Kuulumisia

Ajattelin näin pitkästä aikaa kaikenmoisten puuhastelutekstien sijaan ihan vain kertoa kuulumisia. Ei sillä, että mitään hirvittävän mullistavaa olisi tapahtunut. Lahdessa edelleen oleskellaan ja töitä tehdään. Niitä, siis töitä onkin ollut viime kuukausina ihan mukavasti. Jos en ole sitä aiemmin maininnut, sain keväällä uuden asiakkaankin eli teen nykyään töitä parille käännöstoimistolle. Välillä tuntuu, että olisi sen yhdenkin asiakkaan kanssa ollut tarpeeksi tekemistä, mutta jotenkin pari taas tuo enemmän turvallisuuden tuntua. Jos toisella ei ole antaa töitä, toisella saattaa ollakin.

Ei nyt sen enempää töistä, niistä kun olen yrittänyt nyt pari päivää pysyä erossa. Sen siitä saa, kun tekee 11 päivää putkeen töitä. Iskee pieni kyllästyminen.

Miten sitten on elämä Lahti Cityssä sujunut? Ihan jees. Kaupunki on edelleen näyttänyt lähinnä hyviä puoliaan, ja täältä tuntuu löytyvän aina vain uusia kivoja juttuja. Saa nähdä, kuinka pitkäksi aikaa ne riittävät. Sosiaalisella puolella on edelleen melko hiljaista, vaikka jonkin verran on ollut kehitystä positiivisempaan suuntaan. Kesällä meillä oli pari kuukautta seurana eräs Savonlinnan aikainen kaverimme, joka tuli Lahteen työharjoitteluun. Hänen kanssaan tuli vietettyä monta rattoisaa kesäiltaa. Nyt syksyllä tänne sitten tuli toinen Savonlinnan kaveri kouluun, mutta häntä ei olla hirveästi nähty. (Ei olla kehattu häiriköidä, kun toisella kuitenkin on hirveästi koulukiireitä. ;P) Mutta ainakin on tiedossa tarvittaessa halpoja kyytejä Saviksen suuntaan. Jonkin verran on myös tullut liikuskeltua suuntaa jos toiseenkin ja vieraitakin on päässyt välillä kestitsemään.

Nyt syksyllä piti myös lähteä aktiivisesti sosialisoitumaan jonkinasteisten harrastusten myötä. Tässä on tullut harkittua kaikennäköisiä erilaisia harrastusvaihtoehtoja. Kesällä esimerkiksi harkitsin melko vakavasti, että aloittaisin jousiammunnan, mutta se nyt toistaiseksi jäi vielä mahdollisuuksien varastoon. Samaten tässä pari päivää sitten mietin, että roller derby voisi olla hauskaa, sellainenkin seura kun tästä kaupungista löytyy. Sen kuitenkin laskeskelin toistaiseksi käyvän vähän kukkaron päälle. (Molempiin näihin  vaihtoehtoihin muuten sain innoituksen töistä. Outoa.)  Lähdin kuitenkin kansalaisopistolinjalle ja valitsin taijin ja italian kurssit. Nykyään siis tiistai-illat menevät "kiinalaisen aamujumpan" parissa ja torstai-illat yritän lörpötellä italiaa. Taijissa osaan jo seisoa, kävellä, jakaa villihevosen harjaa ja levittää valkoisen kurjen siipiä. Italiaksi osaan esitellä itseni, esitellä jonkun muun, kertoa, mistä olen kotoisin ja missä asun, kertoa, mitä teen työkseni ja laskea kahteenkymmeneen. Kuulumisiakin osaan kysellä: Come stai? Vastaukseksi: Bene, grazie. Tai: Non c'è male.

Molemmilla kursseilla on ollut ihan hauskaa, ja väki siellä on ihan mukavaa. Italian kurssilta olen ehkä saanut kaverin, jei. Kurssikaverin ainakin.

Puuhanalle on edelleen vaan tyytynyt nyhjäämään kotona.

Onhan tässä myös ollut kaikennäköisiä käsityöprojekteja, lukuelämyksiä ja semmoisia, mutta niistä ehkä joku toinen kerta.

Näiden lyhyiden kuulumisten jälkeen, Lahti kuittaa.

Syksy tuli ja sato korjattiin

Ulkona pöhisee syysmyrsky ja Puuhanalle tekee töitä, joten ajattelin vaihteeksi tulla tänne blogin pariin. Aluksi tarkoitukseni oli rustailla kaiken maailman hifistelyistä, mutta muistin luvanneeni Pikkulakulle sadonkorjuupäivityksiä. Lupauksethan pitää luonnollisesti pitää. Koska tätä kasvimaaprojektia on tähänkin mennessä kerrottu kuvin, sama linja saa jatkua. Aloitetaan taas vähän vanhemmista kuvista.



Ensimmäiset kesäkurpitsat alkoivat valmistua. Hiukan olen pettynyt kesäkurpitsasatoon, koska kovin montaa niitä emme saaneet. Ensi kesänä pitänee harrastaa esikasvatusta ja vihreitä kurmitsoita olisi kiva saada myös.



Ensimmäinen talvikurpitsa siellä köllöttelee. Sitä odottelin minä ainakin innolla.



Lopulta en enää malttanut odottaa, vaan kävin hakemassa sen kotiin.



Kun talvikurpitsa oli saatu kotiin, siitä piti tietenkin tehdä telkkarista tuttua kurpitsapiirakkaa. Jännä kokeilu oli se. Hyvää se oli jouluisine makuineen, mutta olisi mielestäni kaivannut täyteläisyyttä. Liekkö vika tekijässä, kurpitsassa vai ohjeessa...



Puuhanalle halusi kokeilla myös täytettyjä kurpitsankukkia. Nam.



Ensimmäisiä täysikasvuisia porkkanoita, punajuuria ja valkosipuleita.



Tässä onkin sitten viimeisen kasvimaareissun tulos loppuja kurpitsankukkia ja valkosipuleita lukuunottamatta. Sanoisin, että porkkana- ja punajuurisato ainakin onnistui loistavasti.

Mitä tästä kesästä sitten opimme? Jaahas, ihan mukavaahan meillä oli, mutta hirvittävän usein emme ehtineen kasvimaallamme käydä. Keväällä, kun menimme palstaa valtaamaan, naapuripalstojen mummot varoittelivat suuresta rikkaruohomäärästä. Voin sanoa, että mummot eivät liioitelleet. Penkit saattoi kitkeä puhtaaksi, ja parin viikon päästä kasvimaa oli jo tasaista vihreää mattoa. Tähän asiaan pitänee puuttua ensi vuonna heti alkuunsa.

Porkkanat, punajuuret, salaatit ja sokeriherneet onnistuivat vallan mainiosti, muilta osilta minä ainakin olin hieman pettynyt. Toki oli hauskaa, että saimme edes muutaman kurpitsan ja että sipuleista edes valkosipulit lähtivät kasvamaan (ovat muuten aika tujua tavaraa). Ehkä eniten minua harmitti silpoydinherne, joka on suurin herkkuni kasvimaalla. Herneitä ei tullut paljoa ja niistäkin suurin osa oli matoisia. Onneksi kotona hernesato oli paras vuosiin, joten sieltä saimme mekin pakastimen, ja mahat, täyteen herneitä.

Mitä teemme ensi vuonna toisin? Penkeistä teemme erilaisia, ja maa pitänee muutenkin muokata eri tavalla, jos siinä vaikka saisi samalla niitä rikkaruohoja vähenemään. Kurpitsat kannattaa esikasvattaa, sipulit tehdä kunnolla, että ne lähtevät kasvamaan, salaatit kannattaa kasvattaa kotona. Herneisiin on onneksi nyt kepit valmiina, joten ne voi kepittää ajoissa. Papuja voisi kokeilla.

Siinähän sitä oli meidän ensimmäisestä palstakokeilustamme. Ei se huono kokeilu ollut, mutta ensi vuonna vielä paremmin.

Lisää viljelyskuvia

Lupailin niitä tuoreempia viljelyskuvia, ja tässä niitä saatte.

Talvikurpitsat ovat viimeisen parin viikon aikana lähteneet rönsyilemään:



Tänään muuten löysin ensimmäisen talvikurpitsan hedelmän. Valitettavasti siitä ei tullut kuvaa, kun kamera oli kotona.

Kesäkurpitsoillekin on kertynyt kokoa:



Tosin varsinaiset hedelmät ovat vielä pikkuruisia:



Kurpitsankukat ovat hienoja myös. Herkkuja emme ole niistä vielä laittaneet.



Sokeriherneet eivät näytä enää kovin hehkeiltä, lienevätkö kärsineet vedenpuutteesta. Onneksi siitä on jo ensimmäinen sato kerätty pakkaseen. Tänään tosin näkyi jo uusia kukkasia.



Silpoydinherneet eivät menestyneet yhtä hyvin kuin sokeriherneet, mutta niistäkin saatiin tänään satoa korjattua. Valitettavasti vain isossa osassa paloista oli matonen herkuttelemassa.



Punajuuretkin ovat kasvaneet hurjasti:



Ja lehtisalaatti on aivan valtavaa:



Rucola taas ylikasvoi nopeasti, joten siitä emme hirveästi päässeet nauttimaan. Tänään Puuhanalle tosin otti ensi vuodeksi siemeniä talteen.



Rucolan vieressä muuten näkyy hitusen lollo rossoa, joka ei jostain syystä ollut niin innokas kasvamaan.

Sipulit tosiaan eivät lähteneet kasvamaan. Pitänee seuraavalla kerralla kokeilla oikeilla menetelmillä.



Tänään saimme myös maistella harvennusporkkanaa:

Viljelykuvia

Taas on lahjakkaasti jäänyt päivittely. Siksipä laitan tässä muutaman viljelyskuvan, jotka ovat peräisin jo kesäkuun alkupuolelta.

Ensimmäinen kitkeminen saatiin suorittaa aika pian kylvöstä. Hyvin siellä ainakin rikkaruohot kasvavat:



Vielä kovin pieni punajuuri:



Salaattipenkki:



Joku oli käynyt rouskuttamassa herneiden lehtiä:



Koska Puuhanalle ei halunnut tänä vuonna kylvää sipuleita oikealla tavalla, vain valkosipulit lähtivät kasvamaan:



Kurpitsaa kylvimme niin kesä- kuin talvilajia. Tämä taitaa olla talvikurpitsaa, vähän vaikea sanoa tästä kulmasta ja kun se on vielä niin pikkuinen:



Näin Olavinpäivänä kasvit ovat jo pikkuisen kookkaampia ja satoakin olemme jo saaneet. Salaattia on valtavasti ja sokeriherneitä on kertaalleen jo pakastettu. Seuraavaan päivitykseen, jonka toivottavasti saan aikaiseksi vaikkapa huomenna, laitankin hieman tuoreempia kuvia.

Pienviljelyä ja Puuhanallen puuhapipo

Tässä se on, meidän aarimme viljelymaata:



Ja Puuhanallen tekemä hieno merkkikeppi:



Viime sunnuntain vietimme möyrimällä palstallamme. Kylvimme salaattia, hernettä, yrttejä, porkkanaa, retiisiä, pinaattia, sipuleita, punajuurta, kurpistoita... Olikohan siinä kaikki? Vielä jäi vähän ylimääräistäkin alaa, katsotaan keksimmekö sinne vielä jotain täytettä. Tältä se sitten kaiken möyrimisen jälleen näytti:



Vielä tietysti kastelimme penkit märiksi ja laitoimme harsoa päälle, mutta siitä ei tullut otettua kuvaa. Kesän mittaan sitten saattaa tulla päivityksiä, miten kasvimaamme kasvaa.

Tein myöskin Puuhanallelle pipon:






Malli on hyvin yksinkertainen, sileää neuletta niin pitkään kuin hyvältä tuntuu ja kavennuksena on perinteinen sädekavennus. Käyttäjälle pipo on hyvin monipuolinen, sitä voi rullailla eri pituuksiin ja muutenkin sillä on helppo muokata. Siksipä se onkin Puuhanallen puuhapipo. ;D

Ei menny niinku Strömsössä

Jatketaan nyt heti perään toisella ruoka-aiheisella blogilla. Aina eivät minun ruokakokeiluni mene niinkuin Strömsössä, tai tuurini ei aina ole niin hyvä kuin kookosklustereiden kanssa. Vappuvieraat muistavat varmaan kakuttomaksi suklaakakuksi ristityn suklaapateeni, joka pehmeni eikä irronnut vuoasta. Hyvää se oli silti.

Eilisiä Euroviisuja huomattavasti suurempi pettymys minulle oli banaanijäätelöni epäonnistuminen.

Joskus vuosi pari sitten törmäsin netissä erääseen banaanijäätelöreseptiin, jota olen halunnut kokeilla, valitettavasti vain meillä ei ole ollut tarvittavia välineitä. Muutama viikko sitten Puuhanalle osti meille sauvasekoittimen, kun halusi kokeilla saippuan tekoa. Saippuan teko jäi toistaiseksi, kun lipeää ei löytynyt helposti halvalla, mutta sauvasekoitin nyt sitten on. Tulipa sitten mieleen, että ehkä sillä voisin kokeilla tätä upeaa banaanijäätelöreseptiä. Jäätelön kun piti olla maailman helpoin tehdä ja siitä piti tulla ihanan samettisen pehmeää.

Noh, toisin kuitenkin kävi.

Banaanijäätelö

Banaaneja

Kuori haluamasi määrä banaaneja, pilko ne sopiviksi kimpaleiksi ja laita ne pakastimeen. Ota kimpaleet pakastimesta, kun ne ovat jäätyneet, ja surrauta tehosekoittimessa. Voilá, valmista ja herkullista banaanijäätelöä.

Arvaatte varmaan jo tässä vaiheessa, missä meni pieleen. Todellakin, tämä maailman helpoin banaanijäätelöresepti osoittautui välineurheiluksi. Ja minulla oli väärät välineet.

Myönnettäköön, minulla ei ole kovinkaan paljoa kokemusta sauvasekoittimesta, joten en tunne niiden rajoituksia kovin hyvin. Sain siis eilen todeta, että sauvasekoitin ei todellakaan sovellu jäisten banaaninkimpaleiden muhjuamiseen. Tuloksena oli siis vähän limaista ja kylmää banaanimuhjua, jäisiä banaanikimpaleita, rumaa mekkalaa ja kuumana käyvä sauvasekoitin.

Tähän vastoinkäymiseen en kuitenkaan aio luovuttaa. Kokeilen sitten uudestaan, jos joskus saamme aikaiseksi hankkia talouteen tehosekoittimen.

Tässä vielä se alkuperäinen resepti:
http://www.thekitchn.com/thekitchn/stay-cool/how-to-make-creamy-ice-cream-with-just-one-ingredient-093414

Kooookosnötter

Hellurei taas pitkästä aikaa.

Puuhanalle on meidän taloudessa se, joka on harrastanut Mämminkatkuisissa jaarituksissaan vähän ruokabloggailuakin. Siitä huolimatta aion minäkin laittaa lusikkani vaihteeksi siihen soppaan, nimittäin aion kertoa juuri tekemästäni täysin improvisoidusta kookosklusterikokeilusta.

Irtokarkkihyllyillä norkoilevat saattavat tietää kookosklusterit, nämä valkosuklaasta ja kookoshiutaleista koostuvat herkkuklöntit. Ja tokihan niitä on ainakin myös jogurtti- ja maitosuklaapohjaisia, valkosuklaaversiot vain ovat parhaita.

Tämän idean takana oli Bruce Boxleitner. Nörteimmät lukijat ehkä tunnistavat kenestä on kyse, muut saavat tietää kohta. Mehän olemme Puuhanallen kanssa käyneet kohtalaiseen tahtiin Lahden pääkirjaston mainiota DVD-valikoimaa läpi. Tähän urakkaan on myös kuulunut Babylon 5 -sarjan katsominen. Kolmannessa kaudessa olemme tällä hetkellä menossa, tarkemmin sanottuna tällä hetkellä lainassa on kolmannen kauden kolmas levy, ja siitä on katsomatta kaksi jaksoa. Eittämäti katsomme ne tänään, koska tänään on Bruce Boxleitnerin eli Papilaani viitosen John Sheridanin syntymäpäivä (kiitos IMDB.comille tästä tiedosta). Tuossa sitten pohdiskelin, että pitäisiköhän keksiä jotain erikoisherkkua tämä mahtavan merkkipäivän kunniaksi. (Emmehän me muuten koskaan elokuvia tai sarjoja katsoessamme syö mitään herkkuja.) Sitten se välähti: meillä on kaapissa valkosuklaata ja kookoshiutaleita. Tarviikohan kookosklustereihin muuta?

En tiedä vastausta, mutta ihan uteliaisuuden vuoksi päätin kokeilla mitä siitä tulee. Tässä siis hieno reseptini:

Valkosuklaakookosklusterit

Vappuherkkujen ylijäämistöistä vajaa levy Pandan valkosuklaata
Vuoden takaisten vappuherkkujen ylijäämistöistä reilu desi kookoshiutaleita (saa laittaa tuoreempiakin, jos on)

Sulata suklaa mieleiselläsi tavalla, minä käytin mikroa. Sekoita joukkoon kookoshiutaleet. Tee massastä lusikan kanssa klönttejä sopivalle alustalle, minä käytin tarjotinta, jonka päälle laitoin leivinpaperia. Jos omistaa sellaisia pikkuruisen muffinsivuoan näköisiä karkkivuokia, voinee käyttää niitä. Tuosta määrästä massaa minä sain aikaiseksi kahdeksan eri kokoista klusteria. Ja sitten vain jääkaappiin tai muuhun viileään paikkaan jähmettymään. Valmiita ne ovat sitten, kun ne ovat sopivasti kovettuneita, olettaisin ainakin.

Miltäkö ne maistuvat? En minä tiedä, tein ensimmäisen satsini vajaa tunti sitten. Ne ovat vielä jääkaapissa. Katsotaan uskaltaako niitä jo tunnin tai parin päästä syödä. Kerron sitten, millainen lopputuloksesta tuli.

Päivitys:

Bloggerin ihme sekoilujen jälkeen pääsen vihdoin kertomaan, millainen lopputuloksesta tuli. Kolmisen tuntia taisivat klusterit jääkaapissa köllötellä, kunnes ryhdyimme katsomaan illan Papilaani-spektaakkelia. Korjauksena muuten, että katsottavana oli neljännen, ei kolmannen, levyn viimeiset jaksot.

Jääkaappikylmänä suklaa on yleensä kohtuu kovaa, kuten oli tässäkin tapauksessa. Eli puruvoimaa tarvittiin hitusen normaalia enemmän. Makuun en viitsi itse flunssaisena hirveästi kommentoida, ei ole siis makuaistini parhaimmillaan. Puuhanalle sen sijaan väitti klustereita kaupan tuotteita paremmiksi. Yksinkertainen resepti, joka onnistui siis.

Tuohon kovuuteen voi tietenkin vaikuttaa esim. ottamalla karkit ajoissa huoneenlämpöön. Veikkaan myös, että tilkkanen kermaa taikinassa voi tehdä yleisesti ottaen klustereista hieman pehmeämpiä. Mitään varmaa en mene tuosta sanomaan.

Elokuvaelämyksiä

Kello lähestyy iltakymmentä, kun astumme vanhan keltaisen rakennuksen sivuovesta sisään. Edessä on elokuvamainoksia täynnä oleva ilmoitustaulu, jonka alla on alas vasemmalle johtavat lyhyet portaat. Portaissa ilmoitustaulua tutkii nelissäkymmenissä oleva mies. Hän katsahtaa meitä hieman yllättyneenä, kohta hän jo pakenee meitä ulos. Muuten paikka vaikuttaa tyhjältä.

Astumme uteliaina peremmälle. Portaiden alapäässää avautuu oikealle johtava käytävä, jonka varrella on suljettuja ovia ja peremmällä rivistö vanhoja ruskeita nahkaistuimia. Siellä täällä on lappuja, joissa pyydetään käytävässä oleskelijoilta hiljaisuutta näytösten aikana. Käytävän perällä olevan oven takaa kuuluu vaimeaa vieraskielistä puhetta.

Ovea vastapäätä on lippukoppi, joka osoittautuu suljetuksi. Tutkimme käytävän seinillä olevia mainoksia ja lopulta istumme odottamaan.

Muutaman minuutin kuluttua salin ovesta astuu hoikka nuori mies, joka on kuin suoraan 70-luvulta nykypäivään pelmahtanut: pitkähköt tummat hiukset, viikset ja perinteinen suomalainen sininen villapaita, jossa on valkoisia ja punaisia kuvioita. Mies menee lippukoppiin, avaa sen kaihtimet ja lähtee ulos tupakalle.

Samalla oven takaa kuulunut puhe loppuu, ja pian ovesta alkaa ulostautua ihmisiä. Kino Iiriksen Kobrakinon ensimmäinen elokuva Finisterrae on päättynyt. Me olemme Puuhanallen kanssa tulleet katsomaan seuraavaa näytäntöä, Violent Naplesia.

Villapaitatyyppi palasi ja asettui lippukoppiin myymään lippuja. Asetuin jonon jatkeeksi. Jonossa oli minun lisäkseni edelläni oleva tyyppi. Villapaitatyyppi osoittautui mukavaksi kaveriksi, kuten edelleen useimmat kohtaamani lahtelaiset. Hän kehui tietenkin elokuvaa, ja liputkin olivat vain vaivaiset viisi euroa kipaleelta.

Jo tässä vaiheessa tunnelma oli jotain aivan muuta kuin tavallisissa multiplekseissä tai edes viime vuosina tutuiksi käyneissä Savonlinnan pikku kinoissa. Tunnelma oli kotoisa, sopivan harrastelijamainen, mutta kuitenkin asiantunteva. Olihan villapaitatyyppikin selvä leffanörtti. Multiplekseissä on kylmää tehokkuutta ja asiantuntemusta tuskin havaittavissa.

Jouduimme odottelemaan vielä muutaman minuutin. Katsojia olin tulossa reilu kourallinen, mikä ei ollut yllätys, emmehän olleet menossa katsomaan ties kuinka monetta Shrekiä vaan 16 millin filmiltä esitettävää italialaista dekkaria. Yleisössä hauskaa oli se, että noin puolet heistä oli tyyliltään tavalla tai toisella stereotyyppisiä valtavirrasta poikkeavan elokuvan ystäviä. Oli trenssitakkia, armeijan vihreää, sliipattuja hiuksia, näyttäviä silmälaseja ja ties mitä. Loput olivat tavallista farkut ja t-paita porukkaa. Yhtään leggingsminihamepörröblondipissistä ei näkynyt, mutta lopuillakin henkilökunnan jäsenillä näytti olevan seitkytlukuhenkiset villapaidat.

Ennen elokuvan alkua eräs villapaitatyypeistä kertoi lyhyesti filmin laadusta ja varoitteli mahdollisista teknisistä ongelmista, puolessa välissä tulisi kelan vaihdosta ja vähäisistä keloista johtuva muutaman minuutin tauko. Heidän pitäisi säätää. Siinä vaiheessa olin jo sitä mieltä, että tulossa olisi elämäni parhaita elokuvakokemuksia.

Elokuva alkoi. Kulunut filmi ja punertava väri, menevä 70-luvun musiikki. Ollaan auton kyydissä, ajetaan kaupungin katuja, kuvaan tulee Napolin Castel Nuovo. Yhtäkkiä kaikki pimenee, mutta musiikki jatkuu. Napoli oli niin väkivaltainen, että projektorista paloi lamppu ensimmäisen puolen minuutin aikana. Sieltä täältä kuului naurua.

Kului vartti? Puoli tuntia? En tiedä, eikä oikeastaan kiinnostakaan, tästä kokemuksesta oli hyvää vauhtia tulossa ikimuistoinen. Positiivisessa mielessä tietysti.

En viitsi kertoa elokuvasta sen kummemmin. Napoliin sijoittuva englanniksi puhuttu Dirty Harry kuvailee mielsetäni elokuvaa täydellisesti. Suosittelen lämpimästi kaikille, joiden mielestä tuo kuvaus kuulostaa lupaavalta. Napoli tosin oli kuvattu epärealistisesti: kaupungista puuttuivat skootterit täysin.

Seuraavana iltana Kobrakino jatkui, ohjelmassa oli tuore The Colour out of Space ja Day of the Cobra. Sanomattakin selvää, että nörtteinä ja ahkerina Arkham Horrorin pelaajina menimme katsomaan Die Farben. Tällä kertaa minut yllätti se, että katsomaan oli tulossa jokunen keski-ikäinen nainen. Ennakkoluuloisesti ajattelin, että tietävätkö he mitä ovat menossa katsomaan. Keski-ikäinen suomalainen nainen ei mielestäni kuulosta tyypilliseltä Lovecraft-elokuvan ystävältä.

Tälläkin kertaa alkuun oli pieniä teknisiä ongelmia, mutta ei mitään sen kummempaa. Elokuva itsessään oli ihan ok. Minä pidin sen mustavalkoista maailmaa kauniina, mutta pinkihtävän violetti ei mielestäni ole sanoinkuvaamaton väri. Tulimme siihen tulokseen, että Day of the Cobra olisi voinut olla antoisampi elokuva, mutta emme jaksaneet jäädä sitä enää katsomaan.

Tällainen oli tuoreena lahtelaisena minun ensimmänen Kino Iiris -kokemukseni ja pidin siitä kovasti. Toivottavasti jatkossakin ohjelmistossa on yhtä mielenkiintoisia elokuvia.

Tämän blogikirjoituksen henkilöt ovat todellisia, mutta Puuhanallea lukuun ottamatta minulle tuntemattomia. Henkilöt on kuvattu kuten minä heidät näin ja kuvauksilla on tarkoitettu vain hyvää. (Jos nyt joku kuvailemistani henkilöistä jostain syystä eksyy tämän tekstin lukemaan.)

Viimeisimpiä käsityötuotoksia

Hei vaan, pitkästä aikaa. Päätin tällä kertaa esitellä viimeisimpiä kätteni töitä. Kiitos vaan Pikkulakulle, jonka viime aikaisista FB-päivityksistä sain idean.

Melkeinhän minä olen aina tehnyt vähän käsitöitä. Tämä siis tarkoittaa sitä, että en ole aktiivisesti harrastanut tuota toimintaa, mutta jokseenkin tasaisin väliajoin olen keksinyt jonkin käsityöprojektin, joka on lähtenyt innolla alkuun, mutta on sitten väsähtänyt nopeasti. On saattanut kulua useita vuosia, kun olen taas palannut kyseisen projektin pariin. Minä siis kyllä yleensä saan käsityöprojektini päätökseen, vaikka siihen menisikin useita vuosia.

Parisen vuotta sitten keksin sitten alkaa neuloa. Sitä puuhaa en ollut harrastanut sitten peruskoulun, joten käytännössä sain opetella sen alusta asti uudestaan. Onneksi minulla on tallessa vanha ala-asteen aikainen käsityökirja, jossa on varsin hyvät perusohjeet. Minähän sitten innostuin ja olenkin siitä lähtien neulonut, ja välillä virkannutkin, melko tasaiseen tahtiin. Joskus on hiljaisempia aikoja, joskus taas aktiivisempia. Nyt on sellainen aktiivinen kausi menossa.

Käsityötuotosteni laadusta voin sanoa sen verran, että yksikään seuraavista töistä ei ole täydellinen. Ja useimmiten muissakin lopputuloksissa on ollut jokin kommellus, toki lähes täydellisiäkin onnistumisia on.




Yllä näette hienot polvisukkani. Lainasin kirjastosta joskus jonkin neulontakirjan, josta muun muassa kopioin polvisukkien ohjeen. (Kirjan nimi on muuten valitettavasti jo unohtunut.) Haaveilin jonkin aikaa ohjeen toteuttamista ja sitten viime syksynä ostin silloisesta työpaikastani edullista lankaa, josta sitten päätin sukat tehdä. Muutaman hiljaisen käsityökuukauden takia sain sukat valmiiksi muistaakseni tammikuussa.

Ylimmästä kuvasta näkee paremmin lankarusetit, jotka sukkiin tein. Ne eivät kuulu alkuperäiseen ohjeeseen, vaan lisäsin ne jälkeenpäin hyvin käytännöllisestä syystä: sukista tuli hieman liian isot, joten varret eivät muuten pysyneet ylhäällä. Hauskaa tässä on se, että tein sukat ohjeen naisten ja lasten kokojen väliltä, koska epäilin, että lasten koko voisi olla liian pieni ja naisten koko on yleensä liian suuri. Noh, kyllähän minun olisi pitänyt tähän mennessä jo oppia aiempien töitteni perusteella, että se pienin koko on todennäköisesti se paras vaihtoehto minun käsialalleni. Olisi siis kannattanut rohkeasti lähteä väsäämään sitä lasten kokoa.

Pientä kokokommellusta lukuun ottamatta nuo ovat ihan kelpo sukat.






Sateenkaarikala on hieno otus. Ostin jossain vaiheessa neulomiskirjan, jossa on mm. ohje kalatilkkupeitolle. Tehdään siis monta kalaa ja yhdistetään ne peitoksi. No, minä en halunnut lähteä tekemään kokonaista peittoa, mutta halusin kuitenkin kokeilla, osaisinko tehdä kalan. Se ei nimittäin ole kaikista helpoin ohje. Päätin sitten tehdä kaksi kalaa, joista voin tehdä yhden pehmokalan, jonka voin lahjoittaa erään ystäväni tiitiäiselle.

Tämän tuotoksen virheet olivat lähinnä ohjeen ja oman tyhmyyteni syytä, tosin lopputuloksessa virheitä on hieman pyritty peittelemään. Ohjeessa kalaan tehdään kallistuksilla suu/kidusviiva. Ongelma on, että ohjeessa on virhe ja kallistukset eivät osu oikeaan kohtaan. En tietenkään ensimmäisen kalan kohdalla tajunnut sitä heti. Onneksi moiset virheet voi peittää korostamalla suukidusta vaaleanpunaisella langalla! Kalaan piti myös väsätä silmä, mutta se osoittautui huonosti erottuvaksi ainakin tuolla käyttämälläni langalla. Onneksi sen voi peittää ompelemalla tilalle napin!

Parasta tietenkin on, että ohjeessa ei huomioitu, että joka toisessa kalassa suukiduksen ja silmän pitäisi vaihtaa paikkoja, jotta esim. ohjeen peitossa joka toinen kala ei olisi ylösalaisin. (Kummasti siinä kuvassa ne olivat kaikki oikein päin.) Enhän minäkään tätä tietenkään tullut ajatelleeksi. Hmm... Pehmokala, jonka toinen puoli on ylösalaisin... Onneksi on vaaleanpunaista lankaa ja nappi! Hyvin voi moisen pikkuseikan oikaista! Lopputuloksessa noita virheitä tuskin edes huomaa.

Hauska veijari tuli hänestä.



Seuraava onkin sitten upea virkkausprojektini. Ostin kivaa lankaa ja mietin, että miten sen käyttäisin. No virkkaanpa itselleni irtohihasysteemiranteenlämmitintouhut! Ja keksinpä vielä ohjeen ihan omasta päästäni! How hard can it be?

Ilmeisesti yllättävänkin vaikeaa. Ainakin tehdä molemmista yksilöistä saman kokoisia siitä huolimatta, että tekee molemmat täysin omien ohjeidensa mukaisesti. Ette voi tietenkään olla huomaamatta tuota kokoeroa. Juuh, jälkimmäisestä tuli vähän pidempi.

Tässä taas hauskaa on se, että määrällisesti kokoeroa on vain kaksi kerrosta. Olen siis jälkimmäistä tehdessäni tulkinnut omaan ohjeeseeni kahden kerroksen heiton. Loput kokoerosta tulee ihan puhtaasti käsialasta. Ja minä kuvittelin, että kyllähän minun virkkauskäsialani pysyy tasaisena. Ei sitten vissiin pysy

Nuo alareunan reiät muuten on sitä varten, että alunperin ajattelin koristaa irtohihasysteemit nauhalla. Vielä en ole sitä tehnyt. Ja pah, pienistä virheistä, itselleni nuokin olen tehnyt ja hyvin ne lämmittävät, kun päivät pitkät näppistä nakuttaessa sormet kylmenevät.

Tuosta peukalon kohdasta tulee muuten minulle mieleen ninja...

Lahden mystiset kevyen liikenteen väylät

Savonlinnassa, ja muissakin tutuissa kaupungeissa, totuin siihen, että kevyen liikenteen väylät (joita jalankulkijat tuntuvat pitävän yksinomaan kävelyteinä) kulkevat autoteiden reunoilla. Muissa paikoissa niitä tapaa aika harvoin. Täällä Lahdessa näin ei aivan kuitenkaan ole. Toki autoteiden varsilla yleensä kulkee kevyen liinkenteen väylä, mutta täällä niitä tapaa myös aika satunnaisissa paikoissa. Ilmiön saimme huomata jo ensimmäisenä iltanamme täällä: Lähdimme jossain vaiheessa iltaa vähän kävelemään ja tutkimaan paikkoja. Kuljimme erään isomman kadun vartta, kun huomasimme, että oikealta, keskeltä metsää, tuli tuommoinen kevyen liikenteen väylä, ja se jatkui toisella puolella tietä samalla tavalla metsän keskellä ja viivasuorana. Taisimme saman kävelyn aikana törmätä toiseen samanlaiseen väylään.

Myöhemmin olemme huomanneet, että samanlaisia väyliä risteilee täällä enemmänkin. Ensimmäisillä kerroilla niitä oli hauska ihmetellä. Kuljimme jossain omakotitaloalueella kadun laitaa ja tulimme ajoittain kevyen liikenteen risteykseen eli paikkaan, jossa aluetta halkova kävelijöiden ja pyöräilijöiden virallinen oikopolku ylitti normaalin autotien.

Emme ole vielä tutkineet läheskään kaikkia noista väylistä. Ehkä yksi niistä on jo vakituisessa käytössämme, siitä pääsee lähimpään kirjastoon, mutta yleensä kävelyretkillämme vain törmäämme risteykseen, jossa tuommoinen polku tulee jostain ja jatkuu jonnekin. Olen tosiaan tullut siihen tulokseen, että ne ovat lähinnä virallisia oikopolkuja, täällä yksinkertaisesti kävelijöiden ja pyöräilijöiden ei tarvitse kulkea samoja teitä kuin autoilijat.

Asia ei ehkä näin minun kertomanani kuulosta kovin ihmeelliseltä, mutta minä en tosiaankaan ole törmännyt muualla moiseen ilmiöön. Ainakaan samanlaisessa mittakaavassa. Täällä todellakin on ainakin tietyissä paikoissa otettu kevyen liikenteen tarpeet huomioon, mikä oli minulle suoranainen yllätys. Eihän yleensä muilla ole merkitystä kuin autoilijoilla.

Ja hyvänen aika: Aleksanterinkadullahan on ihan oikea pyörätienpätkäkin!

Ohhoh, mihinkäs tässä ehti pari viikkoa vierähtää? Omiin työkiireisiini en ainakaan voi vedota, mutta Puuhiksen voin (ainakin osittain). Olin viikko sitten aika hyvin vailla nettiä, kun herra sai ison ja kiireisen projektin. Nyt tietysti, kun olen pitänyt hetken hiljaisuutta, minulla olisi paljon kerrottavaa, mutta en oikein tiedä, mistä kertoisin. Jännittävä ilmiö.

Nyt vietimme epätupariviikonloppua. Mehän peruimme viralliset tuparit, koska olimme valinneet sellaisen viikonlopun, etteivät ihmiset päässeet paikalle. (Tai sitten kukaan ei tykkää meistä, yhyy, mitä omahyväisenä ihmisenä vähän epäilen.) Onneksi sentään saimme houkuteltua pari ihmistä paikalle. Perjantaina paikalle pelmahti pitkäaikaisin ystäväni miehensä ja pienen tiitiäisensä kanssa. Oli aivan mahtavaa saada heidät käymään, koska Savonlinnassa he eivät käyneet kertaakaan. No, Lahti on jokseenkin lähempänä Heinolaa.

Samaisena perjantai-iltana sain viestin eräältä vantaalaiselta ystävältäni, että hän voisi tulla lauantaina miehensä kanssa. Samainen ystävä oli jo aiemmin ilmoittanut olevansa flunssassa, joten en osannut odottaa moista viestiä, mutta otin sen iloisena vastaan.

Jotenkin tämä tuntuu todistavan sen, että Lahteen muutto oli hyvä veto. Muutimme tänne sen takia, että olemme täällä huomattavasti kätevämmän matkan päässä monista tärkeistä ihmisistä. Vaikka tuparisuunnitelmamme menivätkin mönkään, näimme sentään ihmisiä, joita oli vaikea Savonlinnasta käsin nähdä. Nyt molemmat perheet puhuivat jo uusintatapaamisista. Siinä mielessä: mission accomplished.

Mutta tupareita ei enää järjestetä, ystävät tulkoot omia aikojansa kylään. Toivottavasti myös Savon Nörttimafia saa keskenänsä sovittua hyvän tupatarkastuspäivämäärän.

Vähän tynkä ja tyhjänpäiväinen päivitys, mutta nyt eivät oikein sormet lentäneet näppäimillä. Ehkä jonain päivänä vielä keksin jotain sanottavaakin.

Orastavaa mökkihöperrystäkö?

Vaarana siinä, että muuttaa paikkakunnalle, missä ei ennestään oikein ole ystäviä tai muutenkaan juuri tunne ihmisiä, on mökkihöperyys ja sosiaalisen elämän puute. Tässä suhteessa otimme varsin tietoisen riskin.

Kyllähän minä tiedän, että täällä asuu ja muutenkin pyörii joitakin tuttuja ja sukuakin täällä on vähäsen. Jos totta puhutaan, he ovat enimmäkseen sellaisia ihmisiä joihin minulla ei rajoittuneine sosiaalisine kykyineni ole suurta kiinnostusta ottaa yhteyttä. (Jos tätä lukee joku sellainen, joka uskoo kuuluvansa näihin ihmisiin, tarkoitukseni ei missään tapauksessa ole loukata ja minuun päin saa tietenkin aina ottaa yhteyttä.)

Toisin sanoen tämän parin viikon ajan, jona täällä olemme asuneet, sosiaalinen elämämme on rajoittunut lähinnä FB:ssä pyörimiseen, asiakaspalveluhenkilöihin, satunnaisiin naapurikohtaamisiin ja omiin vanhempiimme. No, tämähän oli luonnollisesti odotettavissa, enkä tietenkään edes olettanut, että parissa viikossa olisin löytänyt uuden bestikseni. Vähitellen vain alkaa herätä ajatus, että näitä sosiaalisia kontakteja pitäisi jostain hankkia. Me kun emme edes ole siinä tilanteessa, että näitä kontakteja syntyisi automaattisesti; emme tulleet tänne koulun tai töiden perässä. Ja kun ne työtkin ovat tällä hetkellä kotona silloin, kun niitä on (tosin tähän olen jo harkinnnut muutosta, mutta siitä ehkä joskus lisää).

Pitäisi siis hankkia jokin harrastus, missä tapaisi ihmisiä, ja josta mielellään myös itse pitäisi. Ihan ensimmäinen harrastusideani oli kanlalaisopiston kielikurssi. Voisin mielelläni ryhtyä opiskelemaan vaikkapa italiaa. Harmillisesti kaikki alkeiskurssit ovat alkaneet syksyllä ja jatkuvat nyt keväällä, en oikein viitsisi liittyä mukaan kesken kaiken, kun en kuitenkaan kieltä osaa pätkän vertaa.

Savonlinnassa puhuimme jossain vaiheessa, että pitää vain liittyä paikalliseen aikidoseuraan tai johonkin muuhun taistelulajiseuraan, niistä todennäköisesti löytyisi omanhenkistämme nörttiporukkaa. Mutta kun meikäläistä semmoinen touhu ei oikeastaan kiinnosta ollenkaan. Elokuvakerhotoiminta taas voisi kiinnostaa, jos sellaista tässä kaupungissa on. Täällä on jokin yhdistys, joka muun muassa pyörittää elokuvateatteria, mutta heidän nettisivuiltaan ei oikein irronnut muuta tietoa kuin että jäsenet saavat parin euron alennuksen leffalipuista. Mutta kun. Onko niillä jotain kerhotoimintaa? Sitä ei kerrottu. Pitäisi kai laittaa mailia...

Joku käsityö- tai kirjallisuushommakin voisi olla harkittavissa. Joku neulontapiiri? Olisiko sellaisessa muita kuin mummoja? Parastahan tietenkin olisi, jos täällä olisi joku Arkham Horror -porukka joka kaipaisi lisää pelaajia. Liittyisimme molemmat varmaan heti. :P

Noh, eipä tässä kannata hätäillä. Kyllä me keksitään jotain tekemistä ja vähitellen pääsemme mukaan piireihin. Sillä välin voimme suunnitella tupareita, joihin haalimme väkeä vähän kaikkialta. :)

Lisää meidän kämppää

No niin, kokeillaan, josko tänään osaisin laittaa enemmän kuvia. Jatkamme siis siihen, mihin viimeksi jäimme, ja tänään myös esitellään asuntomme kokemaa muodonmuutosta.

Tässä pieni kurkistus makuuhuoneeseemme. Pahoittelen lattian vaatesotkua, mutta kuva kertoo totuuden. Tuollaista meillä aina on.
















Saunakin meillä on. Jipii! Mukava on ollut siellä löylytellä. Puuhanallella tosin meni ensimmäisenä iltana saunomiskeskittyminen siihen, kun emme meinanneet keksiä, miten hieno suihkumme toimii. Nyt osaamme jo kuitenkin. :)













Eilen tosiaan saimme huomattavat täydennykset huonekaluvalikoimaamme: sohvakalusteet, ruokailukalusteet ja monta, monta kirjahyllyä. Olohuoneemme muuttui huomattavasti vähemmän askeettiseksi.

Olohuonettamme toisesta suunnasta ja näkymä eteiseen.

Ruokailusoppi näyttää nyt tältä. Vähitellen alkaa kotimme olla valmis. Enää tarvitsisi oikeastaan vain laittaa taulut seinille, niin paikat alkaisivat näyttää vielä kodikkaammilta. Tuo ruokailusopen seinä erityisesti tuntuu kaipaavan koristusta.




Nyt olette saaneet jonkinlaisen käsityksen uudesta kodistamme. Kuvailimme edellistä asuntoamme unelmakodiksi, vaikka se olikin meidän tarpeisiimme kovin pieni. Sen koon takia emme saaneet sitä näyttämään miltään muulta kuin opiskelijakämpältä tai toimistolta, kun nyt meillä on ihan oikea olohuone, vaikka sen yhdellä seinustalla edelleen on Puuhiksen työpöytä. Puuhanalle itse asiassa tässä yhtenä päivänä totesi, ettei ikävöi edellisestä asunnostamme muuta kuin näköalaa. Ei täälläkään makuuhuoneen ikkunasta näkymä ole hullumpi: korkeuksiin nouseva metsäinen ja kallioinen rinne. Mutta ei se ole mitään verrattuna siihen, kun ikkunan alla avautuu laaja näkymä Saimaalle.

Ja jos täällä katsoo olohuoneen ikkunasta, saa vastaukseksi tuijotusta:

Meitin kämppä

Olette kuitenkin hirvittävän uteliaita tietämään, millainen meidän uusi koti on. Ajattelinkin tässä vähän esitellä sitä.


(Nyt nähdään, osaanko liittää blogiini kuvia...)

Ei tainnut olla ensimmäinen aamu, mutta jokin niistä aivan ensimmäisistä, kun ovemme takaa kuului rapinaa. En siihen sen kummemmin kiinnittänyt huomiota, vaan ajattelin, että jos siellä on joku jolla on asiaa, soittakoon ovikelloa tai koputelkoon. Myöhemmin kävi ilmi, että olihan siellä ollut joku: isännöitsijä laittamassa nimeä oveen. Ei viitsinyt kaveri sitten meikäläisen nimestä laittaa kuin ärrän.




Tässä on meidän keittiö, johon olemme hyvin tyytyväisiä. Nyt on kaappitilaa niin, että vielä ei ole kaapit edes täynnä ja pöytätilaakin sen verran, että siellä mahtuu työskentelemään, vaikka ei olisi tiskannut pariin päivään. On se vaan niin ihanaa.


















Tässä taas on meidän ruokailutilamme. Se ei nyt ehkä näytä ruokailutilalta, mutta tärkeintä on, että meillä on semmoinen.












Olohuonekin näyttää tällä hetkellä vielä keskeneräiseltä. Puuhanalle siellä syö pähkinöitä. Se on kovasti innostunut semmoisesta.

Jaahas, näyttää siltä, että toistaiseksi saatte tyytyä näihin kuviin, Blogger jostain syystä päätti ryhtyä lakkoon ja kieltäytyy avaamasta lisää kuvia. Jääköön loput siis ensi kertaan.

Huomenna ilmeisestikin saamme vihdoin lisää kalusteita, joten olohuoneemme alkaa kohta ehkä näyttää olohuoneelta. Samaten ruokailutilaan pitäisi tulla ruokailupöytä tuoleineen, joten siellä voi ehkä päästä pian ruokailemaan.

Käännös Kirsikka

Paljon tapahtuu elämässä muutoksia nykyään. Juuri kun muutosta on jotenkin selvitty (kirjalaatikot tosin edelleen odottelevat kirjahyllyjä, keittiö ruokapöytää ja olohuone sohvia), työelämässä alkaa tapahtua muutoksia. Tai no, johan niitä on tapahtunut, kun muuton myötä jätin myös kassaneidin elämän ainakin toistaiseksi taakseni. Mutta tänään kävin tutustumassa Lahden verotoimistoon ja hain sieltä Y3-lomakkeen, jonka ehdin jo myös täyttää ja laittaa postiin. Sehän tarkoittaa sitten sitä, että kohta voin minäkin kutsua itseäni yrittäjäksi.

Eihän tämä elämä tuosta juurikaan muutu, muuta kuin joudun jatkossa kirjoittamaan laskut käännöstöistäni (kääk!) ja huolehtimaan myöskin kaikenmoiset verotusasiat itse (tuplakääk!). Tokihan yrittäjyys voi vaikuttaa moniinkin asioihin elämässä, mutta ne ovat toivottavasti sellaisia asioita, joista ei tarvitse tällä hetkellä huolehtia.

Muutenkin olen suunnitellut, että yritän jotenkin edistää uraani kääntäjänä. Olisi ihan mukava päästä asiakkaaksi toiseenkin käännösfirmaan ja tokihan minä edelleen haaveilen siitä, jos vaikka joskus pääsisin jonnekin inhouseksi. (Joo, naurakaa vaan kääntäjäkaverit. Saan minä haaveilla.) Muille siis selvennykseksi, että usein kääntäjät, erityisesti AV-kääntäjät, toimivat freelancereina. Mutta kyllä niitäkin on, jotka käyvät jossakin toimistossa istumassa ja saavat siitä ihan oikeaa palkkaa.

Jos tämä työuranedistämishanke ei kuitenkaan ota tulta allensa, voin aina palata kassaneidiksi tai ryhtyä postinjakajaksi tai ihan mitä tahansa.

Näin lopuksi haluan vielä palata tuohon otsikkoon. Minunhan luonnollisesti piti keksiä yritykselleni nimi. Käännös Kirsikkaa (tai KäännösKirsikkaa tai Käännöskirsikkaa) siitä ei kuitenkaan tullut, vaikka se kieltämättä oli paras keksimäni nimiehdotus.

Että tiedoksi vaan pikkulakulle ja muille Ääs-linnalaisille, että ihan mukavasti täällä Suomentsikagossa pyyhkii, ja aikomus ainakin on raportoida kuulumisia ahkerammin. Ja tuparimenu on kohta jo suunniteltu. ;)

Uusi vuosi ja uudet kujeet

Taas on hetki vierähtänyt viimeisimmästä päivityksestä. Viimeöisestä unettomuudesta tosin oli seurauksena, että päätin kirjoitella blogiini vähän ahkerammin. Toivottavasti tämä päätös myös pitää.

Uusi vuosi todellakin toi mukanaan uudet kujeet. Savonlinna jäi taaksemme, ja muutimme Lahteen pieneen rivitalonpätkään. Viime päivät ovat olleet sekä jännittäviä että osaltaan tylsiä. Lahti ei meille kummallekaan ole hirvittävän tuttu kaupunki, joten kaupungissakin kaikki on meille varsin uutta. Ulko-ovesta saa melkeinpä lähteä mihin suuntaan tahansa ja aina tulee uutta vastaan. Olenkin raahannut Puuhanallea päivittäin eripituisille tutkimusmatkoille, Puuhis tosin ei ainakaan ulospäin vaikuta yhtä innostuneelta tästä tutkimusmatkailusta.

Tähän mennessä Lahti on tehnyt minuun yllättävänkin positiivisen vaikutuksen. Omaa lähiympäristöämme tosin pilaa tuo silmänkantamattomiin jatkuva Launeen ostoshelvetti, lähikauppamme todellakin on Prisma, mutta ihmiset kohtaamamme ihmiset ovat olleet järestään mukavia. Enimmäkseen olemme tietenkin kohdanneet vain asiakaspalveluhenkilöitä, mutta olen todellakin yllättynyt, miten ystävällisiä he ovat olleet. Erityisesti kaupunginosan kirjaston venäläissyntyinen kirjastonhoitaja oli aivan ihana ihminen.

Tänään uskaltauduimme ensimmäistä kertaa pyörien selkään ja kävimme ihan keskustassa seikkailemassa. (Itseasiassa kevyenliikenteenväylien runsaus on myös ollut positiivinen yllätys.) Tutustuimme paikalliseen kierrätyskeskukseen, kauppahalliin ja pääkirjastoon. Noissa jälkimmäisissä olimme kuin penskat karkkikaupassa ja siksi niistä melkein piti kiiruhtaa pois. Ihan hyvä kaupunki on tämä, ja paljon on meillä vielä tutkittavaa.

Asuntomme on todella mukava, vaikka rivitalolle tyypillistä pikku pihaa ei oikeastaan olekaan. Sen verran on ulko-oven edessä pihaa, että pyörät mahtuvat siihen parkkiin ja saisi siihen sen pallogrillin mahtumaan myös. Pihan puutehan johtuu täysin siitä, että tämä ei olekaan ihan niin perinteinen rivitalonpätkä kuin kuvittelimme. Me nimittäin asumme toisessa kerroksessa. Talo on tosiaan rakennettu kaksikerroksiseksi ja ovelasti rinteeseen niin, että molempien kerrosten asunnoilla on oven edessä nämä postimerkkipihat.

Koko taloyhtiö on vastikään remontoitu, joten asunnossa käytännössä ulko-ovea lukuunottamatta on kaikki uutta. Meillä on paljon kaappitilaa ja keittiössäkin mahtuu tekemään jotain. Suurimpia miinuksia on se, että siivouskomeroon ei mahdu siivousvälineitä. Ihan totta. Harja-rikkalapiosettiä on turha edes kuvitella sinne laittavansa. Imuri itsessään ja imurin letku kyllä menivät kaappiin, mutta imurin putkiosa ei mennyt, vaikka sen teleskooppivarsi on lyhimmillään. Käsittämätön laitos.

Tällä hetkellä sisustuksemme koostuu enimmäkseen pahvilaatikoista. Olemme kyllä purkaneet oikeastaan kaiken, minkä voi tässä vaiheessa purkaa. Jäljellä ovat vain kirjalaatikot, koska aikomuksenamme on hankkia lisää kirjahyllyjä. Olkoot laatikoissaan, kunnes saamme niille hyllyt. (Ensi viikon alussa ehkä pääsee ostoksille ruotsalaiseen palapelikalusteliikkeeseen.) Sohviakaan meillä ei vielä ole, mutta ne saamme samalla kirjahyllynhakureissulla, ne tosin tulevat käytettyinä, ei palapelikalusteliikkeestä.

Ensi viikolla ehkä sitten alkaa paluu arkeen. Meikäläisellä on ainakin kaikennäköisiä verotus- ja yritysasioita hoidettavana, töitäkin alkaa toivottavasti taas ensi viikolla tipahdella, jos ei, niin ainakin voi haeskella itsellensä lisää töitä. Toisinaan se tuntuu stressaavalta, mutta on se myös hienoa, että tulevaisuus on tässä vaiheessa hyvinkin avoin.