Surullisen kuuluisa Savonlinnan ohitustie

Vuosikymmeniä siitä on puhuttu, nyt sitä rakennetaan - Savonlinnan ohitustietä. Harhaanjohtava nimitys tuo tosin, kun se tulee kulkemaan keskustan läpi. Tarpeellinen laitos tuo kai loppujen lopuksi on, mutta tuo työmaa suututtaa. Tuskin tulen lopputuloksestakaan kaikilta osin pitämään, pilaahan se joitakin suosikkipaikkojani Savonlinnassa. Luultavasti tuota lopputulosta meikäläisen ei aikanaan paljon tarvitse katsella, joten närkästelen nyt tuota työmaata.

Kaupungin toisella puolella on jo jonkin aikaa ollut käynnissä sillan rakennus, mikä tosin ei ole minua hirveästi haitannut. Ainoa ongelmani on kevyenliikenteenjärjestelyt sillan toisessa päässä, siltaa kun käytän työmatkoihini. Koko kesän ajan pyörät ja jalankulkijat on ohjattu kiertotielle tietöiden vuoksi. Tuo kiertotie vain ei ole kaupungista tullessa erityisen turvallinen pyöräilijälle. Siellä muun muassa joutuu tulemaan mutkaan, jonka taakse ei näe ja mutkassa on sellainen vänkä kallistus, että irtohiekkaisissa olosuhteissa siinä on helppo kaatua. Aika usein tuon mutkan takana vastaan tulee joko muita pyöräilijöitä tai siellä on tietyöntekijöiden autoja joko liikkeessä tai parkissa. Parhaimmillaan tien tukkii suuri kuorma-auto. Totta kai, tilanteen tuntien, tuossa mutkassa yrittää aina ennakoida tulevaa, mutta esim. ajolinjan valinta on aika vaikea, kun ei koskaan tiedä mikä mutkan takana odottaa ja missä kohdassa se on. Onneksi olen vasta kerran tuolla törmännyt, sillä kertaa tosin olin pimeällä kaupunkiin päin menossa ja sillalta tuli valoton pyöräilijä, jonka kanssa sitten kolaroimme. Mitään ei sattunut.

Vähän ennen reissuamme tietyöt aloitettiin myös tällä puolella kaupunkia ja aivan kotinurkallamme. Alkuun ärsytti lähinnä se, että meiltä vietiin kaikista kätevin reitti kaupunkiin eli emme saa enää kulkea niin sanottua Inkkarisolaa, koska se on nyt pyhitetty tietyöläisille.

Nyt tietyössä ärsyttää lähes kaikki. Mitään suurta haittaahan siitä ei varsinaisesti koidu, mutta minulla nousee tunteet pintaan joka ikinen kerta, kun lähden kotoa jonnekin tai tulen takaisin kotiin. Ensinnäkin jäljellä olevat kevyen liikenteen reitit on myllätty piloille. Tämä tietenkin ärsyttää, koska pyöräilijänä ja kävelijänä nuo ovat minun reittejäni. Haittaa on ehkä kymmenen metrin verran, mutta kyllä se vaan vituttaa. Niin sitä jalankulkijaa taas sorsitaan.

Toiseksi. Ja tämä on se painavin syy. Meiltä on viety metsä. Meiltä on viety maisema. Asunnon ikkunasta ehkä näkyy edelleen upea Haapavesi, mutta vastakkaisessa suunnassa, missä ennen oli kaunista metsää, on nyt kaivinkoneita ja muita työkoneita. Ja tämä surullinen näky ulottuu aivan Jukolansalon asuinalueen nurkalle. Joka kerta, kun siitä joutuu kulkemaan ohi, eli vähintään kaksi kertaa päivässä ellei halua viettää päiväänsä neljän seinän sisällä, pystyy kuvittelemaan mielessään sen valmiin tien rumiluksen ja millaisen meteliin se peittää ennen niin rauhallisen Jukolansalon. Toinen mielikuva liittyy Lämpäreeseen. Lämpäre on Inkkarisolan varrella metsän takana oleva kallio, josta on näkymä järvelle, jonkin matkaa kallion edestä kulkee rautatie omalla penkereellään niin, että kallion ja rautatien väliin jää pieni lampi eli lämpäre. Se on minun lempipaikkojani tässä koko kaupungissa. Mieleni valtaa aina kauhukuva siitä, millaiseksi Lämpäre on ehkä jo muuttunut, en ole käynyt siellä töiden aloittamisen jälkeen, ja millaiselta se tulee näyttämään. Entisen niin kauniin idyllin peittää ruma ja meluinen tie. Kyllä pistää vihaksi.

Toivoakseni lähitulevaisuudessa pääsen vielä käymään Lämpäreellä, jotta näkisin, miltä siellä näyttää nyt. Sinne meneminen ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertaista tällä hetkellä. Inkkarisolaa kun ei saisi kulkea, mutta viikonloppuna sinne saattaisi ehkä uskaltautua. Ja sitten pitäisi viikonloppuna löytää aikaa käydä siellä valoisan aikaan. Ehkä sinne ehtii vielä.