Etsitään isoa keittiötä

Meillähän on tunnetusti aivan mahtava kämppä; järvinäköala auringonlaskuineen, takka, iiisot ikkunat, vallan siisti laminaattilattia, uima-allas alakerrassa jne, jne. Tässä taloudessa voisin helposti asua aina... niin, jos olis ainakin yksi huone enemmän ja oikea keittiö tuon nykyisen kopperon sijaan.

Kun aikanaan, reilut kaksi vuotta sitten, tähän asuntoon muutimme, meillä ei ollut hirvittävää määrää tavaraa, noin niinkuin yleisestikään, mutta erityisesti keittiötavaraa. Silti kaappimme olivat heti täynnä. Pari vuotta on kulunut ja jotenkin tuo tavaramäärä on vain lisääntynyt. Tämä lienee varsin yleinen ilmiö. Ennen kahvinkeittimiä oli yksi, vanha kunnon mr. Coffeemaker likaisine huumorintajuineen. Mr. Coffeemakerin poistuttua manan majoille talouteemme tuli vanha rouva mrs. Coffeemaker, joka tosin jäi eläkkeelle vajaa vuosi sitten ja hänet nykyisen elämänmenon mukaisesti robottikahvimestari. But I digress. Ennen siis mr. Coffeemaker riitti, tosin siihen aikaan meillä oli kyllä Puuhanallen pressokeitinkin, mutta nykyään näiden kahden laitteen lisäksi meillä on kaksi mutteripannua, vanhan hyvän ajan kahvipannu, kahvimylly, teepresso. Niin, ja tässä ovat vain meidän nämä nautintoaine tavaramme. Lisäksi talouteemme on tullut erilaisia leipomisen välineitä, yhdestä paistinpannusta on tullut kolme paistinpannua, mukeja, pikkulautasia, ties mitä muuta mukavaa. Viimeisimpänä Puuhanalle osti kuusi kappaletta söpöjä pikkuruisia patoja. "Jos vaikka joskus tekee vieraille uuniomenoita."

Tässä äsken sitten pääsin vaihteeksi tiskaamaan. Muutamassa päivässä olimme tietenkin lianneet kaikki lautasemme, kattilamme ja pikkukippomme, lisäksi kahvivehkeitä oli pesussa kolme ja leipomisen välineitäkin oli jokunen. Yleensäkin olen kovin ahdistunut tiskaamaan ryhtyessäni, mutta nyt pohdin ihan tosissani saanko kaikki tavarat mahtumaan kuivauskaappiin. Asiaahan ei yhtään auta se, että kuivauskaappi toimii myös varastona osalle suurimmalle osalle astioistamme. Noh, kyllä minä ne sain kaappiin mahtumaan, mutta oikeesti: me tarvitaan isompi keittiö!

Pari kertaa olemme myös saaneet hienon idean: Hei, kutsutaan kavereita kylään ja tehdään yhdessä ruokaa. Virhe. Ei sillä etteikö ruoka olisi aina ollut hyvää, mutta Puuhis yleensä päätyy tekemään ruoan yksin. Innokkaita avustajia voi olla useita, mutta Puuhanalle ahdistuu tuossa keittiössä jo siitä, jos minä käyn siellä sillä aikaa, kun hän tekee ruokaa. Entäs sitten kun parveilijoita on vaikkapa kolme? Useimmiten joko porukka lopulta älyää jättää miehen yksin keittiöön tai mies jättää porukan keittiöön.

Joo, me tarvitaan se keittiö. Meikäläinenkin on kohta siinä pisteessä, että alan hulluksi kansionaiseksi, joka keräilee kansioon lehtileikkeitä unelmakeittiöstään. Olishan se kiva, jos se olis avara ja siellä olis semmoinen saareke, jonka ääreen pääsis istumaankin ja sit jos se olis avoin olkkariin ja sit jos siellä olis meille molemmille tasoja sopivalla korkeudella eikä mun tarvis hirveesti kurkotella eikä Puuhiksen tarvis kumarrella ja...

Surullisen kuuluisa Savonlinnan ohitustie

Vuosikymmeniä siitä on puhuttu, nyt sitä rakennetaan - Savonlinnan ohitustietä. Harhaanjohtava nimitys tuo tosin, kun se tulee kulkemaan keskustan läpi. Tarpeellinen laitos tuo kai loppujen lopuksi on, mutta tuo työmaa suututtaa. Tuskin tulen lopputuloksestakaan kaikilta osin pitämään, pilaahan se joitakin suosikkipaikkojani Savonlinnassa. Luultavasti tuota lopputulosta meikäläisen ei aikanaan paljon tarvitse katsella, joten närkästelen nyt tuota työmaata.

Kaupungin toisella puolella on jo jonkin aikaa ollut käynnissä sillan rakennus, mikä tosin ei ole minua hirveästi haitannut. Ainoa ongelmani on kevyenliikenteenjärjestelyt sillan toisessa päässä, siltaa kun käytän työmatkoihini. Koko kesän ajan pyörät ja jalankulkijat on ohjattu kiertotielle tietöiden vuoksi. Tuo kiertotie vain ei ole kaupungista tullessa erityisen turvallinen pyöräilijälle. Siellä muun muassa joutuu tulemaan mutkaan, jonka taakse ei näe ja mutkassa on sellainen vänkä kallistus, että irtohiekkaisissa olosuhteissa siinä on helppo kaatua. Aika usein tuon mutkan takana vastaan tulee joko muita pyöräilijöitä tai siellä on tietyöntekijöiden autoja joko liikkeessä tai parkissa. Parhaimmillaan tien tukkii suuri kuorma-auto. Totta kai, tilanteen tuntien, tuossa mutkassa yrittää aina ennakoida tulevaa, mutta esim. ajolinjan valinta on aika vaikea, kun ei koskaan tiedä mikä mutkan takana odottaa ja missä kohdassa se on. Onneksi olen vasta kerran tuolla törmännyt, sillä kertaa tosin olin pimeällä kaupunkiin päin menossa ja sillalta tuli valoton pyöräilijä, jonka kanssa sitten kolaroimme. Mitään ei sattunut.

Vähän ennen reissuamme tietyöt aloitettiin myös tällä puolella kaupunkia ja aivan kotinurkallamme. Alkuun ärsytti lähinnä se, että meiltä vietiin kaikista kätevin reitti kaupunkiin eli emme saa enää kulkea niin sanottua Inkkarisolaa, koska se on nyt pyhitetty tietyöläisille.

Nyt tietyössä ärsyttää lähes kaikki. Mitään suurta haittaahan siitä ei varsinaisesti koidu, mutta minulla nousee tunteet pintaan joka ikinen kerta, kun lähden kotoa jonnekin tai tulen takaisin kotiin. Ensinnäkin jäljellä olevat kevyen liikenteen reitit on myllätty piloille. Tämä tietenkin ärsyttää, koska pyöräilijänä ja kävelijänä nuo ovat minun reittejäni. Haittaa on ehkä kymmenen metrin verran, mutta kyllä se vaan vituttaa. Niin sitä jalankulkijaa taas sorsitaan.

Toiseksi. Ja tämä on se painavin syy. Meiltä on viety metsä. Meiltä on viety maisema. Asunnon ikkunasta ehkä näkyy edelleen upea Haapavesi, mutta vastakkaisessa suunnassa, missä ennen oli kaunista metsää, on nyt kaivinkoneita ja muita työkoneita. Ja tämä surullinen näky ulottuu aivan Jukolansalon asuinalueen nurkalle. Joka kerta, kun siitä joutuu kulkemaan ohi, eli vähintään kaksi kertaa päivässä ellei halua viettää päiväänsä neljän seinän sisällä, pystyy kuvittelemaan mielessään sen valmiin tien rumiluksen ja millaisen meteliin se peittää ennen niin rauhallisen Jukolansalon. Toinen mielikuva liittyy Lämpäreeseen. Lämpäre on Inkkarisolan varrella metsän takana oleva kallio, josta on näkymä järvelle, jonkin matkaa kallion edestä kulkee rautatie omalla penkereellään niin, että kallion ja rautatien väliin jää pieni lampi eli lämpäre. Se on minun lempipaikkojani tässä koko kaupungissa. Mieleni valtaa aina kauhukuva siitä, millaiseksi Lämpäre on ehkä jo muuttunut, en ole käynyt siellä töiden aloittamisen jälkeen, ja millaiselta se tulee näyttämään. Entisen niin kauniin idyllin peittää ruma ja meluinen tie. Kyllä pistää vihaksi.

Toivoakseni lähitulevaisuudessa pääsen vielä käymään Lämpäreellä, jotta näkisin, miltä siellä näyttää nyt. Sinne meneminen ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertaista tällä hetkellä. Inkkarisolaa kun ei saisi kulkea, mutta viikonloppuna sinne saattaisi ehkä uskaltautua. Ja sitten pitäisi viikonloppuna löytää aikaa käydä siellä valoisan aikaan. Ehkä sinne ehtii vielä.

Ah, syksy

Tämä päivä on mennyt kivasti siivouksen ja radion John Lennon muisteloiden parissa, sekä Neil Gaimanin ja Fabulous Lorrainen blogien ja Simon & Garfunkelin parissa. Lupasin tehdä tänään pullaa, joten sen projektin kimppuun pitää käydä piakkoin. Ensin kuitenkin piti käydä kaupassa ostamassa maitoa ja kardemummaa. Puin päälleni farkut ja kolme kerrosta mustaa (t-paita, pitkähihainen ja villatakki), plus tietysti kengät ja sormikkaat, ja lähdin käppäilemään kauppaan. Olin samalla ahkera ja vein roskat, joku oli heittänyt roskiin golfpallon. Matkalla jouduin keltaisten koivunlehtien sateeseen, aivan mahtavaa. Syksy kieltämättä osaa olla nautinnollista aikaa. Eilen kävelylläkin oli ihan pakko käydä kävelemässä paksun vaahteranlehtikerroksen seassa.

Hieman erilainen tunnelma kuin viime viikolla ja alkuviikosta, kun oli leppeää kulkea t-paidassa ja hameessa. Lupasin tietenkin raportoida matkastamme yksityiskohtaisemmin. Viime päivinä olen kirjoitellut varsin yksityiskohtaista raporttia hienoon uuteen Meduusan pää -muistivihkooni ja nyt ei tietenkään enää huvita tarinoida asiasta. Ja moni on tietenkin ehtinyt jo nähdä reissukuvia erinäisissä yhteyksissä. No, joka tapauksessa, kai minä jotain voin kertoa:

Ensimmäinen määrämpäämme Milano ei ollut aivan sitä, mitä Italialta odotin. Sen myötä ensimmäinen vaikutelmani Italiasta oli suoranainen pettymys, vaikka meillä olikin Milanossa aika mukavaa. Tärkeimmät nähtävyydet näimme ja istuimme pitkää puistossa katsomassa lenkkeilijöitä. Hauskoin kokemus oli, kun Asmudamuksen paikallinen kaveri vei meidät syömään, ensin aperitivolle ja sitten pizzalle. Pizza oli ihan kelvollista, mutta emmehän me enää jaksaneet syödä, kun olimme jo ahtaneet itsemme täyteen "ilmaista" pikkunaposteltavaa. Sen siitä saa, kun suomalainen päätyy paikkaan, jossa drinkin hinnalla saa syödä melkeinpä niin paljon kuin haluaa.

Matkalla Firenzeen aloimme jo nähdä sitä mielikuvien Italiaa, ja Firenze itsessään kapeine kujineen oli jo kiinnostavampi kokemus. Kivoja piazzoja, vanhoja taloja, Uffizi ja ISO pihvi. Sitä oli Firenze. Kävimme myös vierailulla Serkon entisen työkaverin luona, missä oli oikein hauskaa. Ja hostellilla tapasimme amerikkalaisnaisen, josta teimme hänen pyynnöstään kunniasuomalaisen. Vielä en ole pyytänyt häntä naamakirjakaverikseni, vaikka hän meiltä moista vaati.

Napoli oli todellinen kulttuurisokki. Siellä kapeat kujat eivät olleet niinkään viehättäviä vaan ahdistavia, koska siellä ei ollut mitään rotia. Joka suunnasta tuntui olevan tulossa koko ajan pikkuautoja tai skoottereita, joita piti väistellä. Kadun ylitys oli yhtä helvettiä ja monella nurkalla vastassa oli iso jäteröykkiö. Sitten Napolissa oli kuitenkin meri, hienoja linnoja ja aivan mahtavia näkymiä. Sekä tietenkin ehkä elämäni paras pizza, eikä se edes ollut siitä Suuresta Ja Kuuluisasta Pizzeriasta, vaan aivan sen läheisyydestä.

Napolista teimme päivämatkat Caprille ja Pompeijiin. Capri oli kaunis, ja todella rauhallinen Napoliin verrattuna. Siellä myös osuimme pieneen viehättävään ravintolaan, missä saimme aivan loistavaa ruokaa. Pompeiji oli pompeiji, ihan hauska paikka, mutta sen kokemuksen minulta pilasi rikkinäiset jalat. Ihan hyvin kuitenkin, että jalat menivät rikki vasta kuudentena päivänä.

Viimeisenä päivänä suuntasimme Roomaan, ja se kaupunki oli minulle positiivinen yllätys. Rooma oli omassa mahtavuudessaan kokenut minun mielessäni melkoisen inflaation, mutta kun sinne pääsin, tykästyin. Valitettavasti käynti jäi vain muutaman tunnin mittaiseksi.

Paluumatka kulki Tukholman kautta, ja ensimmäisen lennon kuljimme Ethiopian Airlinesilla. Matkalla Savonlinnaan taas jutustelimme pitkästi erään vanhemman herrasmiehen kanssa.

Onnistunut reissu. Toki pieniä ristiriitojakin välillä ilmeni, mutta se nyt oli odotettavissa viiden hengen porukassa. Mutta kyllä minä noiden tyyppien kanssa uudestaankin reissuun lähtisin.

Kylläpäs aika taas vierähti, pitää mennä väsäämään sitä pullataikinaa ja ehkä vähän ruokaakin.

Matkalta on palattu. Reissu oli hauska ja kunnollinen matkakertomus on tänne tulossa aikanaan. Kerrottavaa on niin paljon, että kertomus on paras kirjoittaa ensin paperille ja sitten muokattava julkaistavaan muotoon. Sanotaanko nyt tärppinä vaikka niin, että Italia oli hellfun.