holman
x250. The Return of the King by J. R. R. Tolkien
251. R Is for Ricochet by Sue Grafton
252. Rita Hayworth by Stephen King
253. Robert’s Rules of Order by Henry Robert
254. Roman Holiday by Edith Wharton
255. Romeo and Juliet by William Shakespeare
256. A Room of One’s Own by Virginia Woolf
257. A Room with a View by E. M. Forster
258. Rosemary’s Baby by Ira Levin
259. The Rough Guide to Europe, 2003 Edition
260. Sacred Time by Ursula Hegi
261. Sanctuary by William Faulkner
262. Savage Beauty: The Life of Edna St. Vincent Millay by Nancy Milford
x263. Say Goodbye to Daisy Miller by Henry James
264. The Scarecrow of Oz by Frank L. Baum
265. The Scarlet Letter by Nathaniel Hawthorne
266. Seabiscuit: An American Legend by Laura Hillenbrand
267. The Second Sex by Simone de Beauvoir
268. The Secret Life of Bees by Sue Monk Kidd
269. Secrets of the Flesh: A Life of Colette by Judith Thurman
270. Selected Hotels of Europe
271. Selected Letters of Dawn Powell: 1913-1965 by Dawn Powell
272. Sense and Sensibility by Jane Austen
273. A Separate Peace by John Knowles
274. Several Biographies of Winston Churchill
275. Sexus by Henry Miller
276. The Shadow of the Wind by Carlos Ruiz Zafon
277. Shane by Jack Shaefer
x278. The Shining by Stephen King
279. Siddhartha by Hermann Hesse
280. S Is for Silence by Sue Grafton
x281. Slaughter-house Five by Kurt Vonnegut
282. Small Island by Andrea Levy
283. Snows of Kilimanjaro by Ernest Hemingway
284. Snow White and Rose Red by Grimm Brothers
285. Social Origins of Dictatorship and Democracy: Lord and Peasant in the Making of the Modern World by Barrington Moore
286. The Song of Names by Norman Lebrecht
287. Song of the Simple Truth: The Complete Poems of Julia de Burgos by Julia de Burgos
288. The Song Reader by Lisa Tucker
289. Songbook by Nick Hornby
290. The Sonnets by William Shakespeare
291. Sonnets from the Portuegese by Elizabeth Barrett Browning
292. Sophie’s Choice by William Styron
293. The Sound and the Fury by William Faulkner
294. Speak, Memory by Vladimir Nabokov
295. Stiff: The Curious Lives of Human Cadavers by Mary Roach
296. The Story of My Life by Helen Keller
297. A Streetcar Named Desire by Tennessee Williams
298. Stuart Little by E. B. White
299. Sun Also Rises by Ernest Hemingway
300. Swann’s Way by Marcel Proust
301. Swimming with Giants: My Encounters with Whales, Dolphins and Seals by Anne Collett
302. Sybil by Flora Rheta Schreiber
303. A Tale of Two Cities by Charles Dickens
304. Tender Is The Night by F. Scott Fitzgerald
305. Term of Endearment by Larry McMurtry
306. Time and Again by Jack Finney
307. The Time Traveler’s Wife by Audrey Niffenegger
308. To Have and Have Not by Ernest Hemingway
309. To Kill a Mockingbird by Harper Lee
310. The Tragedy of Richard III by William Shakespeare
311. A Tree Grows in Brooklyn by Betty Smith
312. The Trial by Franz Kafka
313. The True and Outstanding Adventures of the Hunt Sisters by Elisabeth Robinson
314. Truth & Beauty: A Friendship by Ann Patchett
315. Tuesdays with Morrie by Mitch Albom
316. Ulysses by James Joyce
317. The Unabridged Journals of Sylvia Plath 1950-1962 by Sylvia Plath
318. Uncle Tom’s Cabin by Harriet Beecher Stowe
319. Unless by Carol Shields
320. Valley of the Dolls by Jacqueline Susann
321. The Vanishing Newspaper by Philip Meyers
322. Vanity Fair by William Makepeace Thackeray
323. Velvet Underground’s The Velvet Underground and Nico (Thirty Three and a Third series) by Joe Harvard
324. The Virgin Suicides by Jeffrey Eugenides
325. Waiting for Godot by Samuel Beckett
326. Walden by Henry David Thoreau
327. Walt Disney’s Bambi by Felix Salten
328. War and Peace by Leo Tolstoy
329. We Owe You Nothing – Punk Planet: The Collected Interviews edited by Daniel Sinker
330. What Colour is Your Parachute? 2005 by Richard Nelson Bolles
331. What Happened to Baby Jane by Henry Farrell
332. When the Emperor Was Divine by Julie Otsuka
333. Who Moved My Cheese? by Spencer Johnson
334. Who’s Afraid of Virginia Woolf by Edward Albee
335. Wicked: The Life and Times of the Wicked Witch of the West by Gregory Maguire
336. The Wizard of Oz by Frank L. Baum
x337. Wuthering Heights by Emily Bronte
338. The Yearling by Marjorie Kinnan Rawlings
339. The Year of Magical Thinking by Joan Didion

X:llä merkityt ovat niitä, jotka olen lukenut. Tuolla on monta, jotka olisi jo "pitänyt" lukea ja pari jopa löytyisi omasta kirjahyllystä, mutta joita ei ole saanut aikaiseksi lukea. Paitsi tänään jo nappasin hyllystä Harper Leen Kuin surmaisi satakielen. Pian lista lyhenee siis taas.

Meinasin ruveta ränttäämään (mutta ei tästä nyt ihan ränttäys tainnut tulla)

Olen viime vuosien aikana saanut tietää, lähinnä kaveripiirin välityksellä, että rupeamista ei oikein sopisi käyttää hyvässä tekstissä. En muista lähteneeni väittelemään asiasta, mutta olen sitä vähän itsekseni ihmetellyt, minulle kun on aina ollut täysin luontevaa ja soveliasta ruveta tekemään asioita. Rupeaminen on ollut ihan neutraali ja yleiskielinen asia. Muistan jopa, miten ala-asteella olin vissiin aineeseen kirjoittanut jatkuvasti, että alkaa tekemään. Minua oikaistiin, että se on alkaa tehdä tai rupeaa tekemään. Se oli oppi, joka jäi mieleen. Koskaan en sen sijaan muista, että koulussa olisi rupeamista kielletty.

Tässä männä päivinä sitten jossain yhteydessä törmäsin vanhaan Kielikellon artikkeliin aiheesta alkaa tehdä - alkaa/ruveta tekemään. Artikkeli toki on 30 vuotta vanha, mutta eihän tässä ole montaakaan kuukautta, kun alkaa tekemään aiheutti melkoisen myrskyn kielipiireissä, joten onhan se edelleen ajankohtainen. En sitten tiedä, miten ajantasainen se on. Tuossa kuitenkin kiinnitin huomiota ensinnäkin siihen, että ruveta tekemään oli ylivoimaisesti käytetyin ilmaus puheessa ja toisekseen siihen, että "monet syystä tai toisesta karttavat puheessaan ruveta-verbiä". Mahdollisiksi syiksi karttelulle annetaan arkisuuden, murteellisuuden ja rumuuden leima. Löysin aiheesta myös hieman tuoreemman Kotus-blogin tekstin, jossa myös sanottiin, että "murteissa tavallista ruveta-verbiä on jostain syytä ryhdytty karttelemaan".

Molemmissa teksteissä paino toki on puhekielessä, ja molemmissa mainitaan murteellisuus. Mutta jos ilmaus yleinen kaikkialla, onko se oikeasti murteellinen? Minun huomioni kuitenkin kiinnittyi ilmauksiin "syystä tai toisesta" ja "jostain syystä". Ihmiset ovat siis ilmeisesti ruvenneet välttelemään rupeamista, mutta ilman pätevää syytä.

Yritin kaivella netistä vähän tuntumaa, että onko ruveta tekemään oikeasti niin murteellinen tai puhekielinen, että sen käyttämistä tekstissä tai kirjakielessä pitäisi välttää. Kotus kuitenkin tuntuu suhtautuvan siihen aika neutraalisti, rektio-ohjeissa aina mainitaan ruveta tekemään ja lehdissäkin rupeaminen näyttäisi tulevan vastaan. En oikein ole vakuuttunut.

Ymmärrän kyllä, että rupeaminen voi kuulostaa rahvaanomaiselta ja rumaltakin, mutta minä aion edelleen ruveta tekemään asioita. Ihan tavallinen sanahan se rupeaminen vain on. Puhutaanhan me työrupeamastakin, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Harmi, että alkaa tehdä on niin paljon lyhyempi, muuten voisin käyttää rupeamista enemmän työssänikin. Tekstityksissähän pitäisi saada aikaan puhekielen illuusio. Jos rupeamisen maine on arkinen, silloinhan sen pitäisi sopia mainiosti puhekielen elementiksi.

Ikkunanpesupäivä

Likaiset ikkunat alkaa aina jossain vaiheessa ärsyttää. Sitten meikäläisen kohdalla ne yleensä ehtii ärsyttää useamman viikon, ennen kuin niille tulee tehtyä jotain. Milloin odotellaan parempaa säätä ja milloin on vaan jotain muuta mielenkiintoisempaa tehtävää. Tänään en enää jaksanut keksiä tekosyitä, joten iltapuhteina oli vuorossa ikkunanpesua. Onneksi se on mun mielestä niitä vähiten ärsyttäviä siivoustehtäviä.

Alkuasetelma. Edellisestä pesukerrasta ei ollutkaan kuin viitisen kuukautta.

Ero on huomattava, vaikka puhtaaseenkin on jäänyt rantuja. Tärkeintä, että lopputulos on puhtaampi.

Makkarin ikkunasta näki pesun jälkeen samaan aikaan sisälle ja ulos.

Loppukevennyksenä jonkun puistoon tekemä pilajanmarja-asetelma.

Siivoaminen on kyllä jännää puuhaa. Siihen on aina hirveän vaikea ryhtyä, mutta lopputulos tuottaa aina tyydytystä. Pitäisi opetella rutiini. Kotona oli aina lauantaisin siivouspäivä, mikä tarkoitti, että lattiat lakaistiin ja pestiin sekä suurimmat pölyt pyyhittiin. Se oli ihan hyvä rytmi, mutta jotenkin omilla ollessani en ole koskaan saanut pidettyä siitä kiinni. Riittäisi, että edes saisi imuroitua kerta viikkoon ja pesisi vaikka kerran kuussa. Ei se paljoa aikaakaan veisi. Miten ihmeessä sen rytmin saisi opeteltua uudelleen?

Savonlinnan keskiaikamarkkinat

Mahtavaa, päästiinpäs vielä kesän puolella käymään Savonlinnassa. Keskiaikamarkkinat oli erinomainen tekosyy lähteä katsomaan kavereita ja kyllä maar kannatti. Perkuleen kalliiksihan reissu ainakin mulle tuli, mutta hyviin juttuihin kannattaa tuhlata. Ainakin tuli nautittua koko rahan edestä. Mutta tässä hieman kuvallista dokumentaatiota meiningeistä.

Tapahtuma alkoi Rohan tallien turnajaisilla. Tuli todettua, että heppakuvia on vaikea ottaa hämärällä.

Ilta jatkui tulitaiteella.

Markkinoilla nähtiin niin viikinkejä...

...kuin akrobaattejakin. Puhumattakaan muusikoista, tanssijoista ja fakiireista, joista en nyt laita kuvia.

Viikonlopun kulinaarinen hitti oli varraspossu höysteineen päreellä tarjottuna. Kuvassa myös Puuhanallen sorkka. Lanttukuutiot olivat valehtelematta parhaita ikinä.

Tässä kotiin asti selvinneet ostokset, kasvivärjättyä lankaa ja pennirannekoru. Loput ostoksista unohtuivat kaverin luokse. Onneksi ne säilyvät siellä.

Markkinoilla oli tietenkin hauskaa, ja siellä tuli nähtyä paljon tuttuja, joiden kanssa oli kiva turista. Ehdottomasti parasta oli kuitenkin se, että sai viettää päivät läpeensä ystävien kanssa. Heidän takiaanhan me oikeasti taas Savikseen lähdettiin. Ehdotonta mahtavuutta oli myös se, että perjantaina, juuri ennen saapumistamme kaupunkiin, ystävämme S & J tekivät talokaupat. Hienoa, kun ihmisten unelmat toteutuu. Ja päästiin vielä sunnuntaina katsastamaankin tämä torppa. Eiköhän siellä kelpaa pariskunnan elellä.

Nonniin!

Jokohan nyt saisi aikaiseksi ihan oikean blogipäivityksen? Viime viikolla olin tosiaan ihan rättipoikkiväsynyt ja toissa viikolla... Mitä oikeastaan tapahtui toissa viikolle?

Mukavasti on taas ollut viikonloppumenoja, ja vielä on parina tulevanakin viikonloppuna. Josko nyt kuitenkin olisi kesän sukujuhlat lusittu, nimittäin toissa viikonloppuna mummoni täytti 90 vuotta ja viime viikonloppuna setäni täytti 60 vuotta. Tämä siis tarkoittaa, että piti kahtena peräkkäisenä viikonloppuna käydä kotopuolessa, mikä varsinkaan mummon juhlien aikaan ei ollut kauhean rentouttavaa. Nykyään aina vähän jännittää, miten mummon sydän kestää, varsinkin jos tiedossa on vähänkään ylimääräistä jännitystä. Ihan hyvin kaikki kuitenkin meni.

Samalla ollaan sitten päästy piipahtamaan mökillä ja moikkaamaan kummityttöä ja hänen perhettään. Siinä on sitten hetkutettu vauvaa, heitelty palloa isoveljen kanssa ja puhuttu pissa-kakkajuttuja isosiskon kanssa. Pääsi sitä välillä vaihtamaan muutaman sanan vanhempien ja isovanhempienkin kanssa.

Huomenna sitten jatkuu matka Savonlinnaan, missä on viikonloppuna keskiaikamarkkinat. Luulen, että luvassa on mukava viikonloppu, vaikka osalla kavereista aika meneekin isoksi osaksi markkinavelvollisuuksiin.

Viikon päästä taas meikäläisen pitäisi suunnata Helsinkiin. Ollaan koko kesä yritetty lukiokavereiden kanssa järkätä tapaamista Lahteen, mutta jo sovittu tapaaminen peruuntui sairastumisen takia. Nyt on sitten pakko tavata Helsingissä, jos aiotaan nähdä edes suurin piirtein kesällä. Aikataulut vaan on niin pirun hankalia nykyään. Pitäisi vielä laittaa viestiä yhdelle muullekin kaverille, josko häntäkin ehtisi moikkaamaan.

Joskus on tullut valitettua sitä, että kun koskaan ei ole mitään tekemistä eikä koskaan näe ketään. Nyt alkaa kuitenkin tuntua, että olisi mukava viettää viikonloppua kotonakin. Ehkä kuitenkin hyvä näin päin.

Sain vasta äsken työt tehtyä, nyt ei jaksa kirjoittaa. Olen myös tuskaisen tietoinen, että viime viikollakin unohdin koko blogin. Taidan silti vaan kirjoittaa yhden sähköpostin ja ruveta lukemaan Walking Deadia. Yritän palailla asiaan ensi viikolla vähemmän naattina.

Terveiset Ruotsista

Käytiin sitten viikonloppuna siellä Ruotsissa. Vietettiin ensin torstai Turussa ja sitten matkattiin yöpaatilla Ruotsiin. Lauantaina ja sunnuntaina tehtiin pienet ekskursiot, mutta muuten viihdyttiin Tukholmassa. Olen siitä outo suomalainen, että tämä oli minulle ensimmäinen vierailu Tukholmaan. Joo, totta se on. Ruotsissa toki olen käynyt aiemmin (siis Haaparannassa), mutta minua eivät ole koskaan ne perinteiset ryypiskelymatkat kiinnostaneet, joten Tukholma on antanut odottaa itseään. Ehkä hyvä niin. Kaupunki nimittäin ansaitsee parempaa kuin hätäisen krapulatutustumisen Gamla Staniin ja ostoskaduille.

Tukholma nimittäin vakuutti. Se kiilasi heti ulkomaisten suosikkikaupunkieni joukkoon. Ne on ne kalliot. Vesi, kalliot ja kauniit talot. Ja puistot myös. Mutta varsinkin ne kalliot.

Vakuuttuneisuuttanihan ei vähentänyt yhtään se, että Puuhanalle oli valinnut yöpymispaikaksemme Södermalmilla sijaitsevan Hostelli Zinkensdammissa, joka nyt sattui olemaan keskellä siirtolapuutarhaa oleva puutalo. Paikan ainoa huono puoli oli ehkä se, että ekana iltana ikkunan takaa kuului turhan pitkään pulputusta. Sisäpihalle kun oli järjestetty kivat puutarhakalusteet, missä voi evästää ja niin pois päin. Yksi pöytä oli tietenkin heti ikkunamme alla. Aika pieni miinus, kun puitteet kuitenkin olivat hienot.

Sattumalta reissumme aikana järjestettiin myös Tukholman Pride, mikä harmillisesti jäi meiltä väliin. Me nimittäin olimme varanneet Pride-päiväksi junaliput Västeråsiin. Jos olisi tiennyt etukäteen, olisi ehkä voinut suunnitella matkan toisin. Ei sillä, oli meillä Västeråsissakin hauskaa. Sen ekskursion erikoisuuksia oli se, että yli puolet junamatkasta kuljettiin bussilla.

Sunnuntaina taas hypättiin höyrylaivan kyytiin ja puksutettiin kolme ja puoli tuntia Mariefrediin. Vinkkinä kaikille, jotka suunnittelevat samaa, paattilaiturille kannattanee suunnata Gamla Stanista. Rautatieasemalta oli nimittäin hankala löytää reittiä, vaikka se olikin lähempänä. Paattimatka oli vallan kiva ja Mariefredin keskusta oli vallan viehättävä. Syy ekskursiolle oli tietenkin se, että siellä on Gripsholmin linna. Hieno linna, mutta ei ole vielä Olavinlinnan voittanutta. Paluu Tukholmaan tehtiin junalla, missä olikin sitten vähän kommelluksia. Olimme nimittäin turhan aikaisin Läggestan asemalla ja ostimme tietenkin heti automaatista liput. Ei olisi kannattanut, nimittäin liput olisi pitänyt käyttää tunnin kuluessa ostosta. Siinä meni sitten kolmisen kymppiä hukkaan.

 

Kaiken kaikkiaan reissu oli vallan mainio ja Ruotsi on vallan kiva paikka. Ja kerrankin pääsi käyttämään ruotsia ihan oikeissa tilanteissa. Toki sen verran olin tottumaton, että aina meni hetken, ennen kuin paikallisten sanomiset menivät jakeluun. Saipahan kuitennii harjotusta. Koskahan lähtis uudelleen?

Kieliä ja kirjallisuutta

Tänä aamuna luin uutisen, että Ruotsin akatemia on päättänyt lisätä sanastoonsa sukupuolineutraalin hen-pronominin. Sananahan tuo hen ei ole uusi. Wikipedia tiesi kertoa, että se keksittiin jo 60-luvulla, mutta se on vasta nyt alkanut ottaa tulta alleen. Onhan sukupuolineutraalius nyt muutenkin pop.

Kääntäjäminäni ehti jo riemastua uutisesta. Alkaako koittaa aikakausi, kun ruotista kääntävän ei tarvitse repiä hiuksiaan joka kerta, kun vastaan tulee kontekstin kannalta olennainen sukupuolisidonnainen hän?

"Hon satt i bilen.
-Så, det var en kvinna?"

Sitten tajusin nuolaisseeni ennen kuin tipahtaa. Perkule, kolmas hän-pronomini antaa kirjailijoille ja käsikirjoittajille lisää kikkailun mahdollisuuksia. Yhdestä henkilöstä voidaan puhua honina, toisesta hanina ja kolmannesta heninä, ja tällä on tietenkin Merkitys, joka pitäisi saada välitettyä myös suomeksi. Siinä sitten on kääntäjäparka hoomoilasena, kun kotoisessa suomessa on oltu iät ja ajat sukupuolineutraaleja yksine hän-pronomineineen.

Sopivasti sattui uutinen tulemaan juuri ennen meidän Ruotsin-reissua. Kuuleekohan sitä heniä paljonkin? Tuskinpa.

Tänään luin myös blogitekstin suomeksi lukemisesta. Siinä oli hyviä huomioita siitä, miten äidinkielellä tekstiin pääsee sisälle aivan eri tavalla kuin vierailla kielillä. Itse harrastin pitkään sitä, että luin alkukieleltään englantilaiset kirjat aina englanniksi, jos se vaan oli mahdollista. Nyt taas olen kääntänyt vähän kelkkaani ja ruvennut lukemaan enemmän suomeksi. Oli kielitaito miten hyvä tahansa, suomeksi tekstin ymmärtää aina paremmin. Minä vielä pidän siitä, että suomeksi lukeminen vetreyttää omiakin kielenkantoja. Olen nimittäin huomannut, että töitä tehdessä kangistuu helposti kaavoihinsa ja alkaa toistaa aina vaan niitä samoja sanoja. Lukeminen kasvattaa aktiivista sanavarastoa. Ja pitäähän niitä käännöskirjojakin lukea, että niitä vielä tuotetaan.

Ei sillä, kyllä vierailla kielillä lukeminen on ihan yhtä tärkeää, jos haluaa kieliä osata. Itsekin olen nyt yrittänyt verestää taitojani matkaa varten lukemalla Åsa Larssonia ruotsiksi. Alku meni takellellen, mutta nyt taas tuntuu, että osaanhan minä sitäkin kieltä. Saatan reissussa ehkä jopa uskaltaa avata suuni ruotsiksi. Vierailla kielillä lukemisesta on siis yhtä lailla etua kuin suomeksikin lukemisessa, hieman eri tavalla vain. Pitänee vain painella taas sitä kultaista keskitietä, niin hyvä tulee.

Rintsikkapalautteen reaktioista

No niin, viikko on kulunut siitä, kun laitoin rintsikkapalautetta. Tällä kertaa taisi tosin se KappAhl säästyä palautteelta, koska en ole saanut aikaiseksi tulostella viestiäni ja pistää sitä poskeen. Sivuhuomiona, mua edelleen vähän ihmetyttää, miten kyseisen puljun sivuilla voi olla usein kysyttyjä kysymyksiä, kun järkevää palautteenantomahdollisuutta ei ole sivuilla annettu. Mutta niin siis, nyt vähän yhteenvetoa reaktioista.

Tähän mennessä olen saanut vastauksen kahdelta ketjulta, H&M:ltä ja Lindexiltä. Rehellisyyden nimissä en odottanut viestiltäni mitään maailmaa mullistavaa vaikutusta, eikä sillä ilmeisesti sellaista ollutkaan. Lindex alkuun pahoitteli sitä, että koen valikoiman epämiellyttäväksi, kun taas H&M vetosi siihen, että topattujen liivien valikoima on kasvanut kysynnän lisääntyessä. Ei liene yllätys, että molemmat viestit lopuksi päätyivät mainostamaan omien liikkeidensä valikoimaa. Lisäksi palaute luvattiin välittää sisäänostoon.

Tästä voi helposti päätellä, että minun palautteeni perusteella asiat tuskin tulevat muuttumaan. Ehkä muidenkin pitäisi laittaa omaa palautettaan. Ja tietysti jättää ne topatut liivit ostamatta.

H&M:n kysyntäperusteluun suhtaudun jokseenkin skeptisesti. Onko kysyntä tosiaan kasvanut? Vai ovatko naiset vain mukisematta ruvenneet ostamaan topattuja liivejä, kun niitä on tullut tarjolle? Varsinkin kun toppaamattomiksi jätetään ne vähän tavallisemman näköiset liivit.

Omalta kohdaltani ainakin voin sanoa, että kiinteillä toppauksilla varustetut liivit jäävät vastedeskin kauppaan. Irtotoppausten kanssa voisi oikeasti ruveta tekemään niin, että jättää ne ostotilanteessa kassalle. Jos raaskisin, ehkä parasta olisi vain ruveta asioimaan oikeissa alusvaateliikkeissä.

Ai niin, ja tulihan sieltä Seppälältäkin sentään kuittaus, että viesti on mennyt perille.

Asiakaspalaute rintaliiveistä

Siihen meni kauemmin kuin piti, mutta tänään sain aikaiseksi laittaa viestiä myös kauppoihin. Lähetin siis alla olevan viestin palautteena H&M:ään, Seppälään ja Lindexiin. KappAhl oli ainoa, jonka sivuilla ei annettu puhelinnumeroa parempaa palautekanavaa. Jäi vähän arvoitukseksi, että mistä ne usein kysytyt kysymykset tulee, kun palautelomaketta ei ollut. Pitänee lähettää perinteinen kirje.

"Kävin taannoin alusvaateostoksilla useiden vaateketjujen liikkeissä ja joukossa oli myös teidän liikkeenne. Kaupoissa kierrellessäni ja rintaliivejä hypistellessäni huomasin, että suurimmassa osassa liivejä on nykyään kiinteät toppaukset. Hypistelin myös eri kokojen liivejä ja huomasin, että aivan pienimmissä AA-kupeissa ei sentään toppauksia ollut, mutta eräissä D-kupin liiveissä tuntui olevan toppausta ehkä jopa A-kupin rinnan verran.

Isossa osassa liivejä on toki jo vuosia ollut toppauksia, mutta aiemmin ne ovat olleet irrotettavaa mallia. Liivien ostaja on siis voinut itse päättää haluaako rintavarustukseensa täytettä vai ei. Minä en niitä koskaan ole halunnut, koska olen ollut sinut oman kehoni kanssa. Olen vain tyytynyt jupisemaan itsekseni toppausten turhuutta ja nyhtämään ne liiveistä irti. Nyt on mielestäni palautteen aika.

Kun rintaliivissä on valmiiksi toppaukset, ne kertovat, että nainen on kaunis vain, kun hänellä on isot rinnat. Pienirintaista sellainen voi lannistaa ja aiheuttaa häpeäntunteita. Sinä olet riittämätön, ruma ja lauta. Kun D-kupin liivitkin on valmiiksi topattu, viesti on, että mikään ei riitä. Koskaan ei pidä olla tyytyväinen itseensä saati olla ylpeä kehostaan.

Kiinteiden toppausten myötä on tullut yksi viesti lisää: Sinulla ei ole valtuuksia päättää omasta kehostasi.

Onko tämä mielestänne sellainen viesti, jonka te haluatte naisille antaa? Edistävätkö topatut liivit mielestänne positiivista naiskuvaa? Minun mielestäni ne vain kasvattavat naisten ulkonäköpaineita ja suorastaan alistavat naisia tiettyyn muottiin.

Minä toivoisin rintaliiveiltä istuvuutta, mukavuutta, tyylikkyyttä, jonkin verran seksikkyyttä ja tietenkin tukea. Sitä vartenhan rintaliivit on kehitetty, tukemaan naista. Minä myöskin haluan itse päättää, haluanko rintavarustukseeni lisää uhkeutta vai haluanko olla ylpeästi pienirintainen. Kun valtaosassa liivivalikoimasta on kiinteät toppaukset, minulla ei tätä valinnanvaraa ole, ja se on väärin.

Jokaisen naisen tulisi saada itse tehdä valintansa. Jokaisen naisen tulisi myös saada olla ylpeä omista rinnoistaan sellaisina kuin ne ovat. Topatut rintaliivit antavat ymmärtää, että aihetta ylpeyteen ei ole. Onko teidän yhtiönne valmis tekemään asialle jotain?

Terveisin,

Kirsi Reima, B75 ja juuri sopiva

Tiedoksenne: lähetän saman palautteen myös muille vaateketjuille, joiden liikkeissä kävin. Lisäksi aion julkaista tekstin blogissani."

Avautuminen

Sain yhtenä päivänä yllättävän viestin vanhalta koulukaverilta. Hän pahoitteli sitä, että jouduin yläasteella kiusatuksi. En koskaan edes mieltänyt kyseistä henkilöä kiusaajakseni, minkä hänelle sanoinkin, mutta viesti herätti jonkinlaisen tarpeen purkaa kokemuksiani.

Mun on ollut aina hirveän vaikea määritellä yläasteen tilannettani kiusaamiseksi. Olen aina sanonut, että en ollut silloin suosittu tai että mulla ei ollut kavereita. En koskaan pitänyt sitä oikeana kiusaamisena, koska minua ei juurikaan haukuttu tai kiusattu millään konkreettisella tavalla. Joskus joku saattoi lausua jonkun ontuvan pilkan ja muistan joltain tunnilta jotain pyyhkärinpalojen heittelyä. Pääasiassa minut vain jätettiin ulkopuolelle.

Totta kai se oli kiusaamista, mutta en mieltänyt sitä siksi. Tai en osannut myöntää sitä itselleni.

Olen tietysti vuosien aikana miettinyt, miksi minua kiusattiin. Kiusaajat eivät sitä tietenkään koskaan selittäneet, harvoinhan kiusaamiseeni liittyi minkäänlainen verbaliikka. Toki eleillä minun annettiin ymmärtää, että minä haisin, mikä teini-iässä ja maalaisena varmaan piti paikkansakin, mutta tuskin se perimmäinen syy oli. Luulen, että minussa tunnistettiin helppo uhri. Olin ehkä vielä lapsekkaampi kuin muut enkä ollut sosiaalisesti kauhean nokkela.

Kiusaamiseni tai syrjäyttämiseni jatkui tietyllä tapaa lähes koko yläasteen ajan. Se alkoi joskus seiskaluokan syksyllä, kun yhtäkkiä huomasin olevani joukon ulkopuolella. En todellakaan ollut huomannut, milloin näin kävi. Sen jälkeen seiska olikin sitten yksinäistä ja ikävää aikaa. Se oli varmaan keväämmällä, kun tapahtui pienoinen käänne. Muistan sen päivän hyvin. Oli perjantai 13. Äiti oli havainnut, että kaikki ei ole hyvin ja kysyi asiasta aamulla. Itkunsekaisesti sitten myönsin, että minulla ei ole kavereita koulussa. Menin kouluun ja jossain vaiheessa päivää istuin välitunnilla vanhan koulurakennuksen rappusilla. Yhtäkkiä pari ylemmän luokan tyttöä tuli luokseni ja pyysi minua pelaamaan kanssaan salkopalloa. Seuraava tunti oli köksää, ja ythäkkiä luokkakavereiden asenne tuntui muuttuneen. Minullehan juteltiin melkein kuin kaverille. Ilmeisesti tuo vanhempien tyttöjen ystävällinen ele sai luokkakaverinikin höllentämään otettaan.

Tietenkään tuo päivä ei lopettanut ulkopuolisuuttani saati kiusaamistani, mutta siitä hetkestä lähtien tilanteeni alkoi hyvin hitaasti helpottaa. Seuraavana syksynä tutustuin juuri paikkakunnalle muuttaneeseen tyttöön, josta tuli kaverini ja myöhemmin myös naapurini. Ainakin minulla oli nyt välitunneilla seuraa. Ysillä tilanteeni helpottui entisestään, osa kiusaajistani kai alkoi päästä jo pahimman teini-iän ohi ja vähän järkevöityä. Luulen, että myös kesällä vietetty ripari auttoi asiaa. Ehkä jotkut riivaajistani näkivät silloin pintaa syvemmälle? Olin edelleen ulkopuolella, mutta en enää ollut niin halveksittu kuin joskus olin ollut.

Tietenkin vahinko oli jo siinä vaiheessa tapahtunut. Olin aina ollut jokseenkin ujo, mutta siihen mennessä minusta oli tullut arka, epävarma ja epäluuloinen. Muistan tilaisuuksia, joissa minulle jopa tavallaan tarjottiin pääsyä porukkaan, mutta en uskaltanut tarttua niihin. Yhtäältä en uskaltanut ja toisaalta en luottanut.

Niin meni siis yläaste. Ei liene yllättävää, että sen jälkeen halusin kauemmas kotoa, paikkaan, jossa minua ei tunneta. Kiusaamiseni jäi yläasteeseen, mutta arkuus, epävarmuus ja epäluuloisuus jatkuivat vielä pitkään. Saatoin tulla juttuun ihmisten kanssa, mutta en osannut lähestyä. En osannut ystävystyä. En tiennyt, miten kavereiden kanssa pitäisi toimia koulun ulkopuolella. En halunnut tuppautua joukon jatkoksi, koska olin varma, että minua ei kuitenkaan haluta. Jollain ilveellä olen silti onnistunut hankkimaan ympärilleni ihmisiä, joita voin kutsua ystävikseni.

Vasta aivan viime vuosina olen onnistunut saamaan itsevarmuuteni takaisin. Olen sinut itseni kanssa ja olen mielestäni aika kiva tyyppi. Enää en myöskään ole niin epäluuloinen. Olen aika varma, että seurani kelpaa kyllä. Toki olen edelleen sosiaalisesti vammainen. Olen huono pitämään yhteyttä ystäviini ja uusia tuttavuuksia on vaikea syventää kaverisuhteiksi. En vain osaa tehdä itseäni tykö. Tärkeintä kuitenkin on, että huomaan päässeeni yli kiusaamisestani. Viidentoista vuoden takainen lyhyt ajanjakso itse asiassa tuntuu nyt aika vähäpätöiseltä. Tietysti minulla on arpeni, mutta niitä elämästä jää. Nyt minulla on hyvä elämä, ihana aviomies ja loistavia ystäviä, ei minun tarvitse enää välittää puolen iän takaisista teini-ikäisistä typeryksistä.

Terveisiä lomalta!

Siinä myös syy viime viikon unohdukseen. Oltiin maalla, silloin ei ajateltu minkään sortin kirjoittamista. Nyt on sitten kestitty appivanhempia minun kotonani maalla, tavattu kummityttöä mökillä, ämyilty Hämeenlinnassa, nähty sukulaisia ja aivan viime metreillä myös iloittu serkun opiskelupaikasta. Välillä oli tylsää ja hieman ahdistavaakin, mutta enimmäkseen oli aika mukavaa.

Juhannusaattona otettiin tosiaan suunnaksi Etelä-Savo ja Pertunmaa, missä vietimme kokonaisen viikon. Kylmä ja sateinen keli vähän latisti tunnelmaa, kun ei oikein päässyt tekemään mitään järkevää. Siitäkin huolimatta poltimme kaksi juhannuskokkoa, molemmat tosin juhannuksen jälkeen, ja saimme yhden tallin raivattua sellaiseksi, että siellä voi liikkua. Eikä mummokaan päässyt valittamaan sitä, että koskaan ei käy vieraita, kun niitä kävi ainakin viitenä peräkkäisenä päivänä.

Viikon maalla oleilun jälkeen sitten karkasimme Pertun päivien alta Hämeenlinnaan, missä odotti anoppi ja 40-vuotias Ämyrock. Jälleen kerran tuli todettua, että onneksi en ole koskaan raahannut Puuhanallea rokkifestareille, kun Ämystäkin piti lähteä jo kuudelta. Tällä Hämeenlinnan-reissulla myös totesin, että oma cooliuteni kasvaa aina räjähdysmäisesti, kun tapaan tätiäni. Kiitos vaan buutseista. Täytynee taas tasoittaa tilannetta virkkaamalla pitsiliinoja.

Nyt voisikin sitten pitää pari päivää lomaa lomasta.

P.S. Viime kertaisesta rintsikkapurkauksestani vielä. Sain siitä mukavan kannustavaa palautetta. Ajattelin, että voisin tässä vielä jossain välissä kirjoitella aiheesta hieman asiallissävyisemmän viestin, jonka sitten lähettäisin palautteena niille vaateketjuille, joiden liikkeissä kävin. Jospa vaikka tällä viikolla, tai viimeistään ensi viikolla, saisin sen aikaiseksi. Voin sitten täällä blogissa päivittää tilannetta.

Rintsikka-aggressio

Kävin toissa päivänä alusvaateostoksilla tai tarkemmin sanottuna pikkariostoksilla, mutta hypistelinpä samalla rintsikoitakin. Todennäköisesti rintsikat olisivat jääneet kauppaan, vaikka olisin niitä mennyt ostamaankin, koska jälleen kerran ne saivat minut raivon partaalle.

Otin liivin käteen: kiinteä toppaus, yh.
Seuraava: kiinteä toppaus.
Ja: kiinteä toppaus.
Kiinteä toppaus.
Kiinteä toppaus.
Hei! Irrotettava toppaus!
Kiinteä toppaus.
Irrotettava toppaus.
Kiinteä toppaus.
Kiinteä toppaus.
Kappas, ensimmäiset, joissa ei ole toppausta ollenkaan.
Kiinteä toppaus.
Kiinteä.
Irrotettava.
Kiinteä.
Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Välillä hypistelin ihan uteliaisuudesta isompiakin kokoja ja kyllä vain, niissäkin oli toppauksia. Useimmissa ne toki tuntuivat käteen vähän pienemmiltä kuin pienempien kokojen toppaukset, mutta ei sekään aina pitänyt paikkansa. Yksissä vissiin D-kupin rintsikoissa nimittäin oli fyllinkiä varmaan A-kupin tissin verran. Siis mitä vittua?!

Olen tietysti ollut jo vuosikaupalla alistunut siihen, että perus ketjuvaatekaupoista on lähes mahdotonta löytää toppaamattomia liivejä, mutta useimmiten toppaukset on kuitenkin saanut irti. Mutta nyt. Nyt siis oikeasti tuntui, että varmaan 80 prosentissa liivejä oli KIINTEÄT toppaukset. Niitä ei saa pois! Jumalauta, onko mulla muka niin pienet tissit, että niitä pitää suurentaa väkisin, jos minä en sitä itse tajua tehdä?

Tiedoksi vaan vaatevalmistajat: Minun rintani ovat kokoa B75. Ne ovat juuri sopivan kokoiset. Ne olivat sopivan kokoiset myös silloin, kun ne olivat kokoa A75. Ne tulevat olemaan aina sopivat, oli kuppikoko mikä tahansa. Minä en kaipaa teitä vähättelemään rintojeni kokoa. Minä en jumalauta kaipaa teitä väittämään, että rintani ovat liian pienet, olivat ne mitä tahansa kokoa! Minä en kaipaa teitä väittämään kenellekään naiselle, että heidän rintansa ovat liian pienet, olivat ne mitä tahansa kokoa. Jumalauta nyt oikeesti, HÄVETKÄÄ!

Satunnaista jaarittelua osa mones

No niin, myönnetään. Muistin vasta tänä aamuna, että eilen piti olla blogipäivä. Niin se vaan ny on.


Meinasin kirjoittaa aiheesta häät ja lapset, kun asiasta herätettiin tänään Ylellä keskustelua. En taida viitsiäkään, tyhmä aihe. Sen sijaan voin kertoa, että huomenna taas jatkuvat meidän kesäreissut ja suuntana olisi tällä kertaa Kotka. Tulee taas tutustuttua uuteen kaupunkiin. Viikon päästä taas on tarkoitus suunnata viikoksi maaseudun rauhaan, minkä jälkeen matka jatkuu Hämeenlinnaan. Tiedossa on siis reissuuta ja vähän lomailuakin.

Toinen puoliksi kiintoisa asia on, että katsottiin eilen George A. Romeron Elävien kuolleiden yö. Hämmästyin, miten realistisen tuntuinen elokuva se oli. Jos nyt zombie-elokuva voi realistinen olla. Useimmat hahmot kuitenkin toimivat todella uskottavalla tavalla, vaikka naiset kuvattiinkin ärsyttävän pelokkaina ja avuttomina olentoina. Ei sillä, olivat miehetkin pelokkaita, mutta he sentään saivat jotain aikaankin.

Tänään sitten katsoin vähän tuoreemman pätkän nimeltä You're Next, mikä taas meni enemmänkin mökkikauhukategoriaan. Se kuitenkin toimi hyvänä jatkumona Elävien kuolleiden yölle, johon siinä selkeästi viitattiin pariinkin otteeseen. Oli siinä myös pari viittausta Yksin kotona -elokuviin, mikä oli ihan hauskaa. Tässä pätkässä eivät muuten naisetkaan olleet mitään nyhveröitä.

Kerrottakoon nyt vielä yksi satunnainen asia: Aloin vähän aikaa sitten lukea vuoden 1835 Kalevala-versiota. Ajatukseni oli, että lukisin runon päivässä, millä tahdilla saisin opuksen luettua kuukaudessa. Ei liene mikään yllätys, että tuo päivätahti ei ole ihan pitänyt. Sinällään kyllä pakko todeta, että se on osoittautunut yllättävän mukavaksi luettavaksi, ja tietenkin runomitta jää aina joksikin aikaa päähän.

Näin. Päätän satunnaisten asioitten raporttini tähän.