Muuttokuumeilua

Kuten varmaan useimmat jo tietävätkin, me teimme Puuhanallen vihdoin päätöksen muutosta. Puolitoista vuotta tätä on jo ainakin hinguttu ja odotettu, ja nyt päätös on tehty: Savonlinna saa jäädä taakse uuden vuoden jälkeen. Haikeaa ja niin hienoa.

Kaikki ovat viime aikoina kyselleet, että mihin me aiomme muuttaa ja vastaukset ovat olleet kiitettävän epämääräisiä. Tuota ilmoitusta ei tule vieläkään, koska emme ole vielä asuntoa mistään saaneet. Aikaisemmin ykkösmuuttokohteemme oli Tampere, mutta muutimme mielemme ja olemme laittaneet hakemuksia niin Lahteen kuin Hämeenlinnaankin. Lahti olisi mukavan keskeisellä paikalla ja se on alkanut vaikuttaa ihan mukavalta paikalta, vaikka aiemmin mietimmekin, ettei Lahti houkuttele yhtään.

Nyt olemme siis kaivelleet vapaita vuokra-asuntoja ja Puuhanalle ilmoitti tänään nykyiselle vuokraemännällemme, että aiomme muuttaa. Vuokraemäntä oli kuulemma jo osannut odottaa tätä ilmoitusta luettuaan lehdestä Puuhiksen valmistumisesta. :) Minulla on myöskin noussut aikamoinen muuttokuume. Näppejä kihelmöisi hirvittävästi jo pakkaaminen, mikä on kuitenkin turhan aikaista vielä. Haluaisin myöskin päätöksen tulevasta kodistamme, ylläri. Olen niin innoissani koko touhusta, että haluaisin mieluusti tehdä jo muuttosiivousta ja pahimmillaan näen jo unia uudesta kodista.

Kaikki järjestelytkin tietysti mietityttävät: Miten, kun emme kuitenkaan pääse katsomaan asuntoja? Mites avaimet, kun todennäköisesti muuttopäivämme on sunnuntai? Miten järkkäämme vanhan sängyn kierrätyskeskukseen? Lattiallako me nukutaan viimeiset päivät? Kai meidän isät suostuu muuttokuskeiksi? Äääk, mä haluaisin jo niin saada tämän hoidettua pois alta kun tätä on odotettu jo niin kauan ja se on niin kiva uusi asia ettei sitä malta odottaa ja mä haluun jo sen olohuoneen ja kunnollisen keittiön ja sohvan ja uuden sängyn ja kirjahyllyn ja...

Toisaalta, vaikka päällimmäisenä mielessä onkin tuo malttamaton innostus, jossain taustalla kalvaa haikeus. Meille Savonlinna on ollut koti jo viimeiset seitsemän vuotta. Juuremme ovat jo tarttuneet pintamultaan. Meiltä jää tänne kasa ihania ystäviä, joita tulee ehdottomasti ikävä. Mikäli muutamme Lahteen, siellä ei oikeastaan ole ketään, vaikka se onkin lähellä monia. Ja vaikka viime aikoina tuo tietyö onkin vienyt paljon hermoja, Jukolansaloa upeampaa asuinpaikkaa on vaikea löytää. Tänne jää Saimaa, metsät, kaikki Savonlinnan pienet hienoudet, Sillansuu, Huvila... Linna.

Ja savolaiset. Sanovatko päijät- tai kantahämäläiset päivää naapureilleen? Juttelevatko he iloisesti tuntemattomille vastaantulijoille? Hymyilevätkö kauppojen kassat? Onko niitä hämäläispiruja yhtä helppo lähestyä kuin näitä savolaisten ja karjalaisten sekasikiöitä? No, tänne voi aina tulla takaisin, jos Häme ei enää houkutakaan.

Puolitoista vuotta olemme odottaneet uusia tuulia, ja nyt ne alkavat puhaltaa. Odotan kuukauden päästä alkavaa puhuria innolla ja avoimin mielin. The home is gone, long live the home.

Etsitään isoa keittiötä

Meillähän on tunnetusti aivan mahtava kämppä; järvinäköala auringonlaskuineen, takka, iiisot ikkunat, vallan siisti laminaattilattia, uima-allas alakerrassa jne, jne. Tässä taloudessa voisin helposti asua aina... niin, jos olis ainakin yksi huone enemmän ja oikea keittiö tuon nykyisen kopperon sijaan.

Kun aikanaan, reilut kaksi vuotta sitten, tähän asuntoon muutimme, meillä ei ollut hirvittävää määrää tavaraa, noin niinkuin yleisestikään, mutta erityisesti keittiötavaraa. Silti kaappimme olivat heti täynnä. Pari vuotta on kulunut ja jotenkin tuo tavaramäärä on vain lisääntynyt. Tämä lienee varsin yleinen ilmiö. Ennen kahvinkeittimiä oli yksi, vanha kunnon mr. Coffeemaker likaisine huumorintajuineen. Mr. Coffeemakerin poistuttua manan majoille talouteemme tuli vanha rouva mrs. Coffeemaker, joka tosin jäi eläkkeelle vajaa vuosi sitten ja hänet nykyisen elämänmenon mukaisesti robottikahvimestari. But I digress. Ennen siis mr. Coffeemaker riitti, tosin siihen aikaan meillä oli kyllä Puuhanallen pressokeitinkin, mutta nykyään näiden kahden laitteen lisäksi meillä on kaksi mutteripannua, vanhan hyvän ajan kahvipannu, kahvimylly, teepresso. Niin, ja tässä ovat vain meidän nämä nautintoaine tavaramme. Lisäksi talouteemme on tullut erilaisia leipomisen välineitä, yhdestä paistinpannusta on tullut kolme paistinpannua, mukeja, pikkulautasia, ties mitä muuta mukavaa. Viimeisimpänä Puuhanalle osti kuusi kappaletta söpöjä pikkuruisia patoja. "Jos vaikka joskus tekee vieraille uuniomenoita."

Tässä äsken sitten pääsin vaihteeksi tiskaamaan. Muutamassa päivässä olimme tietenkin lianneet kaikki lautasemme, kattilamme ja pikkukippomme, lisäksi kahvivehkeitä oli pesussa kolme ja leipomisen välineitäkin oli jokunen. Yleensäkin olen kovin ahdistunut tiskaamaan ryhtyessäni, mutta nyt pohdin ihan tosissani saanko kaikki tavarat mahtumaan kuivauskaappiin. Asiaahan ei yhtään auta se, että kuivauskaappi toimii myös varastona osalle suurimmalle osalle astioistamme. Noh, kyllä minä ne sain kaappiin mahtumaan, mutta oikeesti: me tarvitaan isompi keittiö!

Pari kertaa olemme myös saaneet hienon idean: Hei, kutsutaan kavereita kylään ja tehdään yhdessä ruokaa. Virhe. Ei sillä etteikö ruoka olisi aina ollut hyvää, mutta Puuhis yleensä päätyy tekemään ruoan yksin. Innokkaita avustajia voi olla useita, mutta Puuhanalle ahdistuu tuossa keittiössä jo siitä, jos minä käyn siellä sillä aikaa, kun hän tekee ruokaa. Entäs sitten kun parveilijoita on vaikkapa kolme? Useimmiten joko porukka lopulta älyää jättää miehen yksin keittiöön tai mies jättää porukan keittiöön.

Joo, me tarvitaan se keittiö. Meikäläinenkin on kohta siinä pisteessä, että alan hulluksi kansionaiseksi, joka keräilee kansioon lehtileikkeitä unelmakeittiöstään. Olishan se kiva, jos se olis avara ja siellä olis semmoinen saareke, jonka ääreen pääsis istumaankin ja sit jos se olis avoin olkkariin ja sit jos siellä olis meille molemmille tasoja sopivalla korkeudella eikä mun tarvis hirveesti kurkotella eikä Puuhiksen tarvis kumarrella ja...

Surullisen kuuluisa Savonlinnan ohitustie

Vuosikymmeniä siitä on puhuttu, nyt sitä rakennetaan - Savonlinnan ohitustietä. Harhaanjohtava nimitys tuo tosin, kun se tulee kulkemaan keskustan läpi. Tarpeellinen laitos tuo kai loppujen lopuksi on, mutta tuo työmaa suututtaa. Tuskin tulen lopputuloksestakaan kaikilta osin pitämään, pilaahan se joitakin suosikkipaikkojani Savonlinnassa. Luultavasti tuota lopputulosta meikäläisen ei aikanaan paljon tarvitse katsella, joten närkästelen nyt tuota työmaata.

Kaupungin toisella puolella on jo jonkin aikaa ollut käynnissä sillan rakennus, mikä tosin ei ole minua hirveästi haitannut. Ainoa ongelmani on kevyenliikenteenjärjestelyt sillan toisessa päässä, siltaa kun käytän työmatkoihini. Koko kesän ajan pyörät ja jalankulkijat on ohjattu kiertotielle tietöiden vuoksi. Tuo kiertotie vain ei ole kaupungista tullessa erityisen turvallinen pyöräilijälle. Siellä muun muassa joutuu tulemaan mutkaan, jonka taakse ei näe ja mutkassa on sellainen vänkä kallistus, että irtohiekkaisissa olosuhteissa siinä on helppo kaatua. Aika usein tuon mutkan takana vastaan tulee joko muita pyöräilijöitä tai siellä on tietyöntekijöiden autoja joko liikkeessä tai parkissa. Parhaimmillaan tien tukkii suuri kuorma-auto. Totta kai, tilanteen tuntien, tuossa mutkassa yrittää aina ennakoida tulevaa, mutta esim. ajolinjan valinta on aika vaikea, kun ei koskaan tiedä mikä mutkan takana odottaa ja missä kohdassa se on. Onneksi olen vasta kerran tuolla törmännyt, sillä kertaa tosin olin pimeällä kaupunkiin päin menossa ja sillalta tuli valoton pyöräilijä, jonka kanssa sitten kolaroimme. Mitään ei sattunut.

Vähän ennen reissuamme tietyöt aloitettiin myös tällä puolella kaupunkia ja aivan kotinurkallamme. Alkuun ärsytti lähinnä se, että meiltä vietiin kaikista kätevin reitti kaupunkiin eli emme saa enää kulkea niin sanottua Inkkarisolaa, koska se on nyt pyhitetty tietyöläisille.

Nyt tietyössä ärsyttää lähes kaikki. Mitään suurta haittaahan siitä ei varsinaisesti koidu, mutta minulla nousee tunteet pintaan joka ikinen kerta, kun lähden kotoa jonnekin tai tulen takaisin kotiin. Ensinnäkin jäljellä olevat kevyen liikenteen reitit on myllätty piloille. Tämä tietenkin ärsyttää, koska pyöräilijänä ja kävelijänä nuo ovat minun reittejäni. Haittaa on ehkä kymmenen metrin verran, mutta kyllä se vaan vituttaa. Niin sitä jalankulkijaa taas sorsitaan.

Toiseksi. Ja tämä on se painavin syy. Meiltä on viety metsä. Meiltä on viety maisema. Asunnon ikkunasta ehkä näkyy edelleen upea Haapavesi, mutta vastakkaisessa suunnassa, missä ennen oli kaunista metsää, on nyt kaivinkoneita ja muita työkoneita. Ja tämä surullinen näky ulottuu aivan Jukolansalon asuinalueen nurkalle. Joka kerta, kun siitä joutuu kulkemaan ohi, eli vähintään kaksi kertaa päivässä ellei halua viettää päiväänsä neljän seinän sisällä, pystyy kuvittelemaan mielessään sen valmiin tien rumiluksen ja millaisen meteliin se peittää ennen niin rauhallisen Jukolansalon. Toinen mielikuva liittyy Lämpäreeseen. Lämpäre on Inkkarisolan varrella metsän takana oleva kallio, josta on näkymä järvelle, jonkin matkaa kallion edestä kulkee rautatie omalla penkereellään niin, että kallion ja rautatien väliin jää pieni lampi eli lämpäre. Se on minun lempipaikkojani tässä koko kaupungissa. Mieleni valtaa aina kauhukuva siitä, millaiseksi Lämpäre on ehkä jo muuttunut, en ole käynyt siellä töiden aloittamisen jälkeen, ja millaiselta se tulee näyttämään. Entisen niin kauniin idyllin peittää ruma ja meluinen tie. Kyllä pistää vihaksi.

Toivoakseni lähitulevaisuudessa pääsen vielä käymään Lämpäreellä, jotta näkisin, miltä siellä näyttää nyt. Sinne meneminen ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertaista tällä hetkellä. Inkkarisolaa kun ei saisi kulkea, mutta viikonloppuna sinne saattaisi ehkä uskaltautua. Ja sitten pitäisi viikonloppuna löytää aikaa käydä siellä valoisan aikaan. Ehkä sinne ehtii vielä.

Ah, syksy

Tämä päivä on mennyt kivasti siivouksen ja radion John Lennon muisteloiden parissa, sekä Neil Gaimanin ja Fabulous Lorrainen blogien ja Simon & Garfunkelin parissa. Lupasin tehdä tänään pullaa, joten sen projektin kimppuun pitää käydä piakkoin. Ensin kuitenkin piti käydä kaupassa ostamassa maitoa ja kardemummaa. Puin päälleni farkut ja kolme kerrosta mustaa (t-paita, pitkähihainen ja villatakki), plus tietysti kengät ja sormikkaat, ja lähdin käppäilemään kauppaan. Olin samalla ahkera ja vein roskat, joku oli heittänyt roskiin golfpallon. Matkalla jouduin keltaisten koivunlehtien sateeseen, aivan mahtavaa. Syksy kieltämättä osaa olla nautinnollista aikaa. Eilen kävelylläkin oli ihan pakko käydä kävelemässä paksun vaahteranlehtikerroksen seassa.

Hieman erilainen tunnelma kuin viime viikolla ja alkuviikosta, kun oli leppeää kulkea t-paidassa ja hameessa. Lupasin tietenkin raportoida matkastamme yksityiskohtaisemmin. Viime päivinä olen kirjoitellut varsin yksityiskohtaista raporttia hienoon uuteen Meduusan pää -muistivihkooni ja nyt ei tietenkään enää huvita tarinoida asiasta. Ja moni on tietenkin ehtinyt jo nähdä reissukuvia erinäisissä yhteyksissä. No, joka tapauksessa, kai minä jotain voin kertoa:

Ensimmäinen määrämpäämme Milano ei ollut aivan sitä, mitä Italialta odotin. Sen myötä ensimmäinen vaikutelmani Italiasta oli suoranainen pettymys, vaikka meillä olikin Milanossa aika mukavaa. Tärkeimmät nähtävyydet näimme ja istuimme pitkää puistossa katsomassa lenkkeilijöitä. Hauskoin kokemus oli, kun Asmudamuksen paikallinen kaveri vei meidät syömään, ensin aperitivolle ja sitten pizzalle. Pizza oli ihan kelvollista, mutta emmehän me enää jaksaneet syödä, kun olimme jo ahtaneet itsemme täyteen "ilmaista" pikkunaposteltavaa. Sen siitä saa, kun suomalainen päätyy paikkaan, jossa drinkin hinnalla saa syödä melkeinpä niin paljon kuin haluaa.

Matkalla Firenzeen aloimme jo nähdä sitä mielikuvien Italiaa, ja Firenze itsessään kapeine kujineen oli jo kiinnostavampi kokemus. Kivoja piazzoja, vanhoja taloja, Uffizi ja ISO pihvi. Sitä oli Firenze. Kävimme myös vierailulla Serkon entisen työkaverin luona, missä oli oikein hauskaa. Ja hostellilla tapasimme amerikkalaisnaisen, josta teimme hänen pyynnöstään kunniasuomalaisen. Vielä en ole pyytänyt häntä naamakirjakaverikseni, vaikka hän meiltä moista vaati.

Napoli oli todellinen kulttuurisokki. Siellä kapeat kujat eivät olleet niinkään viehättäviä vaan ahdistavia, koska siellä ei ollut mitään rotia. Joka suunnasta tuntui olevan tulossa koko ajan pikkuautoja tai skoottereita, joita piti väistellä. Kadun ylitys oli yhtä helvettiä ja monella nurkalla vastassa oli iso jäteröykkiö. Sitten Napolissa oli kuitenkin meri, hienoja linnoja ja aivan mahtavia näkymiä. Sekä tietenkin ehkä elämäni paras pizza, eikä se edes ollut siitä Suuresta Ja Kuuluisasta Pizzeriasta, vaan aivan sen läheisyydestä.

Napolista teimme päivämatkat Caprille ja Pompeijiin. Capri oli kaunis, ja todella rauhallinen Napoliin verrattuna. Siellä myös osuimme pieneen viehättävään ravintolaan, missä saimme aivan loistavaa ruokaa. Pompeiji oli pompeiji, ihan hauska paikka, mutta sen kokemuksen minulta pilasi rikkinäiset jalat. Ihan hyvin kuitenkin, että jalat menivät rikki vasta kuudentena päivänä.

Viimeisenä päivänä suuntasimme Roomaan, ja se kaupunki oli minulle positiivinen yllätys. Rooma oli omassa mahtavuudessaan kokenut minun mielessäni melkoisen inflaation, mutta kun sinne pääsin, tykästyin. Valitettavasti käynti jäi vain muutaman tunnin mittaiseksi.

Paluumatka kulki Tukholman kautta, ja ensimmäisen lennon kuljimme Ethiopian Airlinesilla. Matkalla Savonlinnaan taas jutustelimme pitkästi erään vanhemman herrasmiehen kanssa.

Onnistunut reissu. Toki pieniä ristiriitojakin välillä ilmeni, mutta se nyt oli odotettavissa viiden hengen porukassa. Mutta kyllä minä noiden tyyppien kanssa uudestaankin reissuun lähtisin.

Kylläpäs aika taas vierähti, pitää mennä väsäämään sitä pullataikinaa ja ehkä vähän ruokaakin.

Matkalta on palattu. Reissu oli hauska ja kunnollinen matkakertomus on tänne tulossa aikanaan. Kerrottavaa on niin paljon, että kertomus on paras kirjoittaa ensin paperille ja sitten muokattava julkaistavaan muotoon. Sanotaanko nyt tärppinä vaikka niin, että Italia oli hellfun.

Matkakuumetta ja lukemistoa

Kolme päivää enää. Sitten olisi suuntana Italia. Tätä on jo odotettukin.

Matkasuunnitelmamme siis on seuraava: Tiistaina suuntaamme Helsinkiin, missä vietämme yön, koska lentomme lähtee keskiviikkoaamuna. Keskiviikkona istahdamme lentokoneeseen, missä meikäläinen saa kärsiä kolme tuntia lievästä lentopelostaan, ja suuntaamme kohti Milanoa. Siellä varmaankin vain vaeltelemme sen päivän ja pällistelemme paikkoja. Asmudamuksella kai oli joku kaveri Milanossa, joten häntä ehkä näemme siellä. Seuraavana aamuna aikaisin hyppäämme ilmeisesti hitaaseen ja halpaan junaan ja suuntaamme Firenzeen. Siellä taas Jarsella on joku kaveri, jota ehkä näemme, Asmudamus haluaa käydä Uffizissa ja paikallista piffiä pitäisi kuulemma maistella. Muuten sitten varmaan taas vaeltelemme ja pällistelemme. Firenzessä muuten yövymme hostelliksi muutetussa luostarissa. How cool is that?

Pari yötä olemme Firenzessä ja sitten hyppäämme taas junaan, päättämättä on vielä käytämmekö kallista ja nopeaa vai halpaa ja hidasta, ja menemme Napoliin. Napoli on minulle henkilökohtaisesti se mielenkiintoisin kohde ja kai se jonkinmoinen pääkohde on, koska olemme siellä kolme yötä. Siellä pitää ainakin syödä pitsaa. Kaupungissa on tietysti kolme linnaa, joista ainakin kahdessa Puuhanalle haluaisi käydä, lähellä olisi Pompeiji ja Vesuvius, jotka olisi hauska nähdä. Tai no Vesuviusta on kai vaikea olla näkemättä, mutta siis... Viimeisenä päivänä sitten lähdemme Roomaan, missä ehkä ehdimme ehkä tehdä jotain, vietämme siellä puolikkaan yön ja sitten pitäisikin lähteä kotiin. Paluumatkalla joudun kärvistelemään koneissa neljä tuntia, koska emme pääse suoraan Helsinkiin, vaan pitää koukata Tukholman kautta.

Kovasti on matkakuume nousussa, pian pääsee matkaan. Matkan aikana tuskin tulee blogipäivityksiä, mutta ehkäpä sen jälkeen kirjoitan jonkinmoista raporttia.

Sitten kerron tuosta lukemistosta. Sain nimittäin tossa pari päivää sitten luettua Joe Abercrombien First Law -sarjan toisenkin osan Before They Are Hanged. Mainiota luettavaa edelleen. Joitakin asioita olisin itse ehkä yrittänyt tehdä toisin, esimerkiksi erään hahmon henkinen kasvu on mielestäni turhankin nopeaa ja sanoisinko eksplisiittistä. Abercrombie onnistui myöskin tuhlaamaan mainion cliffhangerin paikan. Eräs luku nimittäin loppui jännittävästi ja tässä olisi ollut mainio tilaisuus laittaa pari seuraavaa lukua tapahtumaan muissa paikoissa, jolloin lukija olisi saanut jännittää parin luvun ajan. Sen sijaan seuraava luku vain jatkoi suoraan noiden jännittävien tapahtumien jälkeen. Jonkinmoinen pettymys kävi mielessäni siinä vaiheessa. Sarjan hahmot ovat nimittäin mitä mainioimpia, ja kirjan viimeisen sivun jälkeen tuli sellainen fiilis, että näitä kavereita tulee ikävä. Viimeistä osaa en kuitenkaan vielä pääse lukemaan. Hahmot ovat persoonallisia ja ne tuntuvat eläviltä. Erityisesti Pohjoisen miehistä ja inkvisiittori Gloktasta on hauska lukea. Myös kaikkea vihaavalla Ferrolla on omat hetkensä.

Kommunikoimisen suunnaton vaikeus

Olenko minä jotenkin outo, kun en pidä puhelimista ja chateistä?

Ne ovat kommunikointivälineinä ehkä käteviä, mutta mielestäni ne eivät välttämättä ole erityisen hyviä. Tai ehkä minä en osaa käyttää niitä oikein, tiedä häntä.

Aloitetaan puhelimista, ne kun ovat ehkä pienempi paha. En ole koskaan ollut suuri puhelimen käyttäjä. Mielestäni se sopii parhaiten pieniin asioihin, kuten erilaisiin ajanvarauksiin, siihen, että soittaa töiden jälkeen kotiin ja kysyy onko toinen käynyt kaupassa tai pyytää vierailulle tulevaa kaveria ostamaan karkkia. Tällaisiin asoihin puhelin on mitä kätevin (vaikka itse vihaan erityisesti juuri vieraille ihmisille soittamista jossain virallisesta asiasta).

Mutta sitten on ne henkilökohtaiset puhelut. En ole oikein koskaan ollut erityisen hyvä niissä. Periaatteessahan puhelimessa puhuminen tuo sen luurin toisessa päässä olevan henkilön melkein yhtä lähelle kuin hän olisi vieressä jutustelemassa. Melkein. Puhelimessa on helppo jutella niitä näitä, mutta tärkeämmistä asioista puhuettaessa minä ainakin jään kaipaamaan sitä fyysistä paikallaoloa. Toisen ilmeitä ei näe, surullisissa tilanteissa ei voi kietoa kättä lohduttavasti toisen ympärille ja minulla ainakin joskus jää puhelimessa sanomatta joitakin asioita, mitä ehkä kasvotusten sanoisin. Ja sitten on vielä ne hiljaisuudet. Pitemmissä puheluissa tulee melko varmasti hiljainen hetki. Ja se tuntuu vaivaannuttavalta. On aivan sama miten läheisen henkilön kanssa puhuu, puhelimessa hiljaisuus vaivaannuttaa, vaikka samassa tilanteessa kasvokkain hiljaisuus olisi mitä luontevin. Näissä tilanteissa käy hyvin selville se, että puhelimessa jutustelu ei ole sama kuin kasvokkain jutustelu.

Puhelinkommunikaatioon liittyy nykyään tietysti myös tekstiviestit. Sanomatta lienee selvää, että mielestäni tekstarit eivät ole erityisen hyvä väline keskusteluun. Niillä on helppo taas sopia tapaamisista ja joskus on mukava lähettää poissaolevalle rakkaalle kaipausviesti, mutta eihän niistä nyt mihinkään oikeaan keskusteluun ole.

Siirtykäämme sitten chatteihin. Kaikenmaailman mesejen ja skypejen pitäisi olla helppoja tapoja pitää reaaliaikaista yhteyttä ihmisiin ties missä päin maailmaa. Ja toki onhan se niin. Mutta minun mielestäni chattaaminen on varsin persoonatonta jutustelua. Joissakin tapauksissa persoonaton jutustelu on hyväksi, mutta kunnollisiin keskusteluihin chatti ei taivu, ainakaan minulla. Toki pakko kai se on myöntää, että en ole koskaan ollut suuri mesen käyttäjä, jolloin minulle ei ehkä ole tullut luontevuutta siihen kommunikaatiomuotoon. Joka tapauksessa, minulle käy aina toisinaan niin, että haluaisin ehkä oikeasti jutella sen toisen henkilön kanssa, mutta toinen vastaa viesteihin pitkien taukojen jälkeen tai vastaa vain lyhyillä lausahduksilla, joilla ilmoittaa lukeneensa viestini. Näitä tilanteita minun on hirvittävän vaikea tulkita, koska en näe toista henkilöä (videochattia en ole koskaan kokeillut, joten en aio edes puhua siitä, oletettavasti kommunikaatio on silloin helpompaa). Tekeekö se toinen henkilö samaan aikaan kenties jotain muuta, juttelee ehkä toisen kanssa? Eikö hänellä ole mitään sanottavaa asiaani? Häiritsenkö minä? Eikö häntä kiinnosta? Nämä ovat todella häiritseviä kysymyksiä siinä vaiheessa, kun itse haluaisi oikeasti jutella. Muutenkin se, että ei näe toisen eleitä ja ilmeitä eikä edes kuule toisen äänensävyä vaikeuttaa minun kohdallani tuota reaaliaikaista kommunikaatiotilannetta. Toisen sanomiset tai sanomattajättämiset on todella helppo tulkita väärin, kun on olemassa vain se kirjallinen viesti, joka ei välttämättä anna vihjeitä sen tulkintaan. Ehkäpä siksi hymiöt kaikessa ärsyttävyydessään ovat niin kovin käteviä juttuja.

Kannatan siis kasvokkain puhumista tai kirjeiden kirjoittamista. Sähköpostitkin on ihan kivoja, mutta kuka niitä lähettelee, kun mesettäminen on niin paljon kätevämpää.

Talven tuloa uotellessa

Mikä olisikaan pimeinä syysiltoina mukavampaa, kuin kynttilät ja lukeminen lämpöisen peiton alla? Mutta mitäpä siellä peiton alla lueskelisi? Minäpä löysin tässä pari viikkoa sitten vallan mainiota luettavaa, en tosin ole vielä itsekään opusta loppuun lukenut, mutta on se sen verran hyvä, että pitää jo tässä vaiheessa mainostaa.

Kyseessähän on Joe Abercombien The Blade Itself (suom. Ase itse), joka on The First Law -trilogian ensimmäinen osa. Niin, ja fantasian piirissä liikutaan. Varsinaista juonitiivistelmää kirjasta on vaikea kirjoittaa, koska juonta ei oikeastaan vielä ole. Tässä ensimmäisessä kirjassa lähinnä tutustutaan tärkeimpiin hahmoihin ja jonkin verran pohjustetaan tulevia tapahtumia. Jotain pääpiirteitä voin kertoa:

Maailma on nimeltään The Cicle of the World ja keskeinen maa on Union. Villissä pohjolassa on Bethod-niminen jamppa kruunannut itsensä pohjoisen kuninkaaksi ja hän haluaa liittää Unionin pohjoisimman osavaltion Angladin omaan valtakuntaansa. Tällä hetkellä siis Unionia uhataan pohjoisesta, mutta myös muita uhkia on kehkeytymässä. Sota pohjoisen kanssa on alkamassa, mutta ensimmäisen kirjan aikana on viitattu niin moniin muihin asioihin, että tarinan mittakaava varmasti laajenee vielä seuraavissa kirjoissa.

Kertojan suhteen Abercombiella on samankaltainen lähestymistapa kuin RuuRuun Tulen ja jään laulussa. Jokaisella luvulla siis on oma kertojansa, paitsi tärkeimmät tapahtumat kerrottiin lukujen sisällä useiden kertojien näkökulmasta. Toki tässä kirjassa kaikki kertojat hyviksiä, ainakin toistaiseksi, toisin kuin Tulen ja jään laulussa myös niin kutsuttu vastapuoli saa omat äänensä kuuluviin. Vaikka ASoIaFissahan nyt mennään muutenkin enemmän harmaan eri sävyissä, ilman selkeää hyvää ja pahaa.

Mutta miksi The Blade Itself pitäisi sitten lukea? Koska se on helkkarin hyvä. Ja hauska. Se tempaisee mukaansa. Mitään suurtahan kirjassa ei varsinaisesti tapahdu, mutta se pohjustaa tulevia tapahtumia, joista ei saa edes kunnon aavistusta, niin hyvin, että seuraavatkin osat haluaa lukea. Niin, ja lukiessa saa paikoitellen oikeasti nauraa ääneen. Erityisesti eräs Sormusten herra -viittaus oli todella mainio. Sen jo kerkesin Puuhanallelle spoilata (sori), mutta säästetään nyt muut lukijat.

Vallan mainiota luettavaa on tämä sitä kuuluisaa talven tuloa odotellessa.

Silmälasin tarvis

Olen ollut jo parikin vuotta tietoinen, että saattaisin ehkä tarvita uudet silmälasit. Tähän on useita syitä:
1. Kuten näölle usein käy, se huonontuu. Toki minun näköni kokonaisuutena on niin hyvä, että näön huonontumista ei helposti edes havaitse. Huononäköiseen oikeaan silmääni vain on palannut vuosien jälkeen kalvava tunne, että se laahaa jäljessä. Ja jos katson lasit päässä vasen silmä kiinni tekstityksiä telkkarista, havaittavissa on pientä epätarkkuutta.

2. Lasini ovat vanhat ja kuluneet. Linssit ovat vajaan kymmenen vuoden jälkeen enemmän tai vähemmän naarmuiset, yllättävän hyvässä kunnossa toki. Hienoista violeteista kehyksistäni taas paikoitellen maalin alta hohtaa metalli. Tyylillisesti ne ovat jostain vuosituhannen taitteesta. Oikeastaan ne olivat jo vähän out silloin kun ne hankin, silloin vain en pitänyt sen hetkisestä kuumimmasta silmälasimuodista.

3. Tällä hetkellä ehkä tärkein syy uusien lasien hankkimiseen on kuitenkin se, että nämä vanhat okulaarit tuntuvat olevan vänkyrässä vähän joka suuntaan. Vuosien saatossa ne ovat kyllä muotoutuneet omaan vinoon päähäni eli ne ovat ihan hyvälläkin tavalla vinot. Mutta sitten niiden päälle on joskus astuttu ja niitä on kolhittu muilla tavoilla, viimeksi eilen sain töissä pari mehutölkkiä naamalleni (lyhyen ei ole hyvä nostaa juttuja korkealta). Näistä tapaturmista johtuen lasini venksottavat vähän liiallisesti.

Tämän eilisen tapaturman jälkeen huomasin, että korjaan lasien asentoa jatkuvasti, eikä se välttämättä auta mitään. Hyvää asentoa vain ei tuntunut löytyvän. Tästä päättelin, että ehkä vihdoin olisi aika suunnata optikolle. Silloin vain sattui olemaan perjantai-ilta, joten tehtävän suorittamista pitää odotella ensi viikkoon. Sitä ennen voinkin tehdä netin avulla vertailevaa tutkimusta eri optikkoliikkeiden välillä. Tämä osoittautui varsin mielenkiintoiseksi ja hiukan turhauttavaksi kokemukseksi.

Vain suurimmilla ketjuilla tuntuu olevan "kunnolliset" nettisivut. Kunnolliset lainausmerkeissä, koska vain yhden ketjun sivut tarjosivat riittävästi informaatiota minun makuuni. Lähes kaikilla tuntui olevan mahdollisuus "kokeilla" laseja päähänsä netissä ja "varaa aika optikolle" -lomake. Ihan kiva, mutta minä lähinnä halusin nähdä kehysmallistoja, kehyksien hintoja ja näöntarkastuksen hintaa. Ja tosiaan vain yksi neljästä ketjusta tarjosi kattavasti nämä kaikki.

Toki kaikilla pääsi katselemaan mallistoja, mutta kolmen kohdalla tuli sellainen tunne, että eihän tässä voi olla kaikki. Tuntui, että heillä esiteltiin vain muutama esimerkkikehys, ja niidenkin piti olla niitä, joita myydään tiettyjen desing-merkkien varjolla ylihintaan. Tämä neljäs sivusto tarjosi kaikkiaan 37 sivun verran kehyksiä, mihin nämä muut ketjut eivät varmaan yltäneet yhteensä. Siellä sain ainakin kattavan tuntuisen kuvan siitä, mitä on tarjolla.

Otetaan sitten vaikka näöntarkastuksen hinta. Tosiaan tällä yhdellä sivulla sanottiin suoraan, että näöntarkastus maksaa niin ja niin paljon. Muilla sivuilla kerrottiin näöntarkastuspalveluista, mutta hintaa ei yleensä kerrottu. Yhdessä paikassa tosin oli tarjous, että tarkastus tulee kaupanpäälle, jos ostaa niin ja niin kalliit kehykset. Mutta mitä se maksaa, jos ostaa halvemmat?

Sitten oli tämä kehysten hinta. No, se nyt oli useimmilla sivuilla varsin tyydyttävästi kerrottu. Vain yksi sivusto ei suostunut kertomaan kehysten hintoja. Ainoa havaittava tapa saada hintatietoja siellä oli hintalaskuri, joka antoi silmälasien hinnan erään etukortin kanssa. Hintalaskurissa oli se ongelma, että kehysten vaihtaminen ei tuntunut vaikuttavan hintaan millään tavalla, ainoastaan linssien lisäominaisuudet nostivat hintaa. Kaikki kehykset tässä liikkeessä ovat siis samanhintaisia? Sieltä saa vain kalliita merkkikehyksiä? Siellä saa etukortiton maksaa laseistaan vääjäämättä 500 euroa? Jotenkin sivusto herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Se ei mielestäni ole erityisen hyvää palvelua. Niin, ja tämä hintalaskuri käsitti vain asiakasomistajamalliston kehykset. Malliston ulkopuolella olevien kehysten hintoja ei kerrottu millään tavalla.

Tiedänpähän ainakin, mihin liikkeeseen suuntani otan ensi viikolla. Koska vain yhdeltä sivustolta olen saanut riittävästi vastauksia kysymyksiini, optikon valinta ei ole erityisen vaikea. Vai pitäisikö mennä joihinkin niistä, joilla ei ole nettisivuja ollenkaan?

Asta kävi kylässä

Joskus sitä tajuaa vasta paljon myöhemmin, miten hiuskarvan varassa oma henkikulta on ollut. Itselläni tällaisia tajuamisen hetkiä on ollut monia parin viime päivän aikana, kun on käynyt aina vain paremmin selville, mitä Olavinpäivänyönä riehunut myrsky sai aikaan.

Kuten edellisessä päivityksessä kerroin, viimeisten viikkojen aikana sosiaalinen elämäni on ollut kovin vähäistä. Kavereita ei yksinkertaisesti ole edes ehtinyt nähdä. Siksipä ajattelin, että Olavinpäivä on hyvä tekosyy koota porukkaa kasaan ja mennä vaikkapa piknikille. (Asiaan vihkiytymättömille eli epäsavonlinnalaisille: 29. heinäkuuta on Olavin nimipäivä, joka on Olavinlinnan kotikaupungissa yllättäen suuri juhlapäivä. Silloin otetaan ilo irti kesästä, joka lähenee jo loppuaan.) Siispä muotoutui suunnitelma, että menemme porukalla toiselle puolelle kaupunkia Mallatsaareen syömään kanaa ja patonkia ja siemailemaan hieman viiniä ja Puuhanallen simaa.

Mallatsaari on hieno paikka: Matalaa kalliota järven rannassa, pienen metsikön takana, näköyhteys Olavinlinnan vähemmän nähdylle puolelle ja varsin priima paikka seurata vaikkapa Olavinpäivän ilotulitusta. Ja siellä on ehkä vähemmän todennäköisesti muuta väkeä häirtisemässä kuin esimerkiksi viereisillä Kyrönniemen kallioilla.

Siellä siis hengailimme ja kivaa oli. Tarkoitus ei välttämättä edes ollut olla siellä enää puolen yön aikaan, koska seurueen linnan opastuksilla oli rankka työpäivä takana ja seuraava edessä. Mutta aikataulumme hieman venyi ja paukkui ja, kuinka ollakaan, kello löi puolta yötä ja ilotulitus alkoi. Hyvin pian tulituksen päätyttyä havaitsimme, että suurin piirtein kai kaakon suunnalla välkehtii. Onko jollain oma ilotulitus? Ei, ne olivat salamoita ja vastapäisen metsikön takaa havaitsimme myrskyrintaman olevan tulossa kohti. Emme tietenkään siinä vaiheessa tienneet millaisesta myrskystä on kyse, mutta päätimme pistää kamat kasaan aika vikkelään ja lähteä juoksemaan pois alta.

Asmudamus ja Jake pääsivät pyörättöminä juoksemaan suoriltaan Serkon kotiin ja siksi selvisivät reissusta jopa kastumatta. Minulla, Puuhanallella ja Syksyn morsiamella oli pyörät, joita lähdimme noutamaan Kyrönniemen kentän laitamilta. Tuuli yltyy ja myrskyrintama saavuttaa meidät vallan nopeasti, muut saavat pyöränsä auki nopeasti, mutta minä taistelen pyöränlukkoni kanssa pimeässä, kiireessä ja hiukan myös humaltuneena. Juuri, kun saan pyörän auki, niskaani alkaa sataa puutavaraa. Takanani olevasta männystä irtosi oksia, jotka tulivat suoraan päälleni. Yllättäen hätäännyin, mutta kärsimäni vahingot: hartiassa pieni pyöreä naarmu, solisluussa hyvin hento mustelma ja vääntynyt pyörän takakori. Heti, kun selvisin suurimmasta järkytyksestä ja selvisi, että mitään ei käynyt, lähdimme ajamaan tuhatta ja sataa Serkolle päin. Perille saavuimme läpimärkinä ja meikäläinen ainakin hieman säikähtäneenä.

Muutaman hetken päästä tajusin kaikessa rytäkässä kadottaneeni avaimeni ja aurinkolasini, joita Puuhanalle ja Jake lähtivät etsimään, kun myrsky oli jo laantunut. Ja tarkkasilmäiset ja nokkelat pojat löysivätkin ne. Kiitos siitä kovasti. Kun lopulta lähdimme Puuhanallen ja Asmudamuksen kanssa kulkemaan kohti kotia omalle puolellemme kaupunkia, näimme pieniä merkkejä myrskytuhoista. Aina paikoitellen näkyi kaatuneita puita ja keskustastakin oli sähköt poikki. Myöhemmin Asmudamus vielä soitti, että hänen suunnallansa on puuta enemmänkin nurin ja pihassa ilmeisesti oli puu kaatunut parkkipaikan autojen päälle. Meidän parkkipaikallamme oli myös pari autoa päässyt koivun syleilyyn ja sähköt oli myös meillä poikki.

Kuten sanoin, tilanteen vakavuus alkoi todella käydä ilmi vasta seuraavina päivänä. Lähdin aamulla tekemisen puutteessa kävelemään lähikauppaan, meillä oli vielä siinä vaiheessa sähköt poikki. Matkalla oli paljon kaatuneita ja vaurioituneita puita, joista osa roikkui sähkölinjojen varassa. Myös yksi sähkötolppa oli katkennut. Hernerinteen loppupää oli minun näkökulmastani kokonaan puiden peitossa. Kotimatkalla huomasin, että opiskelija-asuntojen vieressä menevien portaiden poikki retkotti mänty, jonka latva oli suoraan talon sisäänkäynnin päällä. Myöhemmin kävin yliopistolla ja näin uutisissakin näytetyt tuhot sairaalan luona, ja kyllä siellä yliopistonmäelläkin oli petäjä poikineen nurin.

Luonnollisesti eniten toimintaa haittaavat tuhot raivataan ensin, mistä seuraa se, että "inkkarisola" eli suorin reitti meiltä kaupunkiin on poikki. Tätä en tietenkään muistanut eilen kun tulin töistä, vaan tajusin sen siinä vaiheessa, kun takaisin kääntyminen ja kiertotietä meneminen olisi vienyt enemmän aikaa. Siksipä menin pyörineni ensin yhden rungon ali, sitten toisen yli peläten, että sen yläpuolella oleva runko menettää tukensa ja tulee niskaan, ja sitten vielä loput puut piti kiertää metsän kautta. Tulipahan kerrankin maastopyöräiltyä maastopyörälläni.

Ehkä pahimpia järkytyksiä oli se, kun näin Serkon Mallatsaaren tuhoista ottamat valokuvat. Jos emme olisi havainneet myrskyrintamaa hyvissä ajoin, jos emme olisi tajunneet lähteä karkuun heti, jos olisi tullut jokin muu viivytys... Minun pieni selkänaarmuni on pientä siihen verrattuna, mitä olisi voinut käydä.

P.S. Asiaan vihkiytymättömille pieni selvennys käyttämistäni lempinimistä: Meidän porukalla on tietyille pariskunnille olemassa vakiintuneet lempinimet, esimerkkinä tässä tekstissä esiintyvä Serkko (tunnetaan myös Jajjana ja Jarsena). Joskus ihmisistä kuitenkin pitää puhua yksilöinä, joten tekstissä esiintyvät Jake ja Syksyn morsian (sori, pää löi tyhjää, enkä keksinyt tähän hätään parempaa nimeä) muodostavat yhdessä Serkon. Vaikka blogiani ei ehkä luekaan kuin omat kaverini, se on kuitenkin julkinen, ja haluan siksi välttää ihmisten oikeden nimien käyttämistä.

Pyöräseikkailuja

Mitä, onks mulla muka blogi? Pitäiskö sitä muka joskus päivittääkin? Hö.

Elämä on ollut hektistä... Tai no, ei elämä, vaan töitä on viime aikoina saanut paiskia oikein olan takaa. Niitä on saanut suorastaan tehdä niin paljon, että vapaapäivät ovat siintäneet vain haaveissa ja kavereitakaan ei ole tullut nähtyä taas moneen aikaan. Apua tilanteeseen ei ole suonut tuo loputon helle, joka aiheuttaa vain tukalaa oloa ja josta ei kaikkien töiden takia voi edes yrittää nauttia. Tämähän on tietenkin johtanut siihen, että viimeisen parin viikon aikana Puuhanalle on joutunut kotona kärsimään pienestä ja äkäisestä Kirsikasta. Raukka on yrittänyt parhaansa mukaan piristää, mutta toisinaan on saanut vaivan palkaksi vain kiukuttelua. Tästä viikosta lähtien pitäisi työtaakan vähän helpottaa, ehkä voin joskus jopa pitää satunnaisen vapaapäivän.

Tänäänkin olen jo saanut nauttia hiukan vapaa-aikaa. Aamupäivä meni vielä kääntäessä, mutta sitten päätin lähteä pienelle pyöräseikkailulle. Jokin aika sitten kävin koluamassa hieman Kellarpeltoa ja nyt jatkoin sitä puuhaa. Aholahteakin tuli vähän nähtyä. Tarkoitukseni oli itse asiassa käydä katsastamassa sellainen poukama kuin Pahalahti, mutta siitä ajatuksesta luovuin lopulta. Miksikö? Koska sinne johtavan tien alkupäässä ilmoitettiin yleisen tien päättymisestä ja arvelin tämän tarkoittavan, ettei siellä välttämättä katsota hyvällä satunnaisia pyöräilijöitä. Luultavasti siellä kuitenkin paikalliset alkuasukkaat käyvät ulkoiluttamassa koiriaan, mutta eipähän tuo nyt niin tärkeä seikkailu minulle ollut.

Sen sijaan kävin sitten katsastamassa Kellarpellon uimarannan, josta edellisellä seikkailullani ajoin vahingossa ohi. (Jostain syystä Savonlinnassa ei harrasteta opasteita yleisille uimarannoille.) Siellä sitten istuskelin hetken kalliolla, kuuntelin uivien penskojen mökää ja tutkiskelin mukaani ottamaa karttaa. Kartasta havaitsi tulosuunnassani toisen, ilmeisesti epävirallisemman uimarannan, minkä hetken mielijohteesta päätin myös katsastaa. Eikun seurailemaan jälkiäni takaisin.

Ranta löytyi varsin helposti pienen hiekkatien päästä, ja mikä hienointa ja melkoisen uskomatonta, se oli aivan autio. Toki siellä oli merkkejä, että siellä käy teinejä viettämässä aikaa silloin tällöin, mutta syrjäisyytensä takia se ehkä ole niin suosittu paikka. Muutoinhan ranta oli mitä miellyttävin: rauhallinen, enimmäkseen siisti, hienot maisemat. Ainoa arveluttava, ja hiukan huvittuneisuutta aiheuttanut, asia oli lähellä menevä sähkölinja. Linja oikaisee pienen lahden poikki, mistä syystä yksi sähkötolppa on isketty järveen, ja tämä tolppa on kallellaan kuin eräs italialainen torni. Enpähän ainakaan silloin halua olla siellä rannalla uimassa, jos/kun tolppa päättää kellahtaa nurin.

Mutta hyvä päivä on ollut tämä. Nyt pitänee valmistautua ruoanlaittoon, kun Puuhiksen pitäisi kohta palailla töistä.

Kassaneidin murheenkryynit II

No niin, pääsemme taas lempivalituslauluuni eli asiakkaiden virhekäyttäytymiseen.

Kaikki me olemme joskus kaupassa asiakkaina, annan siis kaikille neuvon:
Aina, kun otatte jonkin tuotteen ja ennen kassalle menoa muutatte mielenne, VIEKÄÄ SE TUOTE TAKAISIN OMALLE PAIKALLEEN.

Tähän neuvoon on kaksi perustelua:
1) Kaupan henkilökunnan vitutuksen määrä kaksinkertaistuu, kun joka päivä saa raahata kaljatölkkejä keksihyllystä, leipiä pesuainehyllystä ja makkarapaketteja vaatteiden seasta omille paikoilleen tai poistoihin.

2) Kun sen makkarapaketin jättää vaatepöydälle tai kalapuikkolaatikon vie lonkerolavan päälle lojumaan, tuote joutuu lopulta poistoihin. Ja mitä tämä tarkoittaa? Sitä, että jonkun kusipää-ääliön takia menee hyvää ruokaa hukkaan. Tuotteet, jotka ovat kylmiössä, ovat siellä sen takia, että ne tarvitsevat kylmää. Muuten ne pilaantuvat ja joutuvat roskiin.

Ymmärrän jotkin tapaukset, miksi tuotteet vaeltavat vääriin paikkoihin. Näpistelijät esim. saattavat alkaa pelätä kiinnijäämistä ja hylätä taskuun menneet tuotteet ihan mihin sattuu. Varsin ymmärrettävää. Mutta se, että tavalliset asiakkaat eivät vaivaudu viemään tuotteita takaisin omille paikoilleen, on aivan käsittämätöntä. Vielä käsittämättömämmäksi asia muuttuu, kun kyseessä tosiaan on kylmiötuote. Ei niitä pari tuntia huoneenlämmössä lojuneita ruokia oikeasti voi enää syödä. Ovatko ihmiset oikeasi niin laiskoja ja ylimielisiä, että tahallaan pilaannuttavat ruokaa ja ärsyttävät henkilökuntaa? Emmehän me kaupan työntekijätkään tule teidän muiden työpaikoille piilottamaan vaikkapa toimistotarvikkeita ja hajottamaan tietokoneita.

Tähän purkaukseen on muuten syynsä, ja tällä kertaa olin itse asiakkaana. Kävin nimittäin äsken lähikaupassa ostoksilla, ja kuinka ollakaan, löysin kahvihyllystä jonkinmoisen kanapaketin ja purkin Kermaa Morjensia. Molemmat tuntuivat käteen lämpöisiltä, joten luultavasti olivat lojuneet siinä vähintäänkin kaupan aukeamisesta lähtien tai jopa yön yli. Minä sitten kilttinä tyttönä kiikutin tuotteet muun henkilökunnan puutteessa kassalle, joka saa sitten toimittaa ne poistoihin. Epäilemättä saan myöhemmin tehdä samanmoisia löytöjä omalla työpaikallani työntekijän ominaisuudessa. Vihaksi pistää tuommoinen tuhlaus.

Sitten vielä esimerkit hyvästä ja huonosta asiakkaasta siinä vaiheessa, kun kassa tai kortinlukija jumittuu. Aloitetaan siitä huonosta.

Jokin aika sitten kävi niin, että pankkikortit herkesivät toimimasta kassalla. Jonkinmoinen tietoliikennehäiriö taasen, ja ne ovat noin yleensäkin todella ärsyttäviä, kun joutuu kassalla istumaan. Kassalleni tuli asiakas, joka olisi sitten halunnut maksaa kortilla. Toki kokeilimme toimiiko kortti, mutta turha toivo. Asiakkaalla ei tietenkään ollut käteistä mukana, ja tässä tilanteessa lähetämme asiakkaan naapuritalon pankkiautomaatille käteisnostoon. Noh, tämä kaveri oli vallan mukava ja lähti mukisematta hakemaan käteistä. En ollut sillä hetkellä ainoa kassa, joten sanoin muille jonossa oleville, että voivat mennä toiselle kassalle, jos eivät malta odottaa muutamaa minuuttia. Muut menivät, paitsi aivan seuraavana jonossa oleva nainen. Sanoin hänelle, että nyt joutuu hetken odottamaan. Nainen alkaa valittaa, että enkö voi ottaa toista asiakasta samaan aikaan. "Kyllähän muissakin kaupoissa pystyy." Sori vaan, olet nyt tässä kaupassa, kassakoneemme eivät toimi niin. Eukko huokailee ja valittaa, että autossa on sairas koiranpentu odottamassa, että pitäisi päästä jo, ja että on huonoa asiakaspalvelua ja vaikka mitä. Mitä teet kaupassa, jos et voi jättää koiranpentuasi viideksi minuutiksi? Miksi et mennyt toiselle kassalle, vaikka sitä ehdotin? Käteistä hakeva asiakas tuli parin ikuisuudelta tuntuvan minuutin päästä maksamaan ostoksensa. Sillä aikaa olin mielestäni ystävällinen tälle kenkkuilijaeukolle ja yritin selittää mistä on kyse, vaikka tunsinkin oloni todella paskaksi. Lopuksi vielä toivotin paranemista tälle kuuluisalle koiranpennulle. Haukkuja sain siitäkin osakseni. Olisin toki oinut toimia toisin, niin että valittajaeukkokin olisi päässyt nopeammin menemään. Siinä vaiheessa vain en tullut ajatelleeksi kikkoja, ja valittaminen sai aivoni entistä enemmän lukkoon. Oma toimintanikin siis olisi voinut olla parempaa, myönnän sen, mutta eipä tuon asiakkaan käyttäytyminen erityisesti edesauttanut hyvää palvelua.

Eilen kävi sitten niin, että vaihdoin kuittirullan kassakoneeseen. Tästähän kassakone suuttui, olin kai viivyttänyt liian kauan rullan vaihtamista. Kone päätti siis tiltata. Tässä vaiheessa vuorossa oli naisasiakas, jolla oli valtavat määrät ruokaostoksia. Siinä vähän aikaa yritin saada konetta toimimaan, pyysin työtoverini toiselle kassalle jonoa lyhentämään ja lopulta tulin siihen tulokseen, että kone pitää käynnistää uudelleen. Tällä kertaa asiakas ei ottanut hirveitä pultteja, vaan alkoi huvittuneena kertoa tottuneensa tähän. Edelliselläkin kerralla, jossain toisessa kaupassa, oli kassakone jymähtänyt. Itse kerroin, miten joskus työvuoron alussa tuntuu, että aina minun koneeni tilttaa heti alkuun. Siinä sitten naureskelimme, miten meidän kohtaloomme kuuluu se, että koneet eivät toimi. Edes uudelleenkäynnistäminen ei tuntunut vievän niin kauan aikaa, kun sitä sai odotella rennon ja huumorintajuisen asiakkaan kanssa.

Päivän toinen neuvo siis: Kun kassalla menee jokin vikaan, ja niin joskus käy, olkaa kärsivällisiä, vaihtakaa kassaa, älkää ottako asioita niin vakavasti. Merkitsevästi syvään huokaileva tai suoraan haukkuva asiakas ei ole miellyttävä kokemus. Tilanne on kassahenkilön mielestä joka tapauksessa epämiellyttävä, oli kyse kassan omasta virheestä tai kenkkuilevasta laitteistosta. Ei ole mitään syytä vääntää sitä puukkoa haavassa.

Fanityttö innostuu

Winter is coming.

Winter is really coming!

Käväisin tuossa äsken katsomassa Geoge R. R. Martinin Not a Blogissa (linkki on tuolla muiden joukossa)A Game of Thrones -telkkusarjan tiiserin. Tiiseri se todellakin oli: aivan mahdotonta innostusta herättävä, mutta ah, niin turhauttavan lyhyt. Miten voi malttaa odottaa vähintään ensi vuoteen, että sarjaa oikeasti pääsee katsomaan?

Unohdan aina suhtautua varauksella kirjojen filmatisointeihin. Elokuvat ja sarjat kun harvoin yltävät alkuperäiskirjojen tasolle. Mitä, jos ne pilaavat Westerosin? Mitä jos direwolfit ovat vain hölmöjä CGI-otuksia? Mitä jos Peter Dinklage ei osaakaan näytellä Tyrionia? Taipuuko Boromir Ned Starkiksi? Mutta ei siitä pääse mihinkään, pakko sarja on kuitenkin aikanaan katsastaa. Ainakin ensimmäinen osa. Jos se osoittautuu suutariksi, niin antaa sitten olla.

Toisaalta, RuuRuu on itse mukana väsäämässä sarjaa, kirjoittaa jopa osaan jaksoista käsikset. Ja mieshän on pitkään elättänyt itseään käsikirjoittajana, joten eihän se voi mennä pieleen. Vai voiko?

Eilen tuli muuten tähän asiaan liittyen mielenkiintoinen ajatus päähän. Mitä jos sitten aikanaan, jos sarjan esitysoikeudet ostetaan Suomeen, pääsisin itse kääntämään sarjaa? Tai paremminkin ehkä pitäisi kysyä: Mitä minun pitäisi tehdä, että pääsisin kääntämään sarjaa? Olisi meinaan unelmahommien unelmahomma. :)

Niin, ja jos joku ei jostain syystä tiedä, mistä nyt oikein höpötän: George R. R. Martin kirjoittaa fantasiakirjasarjaa A Song of Ice and Fire (Tulen ja jään laulu, näinninkö suameks). Hurahdin sarjaan vajaa vuosi sitten ja mielestäni se on aivan käsittämättömän hyvä. Tähän pohjautuen HBO on nyt tekemässä TV-sarjaa A Game of Thrones (kirjasarjan ensimmäisestä osasta nimi). Pilotti sarjasta on jo tehty, nyt ovatten sitten tekemässä varsinaista TV-sarjaa, ilmeisesti ensi vuonna pääsevät ainakin Ameriikassa ohjelmaa katsomaan.

Tämä telkkusarjahan ei missään tapauksessa ole se tuotos, jota kaikista eniten odotetaan A Son of Ice and Fireen liittyen. TV-sarjan tuotannon etenemisen seuraaminen on vain hyvää korviketta odotellessamme kirjasarjan seuraavaa osaa. A Dance with Dragonshan on ollut valmisteilla jo ainakin viisi vuotta, mutta vielä ei ole se valmistunut. Tuntuu tuolla kirjailijanplantulla olevan niin monta rautaa tulessa, että saa nähdä valmistuuko opus koskaan.

Hmm... Pitäisiköhän tässä odotellessa ruveta lukemaan kirjoja toistamiseen, tällä kertaa suomeksi? No, ehkä ei vielä ole sen aika kuitenkaan.

P.S. Sori, jos tällä kertaa en ollut aivan koherentti. Kuten otsikkoni vihjaa, tämä fanityttö nyt sattui vähän innostumaan asioista...

Kestohedelmäpussi, jee!

Olen tässä viimeisten vuosien aikana alkanut vastustaa kaikenmoista ylimääräistä muovijätettä ja -tuotetta. Kolmeen erilliseen muoviin pakatut keksit lienevät se kaikista raivostuttavin asia, hyvänä kakkosena tulevat kauppojen hedelmäpussit. Muistakaan muovipusseista en juuri pidä, ruokaosokset kulkevat nykyään useimmiten repussa, mutta ovat kuitenkin lähes välttämätön paha. Repun käyttäminen ruokaostoksissa oli niin tehokas muovipussin korvaaja, että iski henkilökohtainen kriisi, kun piti OSTAA roskapusseja. Mutta nyt hairahdun.

Niin, kauppojen hedelmäpussit ovat yksi maailman raivostuttavimmista asioista. Niitä kertyy hirvittävät määrät, vaikka kuinka jättää banaanit ja paprikat pussittamatta, mutta miitä kuitenkin tarvitsee aika vähän uusiokäytössä. Kiristelen siis monesti hampaitani, kun heitän kerran käytetyn hedelmäpussin roskiin.

Joissakin kaupoissa sentään muovisille hedelmäpusseille on vaihtoehtoja. Huomasin jonkin asteiseksi ilokseni, että eräässä keskustan ruokakaupassa oli siirrytty suurimmaksi osaksi biohajoaviin hedelmäpusseihin. Toki olen kuullut, että biopussin tuottaminen saastuttaa enemmän kuin tavalliset hedelmäpussit, ja biopussit myös hajoavat liian hitaasti. Kaikkinensa biopussi ei ole paras idea, mutta ajatuksena askel oikeaan suuntaan.

Lähikaupassani taas on ollut ajoittain vaihtoehtona paperipussit, mikä mielestäni on loistava juttu. Vaikkakin paperipussit ovat olleet auttamatta liian pieniä esim. useamman kuin kolmen appelsiinin ostamiseen. Toki paperin ympäristöystävällisyydestä voidaan myös keskustella, mutta minä kuitenkin pidän edelleen puuta uusiutuvana luonnonvarana ja paperi sentään oikeasti hajoaakin.

No, tänään sitten kävin tuossa samaisessa lähikaupassa, mistä piti ostaa sipuleita. Aloin siinä sitten katsella, josko tällä kertaa sieltä löytyisi niitä paperipusseja. Niitä en löytänyt, mutta siellä oli tarjolla kestohedelmäpusseja! Maailman ehkä yksinkertaisin ratkaisu perinteisten hedelmäpussien korvaamiseksi. Pieni pussiksi ommeltu ohut kankaanpala narulla, ja hyvästi muovipussit. Miksi tätä ei ole tajunnut aikaisemmin? Tokihan tämä hienous piti heti hankkia itselle. Toki se vähän vajaan kahden euron hinta tuntui vähän tyyriiltä tuommoisesta, mutta toisaalta idea on niin yksinkertainen ja niin järkevä, että miksi en tukisi sitä. Ja tuotteen hinnasta meni vielä osa hyväntekeväisyyteen.

Mutta mietitäänpä. Miksi noin simppelistä asiasta pitäisi maksaa se pari euroa, ja itseasiassa enemmänkin, koska pusseja tarvitsee kuitenkin useamman? Tuommoisen pussukanhan voisi aivan hyvin tehdä itse. Palanen ohutta kangasta, jonka ompelee pussukaksi ja eikun menoks. Naimisiin menneet morsmaikut voisivat vaikka kierrättää huntunsa tekemällä siitä hedelmäpusseja.

Olen todellakin ymmälläni. Miksi näin yksinkertaista ratkaisua raivostuttavaan ongelmaan ei ole löytänyt itse? Miksi minun piti odottaa, että näen ratkaisun kaupassa, ja maksoin siitä pari euroa? Miten voi ihminen joskus tuntea itsensä samalla helpottuneeksi ja käsittämättömän tyhmäksi?

Hiisi vieköön tonttuset

Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että lapsille tehdään kaikkein mielenkiintoisimmat tietokirjat. Kirjakauppojen lasten tietokirjahyllyssä on aina kirjoja viikingeistä, merirosvoista, dinosauruksista ja vaikka mistä jännästä, kun taas aikuisille myydään jotain "Näin perennasi kukoistavat" tai "Suomen rahapolitiikka 1963 - 1993" tyylisiä teoksia. Todella kiinnostavaa. Esimerkkinä voitaneen kertoa kuinka Puuhanalle yritti joitakin kuukausia sitten etsiä pätevää yleisteosta purjelaivoista, semmoista missä kerrotaan kaavakuvissa laivan eri osat, kerrotaan mikä on mikäkin purje ja selvitetään miten kaljaasi eroaa klipperistä. Kirjakauppojen tarjontana oli lähinnä purjehdusoppaita tai kirjoja, joissa esiteltiin kuuluisia purjelaivoja. Lähimmäksi taidettiin päästä juurikin lastenosastolla jossakin merirosvokirjassa. Kirjaston tarjontakin taisi olla laihanlainen, kunnes Puuhis löysi Parolan kirjastosta muistaakseni varsin pätevän laitoksen. Ja se oli lastenkirja.

Niinpä olenkin jo pitkään huokaillut aina Savonlinnan toisessa kirjakaupassa käydessäni Mervi Kosken Suomalaisia haltijoita ja taruolentoja -kirjan ääressä. Opuksen hinta on ollut jo pitkään alennettuna siihen viidentoista euron paikkeille, mutta koskaan en ole sitä raaskinut ostaa. Kunnes se eilen vihdoin tapahtui. Vihdoin päätin, että screw it.

Ja kelpo ostokseksihan tuo opus osoittautui. Ainahan lastenkirjoja itselle ostaessa vähän pelottaa, että ne ovat liikaakin lapsille suunnattuja. Ei muuten, mutta tyyli voi minusta joskus tuntua alentuvalta ja hyysäävältä. Tässä kirjassa sitä ongelmaa ei kuitenkaan ole, tyyli on varsin asiallinen, mutta värikäs, niin kuin lastenkirjaan kuuluu. Toki joitakin asioita on kirjassa käsitelty mielestäni liian pinnallisesti. En sitten tiedä johtuuko se lastenkirjamaisuudesta vai saatavilla olevan tiedon vähyydestä. Mutta on se myös palvellut minun tiedonjanoani suomalaisista taruolennoista ja jumaluuksista.

Erityistä kiitosta saa sitten Sakari Tiikkajan kuvitus. Minun mielestäni se onnistuu viehättämään niin lapsia kuin aikuisiakin. Lapsilla en tietenkään ole päässyt kuvia testauttamaan, mutta minua ne ainakin ovat huvittaneet. Ja ovathan monet kuvista tarkoitettu juuri minun ikäiselleni yleisölle. Veli Vetehinen ja Ukko ovat selkeitä hevibändin jäseniä, Tapio on aika tarkasti entti ja Iku-Turso on Cthulhu. Suosikkini kuvista taitaa olla kuitenkin tonttu, joka näyttää sekä Nuuskamuikkuselta että Gandalfilta.

Oma lukunsa on sitten kirjan marginaaleissa seikkaileva puujalkavitsejä laukova ja nippelitietoa jakava piru. Toisinaan kaveri ärsyttää, toisinaan huvittaa, vähän niin kuin puujalkavitsit elävässäkin elämässä.

Kirjassa myöskin vihjataan, että jättiläiset olisivat olleet mukana Olavinlinnan rakentamisessa. Mitenköhän se sopii yksiin minun teoriaani siitä, että Olavinlinna on nukkuva lohikäärme?

Seikkailijako?

Tuosta Savonlinna-kirjoituksestani juontui mieleeni aivan toisenlainen asia nimittäin oma seikkailunhaluisuuteni. Olen horoskooppimerkiltäni jousimies ja meitä kuvaillaan useimmiten seikkailijoiksi. En ole koskaan kuitenkaan mieltänyt itseäni seikkailijaksi, ainakaan tyyliin "kiipeänpä Mount Everestille ja lasken sieltä pulkalla alas, minkä jälkeen lähden Etelä-Amerikan sademetsiin samoilemaan ja lasken alas Angelin putouksia".

Mutta kun asiaa miettii tarkemmin, kyllä minä olen perinteinen seikkailunhaluinen jousimies. Minun seikkailuni vain ovat pienempimuotoisia. Ensinnäkin kyllähän jo se, että minä haluan matkustella, voidaan laskea seikkailunhaluisuudeksi. Minähän haaveilen sellaisista seikkailuista kuin laivamatkasta Islantiin, junamatkasta Kiinaan, laivamatkasta Amerikkaan, minkä halki pitää kulkea joko junalla tai tehdä perinteinen road trip. (Näihin kulkupelivalintoihin ei liity mitenkään se, että kärsin lievästä lentopelosta. Lentokoneella matkustaminen ei vain ole seikkailullista, se on hirveää tuskaa.)

Toisaalta seikkaillakseni minun ei tarvitse lähteä ulkomaille, ei edes ulkopaikkakunnalle. Minä kyllä löydän Saviksestakin seikkailuja, jos sille päälle satun. Tiet ovat nimittäin mielenkiintoisia. Etenkin se on mielenkiintoista, minne ne tiet johtavat, kaikki eivät kuitenkaan sinne Roomaan mene. Meidän on Puuhanallen kanssa pitänyt jo parin kesän aikana pyöräillä pitkin Savonlinnan syrjäseutuja, koska meidän paikallistietoutemme rajoittuu aika pitkälti keskustan alueelle. Minä voisin mielelläni ottaa joskus pyörän alleni ja lähteä sotkemaan, jonkin ajan päästä voisin valita jonkin mielenkiintoiselta vaikuttavan tien ja lähteä katsomaan, minne se johtaa. Ehkä siltä tieltä voi kääntyä toiselle ja siltä taas kolmannelle, kunnes on joko aivan eksyksissä tai päätyy jonkin talon pihaan, jolloin talonväki voi katsoa ikkunasta ja ihmetellä vierasta haahuilijaa. Toistaiseksi meillä ei kuitenkaan ole ollut aikaa moiselle seikkailemiselle. Ehkä tänä kesänä...

Minun seikkailuni ovat pieniä tai ne ovat haaveissani. Mutta kai minä sitten jousimies olen.

Talle, talte, talti, talsi

Vai mikä sitten perusmuodoltaan onkaan se paikka, jonne kaikki tavarat aina laitetaan, mutta mistä niitä ei kuitenkaan koskaan löydä.

Tänään olen penkonut kotini taltea eli yläkertaa. Tai oikeastaan kai pitäisi sanoa, että olen yrittänyt siivota sitä äitini kanssa. Sopivaa sadepäivän puuhaa, kun ei risusavottaankaan voi mennä. ;)

Moni tavara on tänään päätynyt suoraan roskapussiin ja moni on laitettu edelleen talteen seuraavia siivouskertoja varten. Joitakin aarteitakin on löytynyt, kuten vanha Commodore 64:n raato (? en siis ole varma, toimiiko se), hieno vaaleansininen Happy Sammy -laukku, jota en muistanut edes omistavani ja veljeni piirtämä upea Dracula-sarjis. Löysin myös ison kasan vanhoja tussejani, jotka osoittautuivat vielä käyttökelpoisiksi, joten taitavat lähteä mukaan. Puuhanalle varokoon, saatan tulla kotiin ison tavarakassin kanssa. :)

Siivousta tehdessä tuli vain mieleeni, miten joskus on ollut puhetta kavereiden kanssa vanhoista leluista ja niiden säilyttämisestä. Monien barbit ja muut kivat ovat päätyneet kierrätykseen tai roskiin. Toisinaan tähän kohtaloon suhtaudutaan olankohautuksella ja toisinaan suurella katkeruudella. Traagisimpana esimerkkinä rakas Jättiläispunapäämme (nimi muutettu :P) ja hänen Legonsa, jotka Jättiläispunapään äiti oli heittänyt menemään.

Meidän perheessämme tällaisia tragedioita ei pääse käymään. Meillä pidetään tavaroista kynsin ja hampain kiinni, olivat ne sitten tarpeellisia tai tarpeettomia. Sinällään meillä ei välttämättä vaalita tavaroita, vaan ne saattavat lojua sikin sokin pitkin yläkertaamme. Pois niitä ei kuitenkaan voi heittää, jos niitä tai edes niiden osia sattuisi joskus tarvitsemaan.

Minun ja veljeni tavarat ovat sitten vielä luku erikseen. Meidän vähäiset lelumme ovat vielä hyvässä tallessa. Mutta myös meidän vanhat koulukirjamme ja -vihkomme on pitänyt säilyttää. Onhan se jokseenkin ymmärrettävää, että haluaa säilyttää ehkä ainevihkoja, voihan niillä ehkä joskus viihdyttää itseään tai muita. Mutta vanhat matikan tai bilsan vihkot? Mihin niitä tarvitaan? Mutta eihän niitä pois voi heittää.

Toki meidän tallestamme, kuten varmaan muidenkin... ööö talsista ?, löytyy käyttökelpoistakin tavaraa. Siellä on muun muassa tuoleja, joista saisi vallan hyviä pienellä pintaremontilla. Tiedä vaikka niistä saisi tuolit minun ja Puuhanallen ruokapöytään, jos semmoiselle joskus meidän taloudessamme on tilaa.

Huomenna urakka jatkuu, paitsi jos sade lakkaa, jolloin pääsen leikkimään mystistä metsätyömiestä.

Savonlinna

Jätin eilen kotoisan Savonlinnan muutamaksi päiväksi taakseni ja suuntasin kohti kotoisaa Pertunmaata. Siinä bussissa istuessani sitten aloin pohdiskella Savonlinnaa. Miten itselläni liittyy Savonlinnaan monia ristiriitaisia tuntita. Se on niin ihanan kamala peräkylä.

Tyttöjen illassakin (vai oliko se jo seuraava aamu?) sivusimme aihetta. Puolet porukasta sanoi, että kaupunki olisi vaihtunut aika nopeasti ellei Savonlinnasta olisi löytynyt kulta kainaloon. Itse en ollut valmis väitettä vielä allekirjoittamaan, mutta ehkä siinä on puolikas totuus. Itsehän, kuten useimmat kavereistani, päädyin Savonlinnaan, koska täältä sain opiskelupaikan. Minulla alan valinta oli oikea ja välimatka kulkuyhteyksineen äidin helmoihin oli juuri sopiva, joten minulla ei ollut tarvetta hakeutua jonnekin muualle. Monet lähtivät tai harkitsivat lähtevänsä Savonlinnasta näistä syistä.

Mutta olenko minä edelleen Savonlinnassa koska kolme vuotta sitten sain kullan kainalooni? Mikä olisi ollut ratkaisuni vuosi pari sitten, kun valmistuminen alkoi häämöttää horisontissa? Ehkä olisin päätynyt samaan ratkaisuun, mihin olemme Puuhanallen kanssa yhdessä päätyneet eli pysytään nyt toistaiseksi täällä ja muutetaan sitten sinne, mistä saa töitä.

Mutta mikä siinä Savonlinnassa on, että sieltä ei pääse pois tai miksi sinne haluaa jäädä? Joskus bussin ikkunasta katson savonlinnalaisia ja mietin, miten he ovat sinne päätyneet. Miksi kukaan haluaa asua Savonlinnassa? Siellä ei tapahdu mitään, se on hankalien kulkuyhteyksien päässä, se on pieni ja surkea peräkyläinen kaupunki.

Savonlinnassa on kuitenkin lyhyet välimatkat, ellei sitten asu varsinaisen kaupungin ulkopuolella. Ja veden äärelle on aina lyhyt matka, mikä on kesäisessä Savonlinnassa ehdottomasti parasta. Savonlinnasta löytyy loputtomasti "salaisia" paikkoja, joissa on mukava hengailla kesällä. Syksyisin kaupunki herää kauniiseen väriloistoon. Ja siellä on maailman hienoin linna. No okei, en ole vielä nähnyt kaikkia maailman linnoja, mutta muutamassa olen käynyt. Tähän mennessä yksikään, hienouksistaan huolimatta, yksikään ei ole päässyt lähellekään Olavinlinnaa.

Totuus on kuitenkin se, että hyvin todennäköisesti muutamme pois Savonlinnasta jossain vaiheessa. Työt löytyvät kuitenkin jostain muualta ja monet kaverit, ja perheenjäsenet, olisivat jossain muualla lähempänä. Kysymys kuitenkin kuuluu, olisinko minä valmis lopullisesti savonlinnalaiseksi, jos se olisi mahdollista. Minä en tiedä. Omalla tavallaan Savonlinna on luikerrellut sydämeeni ja se on tällä hetkellä minun kotini. Mutta toisaalta olen täysin valmis lähtemään kohti uusia seikkailuja. Saattaisihan sitä joskus ikäväkin tulla, mutta tuskin katuisin poislähtöä.

Osuva päätös tyttöjenillalle

Eilen illalla saimme vihdoin järkättyä tyttökavereiden kanssa pitkään suunnitellut pyjamabileet. Siltä reissulta juuri kotiuduin. Iltaanhan luonnollisesti kuului saunomista, (yllättävällä) kohtuudella tyttödrinksuja, kauneudenhoitoa, Pikkulakun ihanan söpöt vaaleanpunaiset korkkarit, suklaadippiä hedelmille ja Sinkkuelämää-leffa. Kovasti tyttömäinen ilta oli siis kyseessä. Kiitos tytsyille mainiosta seurasta ja erityiskiitos emännyydellemme herkuista ja hulppeasta lokaatiosta.

Minulle kai jäi tämä tyttömäisyys kovasti päälle, koska tänään kotimatkalla pistäydyin hetken mielijohteesta vaatekauppaan. Sinällään tämä oli virheellinen ratkaisu, koska kaupassa oli tukahduttavan kuuma. Ilmeisesti suomalaisissa kaupoissa ei vieläkään luoteta ilmastoinnin ihanuuteen. Nimimerkillä 5th Avenuen kaupat ovat elokuun helteessä ihania viilennyspaikkoja.

But I digress. Pakko se oli sitten kaupasta ostaa housut ja rintsikat, kun kerran halvalla sai. Ihanaa, kun joskus alennetuista hinnoista saa lisää alennuksia. Sinällään törmäsin tällä ostosreissulla vaihteeksi myös eri merkkien vaatekokojen hämmentäviin eroihin. Yleisesti olen kokoa 36, toisinaan myös 34 menee. Nyt sitten löysin sieltä alerekistä ihan kivan näköiset farkut kokoa 36 ja kangashousut kokoa 34. Kolmenelonen tuntuu yleensä housuissa vähän toiveajattelulta, mutta muutakaan kokoa ei ollut, joten saahan sitä yrittää. Suunta sovituskoppiin siis.

Kopissa sain sitten huomata, että en saanut näitä numeron mukaan isompia farkkuja vedettyä edes jalkaan, kun taas pienemmät housut sopivat kuin valettu. Ei siinä voinut kuin ihmetellä, että millaisten mini-ihmisten mukaan kyseisen merkin farkut tehdään. On melkein käsittämätöntä, että minun kaltaiseni ruipelo ei mahdu kolmekutosen farkkuihin. Ja niin, kysehän ei nyt ollut siitä, että housut olisivat olleet hiukan tiukat tai en olisi esim. saanut nappia kiinni, vaan minä en yksinkertaisesti saanut vedettyä niitä jalkaani. Stoppi ei edes tullut takapuolen kohdalla, vaan en saanut housuja puolta reittä ylemmäs.

Veikkaan, että Pikkulakulta löytyy tähänkin asiaan jonkinlainen selitys, mutta kovasti hämmentävät noin suuret kokoerot.

Ja niin, onko kenelläkään ideoita, mihin niitä rintsikoiden toppauslappuja voisi käyttää? Pitää ehkä keksiä jokin hieno toppauksista tehty antitoppaustaideteos tai jotain.

Tätiytymistä

Ei, veljeni ei ole lisääntynyt. Tänään on vain ollut kovasti tätimäinen päivä. Kävin nimittäin juuri äsken asentamassa polkupyörääni tarakkakorin. Voiko enää käytännöllisemmäksi ja epänuorekkaammaksi mennä. Kaiken lisäksi koppa on samanlainen kuin Puuhanallella, joten voimme sotkea pitkin kaupunkia pelottelemassa kavereitamme pariskuntamuodillamme. Valitettavasti vain sellainen söpö etukori ei olisi mitenkään käynyt pyörääni. Ensinnäkin tankoni edessä menee sen verran monta jarru- ja vaihdevaijeria, että kori ei siihen oikein olisi mahtunut. Toisekseen semmoinen vähän mummomainen, mutta tarakkakoria tyylikkäämpi, etukori varmaan näyttäisi aika koomiselta minun menevään maastopyörääni asennettuna.

Tämä siis oli sillä hetkellä tarpeellinen heräteostos. Kaupassa oli koriin kasautunut aikamoinen läjä tavaraa, reppua ei tällä kertaa ollut mukana ja kaupan säilytyslokerossa jo odotti melko täysi ja ikävästi pyörän sarvessa heiluva ostoskassi. Miten saan kaiken roudattua kotiin? Ostanpa tuommoisen korin polkupyörään.

Miksi minulla oli jo toinen kassi täynnä ostoksia? Ei, ne eivät olleet vaatteita, joten ne pitää jotenkin perustella. Kävin nimittäin toisesta kaupasta ostamassa jumppapallon (ja vähän muuta, mutta ei niin tärkeää rojua). Kyllä, yhden päivän aikana kori ja jumppapallo. Olen todellakin tätiytymässä. Ja tämä jumppapallohan ei ollut edes heräteostos, vaan sen takia suorastaan menin kyseiseen kauppaan. Mutta on minulla ihan hyvä syykin siihen ostokseen. Minulla on nimittäin ollut jo pitkän aikaa selkä jumissa lähes koko ajan. Sen siitä saa, kun tekee kahta työtä, jotka eivät tee selälle hyvää. Toki minä venyttelen ja olen opetellut joitakin joogaliikkeitä selän vetreyttämiseksi, mutta sitä tulee harrastettua hyvin satunnaisesti. Olen vain äärimmäisen laiska harrastamaan liikuntaa. En varmaan saisi minkäänlaista liikuntaa, jos en pyöräilisi tai kävelisi joka paikkaan.

Muuttaako jumppapallon omistaminen jotenkin asioita? Sen saa nähdä. Sen tiedän kuitenkin, että moisen kapineen omistajien luona kyläillessäni sillä tulee jonkin verran leikittyä. Ehkä mielenkiinto jaksaa pysyä yllä myös kotosalla. Ehkä. Onhan se todennäköistä, että varsinainen jumppaaminen jää alkuinnostuksen jälkeen vähälle. Mutta perkules, tuonhan pitäisi tehdä erityisesti ryhdille ja tasapainolle hyvää, jos siinä pelkästään istuu. Tiedän ainakin, mikä tulee olemaan istuinvalintani, kun haluan stmblailla netissä Puuhanallen kanssa.

Skotlannin mielenkiintoiset kasvukaudet

Nyt on pakko kirjoittaa eräästä viime päivinä kovasti huvittaneesta ja jonkin verran myös ärsyttäneestä asiasta eli kirjasta, jota olen lukemassa. Olkoon tämä sitten vaikka arvostelu kirjasta, jota en ole vielä lukenut.

Törmäsin nimittäin viime viikolla täällä internetin ihmeellisessä maailmassa kirjailijaan nimeltänsä Diana Gabaldon. Koskaan en ollut kyseisestä kirjailijasta kuullut, mutta hänen Outlander-kirjasarjansa vaikutti pikaisen tutkiskelun perusteella mielenkiintoiselta. Sarjassa on pointtina se, että 40-luvun englantilaishoitsu joutuu 1700-luvun Skotlantiin ja joutuu siellä monenmoisiin seikkailuihin. Ei mielestäni hirveän huono premissi. Kyllähän tuota "nykyaikalainen päätyy menneisyyteen" -ideaa on käytetty ennenkin, mutta näin jo mielessäni mitä kaikkea kivaa voi olla kirjasarjassa, joka sijoittuu 1700-luvun Ylämaille. Hienoja maisemia, linnoja, tartaaneita, taisteluita, vähän romantiikkaa... Siinähän voisi olla vaikka mitä.

Maanantaina sitten marssin kirjastoon lainaamaan sarjan ensimmäistä osaa Muukalainen (Outlander). Olihan se jo hieman huolestuttavaa, että kirja oli kirjaston romantiikkahyllyssä, mutta ehkä sielläkin voi olla hyviäkin kirjoja.

Olen nyt lukenut kirjaa 291 sivua ja mielestäni se voisi olla hyvä kirja. Mutta se ei ole. Periaatteessahan tarina on mielenkiintoinen. Päähenkilö tosiaan joutuu skotlantilaisen kivikehän läpi menneisyyteen, missä joutuu paikallisen klaanin melko vapaaksi vangiksi vakoilusta epäiltynä. Pari lukua sitten naikkonen joutui naimisiin paikallisen komean, mutta hiukan mystisen, urhon kanssa (tuo nyt oli jo hyvin ennalta-arvattavaa rakkausromaanisoopaa) ja jonkinmoinen konflikti englantilaissotilaiden kanssa on lienee odotettavissa. Mutta...

Ensinnäkin päähenkilö on ärsyttävä. Hän lähinnä halveeraa 40-luvun aviomiehensä harrastuksia, historioitsijan kasvattamana ja historioitsijan vaimona hän tuntuu tietävän yllättävän vähän historiasta (tavallaan ymmärrettävää, tavallaan hämmentävää) ja toisinaan hän vain vaikuttaa itsekeskeiseltä hupakolta, jonka muka pitäisi olla älykäs, mutta on toisinaan vähän yksinkertainen. Tähän yksinkertaisen vaikutelmaan vaikuttaa tietenkin se, että kirjassa on minä-kertoja ja yksi kirjan ongelmista on se, että siinä aliarviodaan lukijaa. Jotkut itsestäänselvät asiat pitää kertoa eksplisiittisesti, mikä ärsyttää, mutta saa myös minä-kertojan vaikuttamaan vähän tyhmältä.

Kirja ei ole taidokkaasti kirjoitettu, jos minun sisäinen kirjatoimittajani herää eloon ja alkaa editoida. Ja editoinnilla tuosta kirjasta saisi huomattavasti paremman. Ei siitä ehkä suurta mestariteosta tulisi, mutta se olisi miellyttävämpi lukea. Mainitsemani lukijan aliarvioiminen on mielestäni pahimpia rikoksia, mitä kirjailija voi tehdä, ja tässä tosiaan joitakin asioita väännetään rautalangasta. Pikkuisen enemmän implisiittisyyttä, niin ärsyttävyystaso laskee huomattavasti. Samalla myös kirjan sivumäärä laskisi reilusta 800:sta aika paljonkin. Mutta lyhyemmällä kirjallahan amerikkalainen kirjailija saisi vähemmän rahaa.

Sitten päästään näihin facepalmeja aiheuttaviin huvittavuuksiin. Ilmeisesti kirjailijalla ei ole mitään käsitystä satokausista tai sitten 1700-luvun Skotlannissa vuodenajat ovat olleet jotenkin nurinkurisia. Kirjassa eletään kevättä, ilmeisesti jossain huhti-toukokuussa ollaan menossa. Puhutaan kevättuulista ja keväisestä ruohosta yms. Mutta sitten asiat alkavatkin mennä hassusti. Jossain vaiheessa päähenkilö pistetään istuttamaan valkosipulia linnan ryytimaalle, joka ilmeisesti tässä vaiheessa jo kukoistaa. En lopultakaan ole erityisen hyvin perillä Skotlannin ilmastosta, joten sivuutetaan ne huhtikuussa kukkivat kehäkukat hiukan kummeksuen. Ehkä siellä on ollut aikainen kevät tai jotain... Mutta siinä vaiheessa mennään ihan pikkuisen liian pitkälle, kun valmistellaan muutaman päivän päästä alkavaa klaanikokousta ja linnan naiset menevät keräämään kirsikoita ja luumuja. Kypsiä kirsikoita ja luumuja huhtikuussa! Mitä hittoa?

Eikä tässä vielä kaikki. Jos tuosta huomattavasta epäloogisuudesta selviää ja jatkaa pari lukua eteenpäin, tulee samaan asiaan liittyvä vielä suurempi epäloogisuus. Aikaa on kulunut ehkä viikko tai pari, kun päähenkilö kehottaa tätä nuorta, komeaa urhoa purkamaan kiukkuaan lyömällä jotain. No, mies tekee työtä käskettyä ja lyö kirsikkapuun runkoa. Ja hänen päälleen sataa kirsikankukkien terälehtiä. Pari viikkoa sen jälkeen, kun päähenkilö on ollu keräämässä kypsiä kirsikoita. Tässä vaiheessa voi vain todeta, että Skotlannin kevät on yhtä arvaamaton kuin Jäpänperän kesä.

Sanotaanko nyt niin, että hyvää kirjaa tuosta ei enää saa. Mutta ehkä minä vielä taaplaan sen lävitse. Ja odotan mielenkiinnolla, mitä ilmiöitä Skotlannin oikukas kevät vielä tuo tullessaan.

Thatchers Old Rascal

Omnomnomnom.

Ihan pakko on avata sanainen arkkuni, kun tuli tässä eräänä päivänä maistettua toisen kerran Old Rascal -siideriä. Jotkut blogiani lukemaan eksyneet kaverit saattavat jopa muistaa reaktioni, kun ensimmäisen kerran kyseistä herkkujuomaa maistoin. Taisivat monet jopa päästä osille.

Totuushan on se, että kaikki perussiiderit ovat mielestäni aikamoista kuraa. Ne ovat vain liian makeita litkuja, jotka eivät maistu omenalle, päärynälle tai millekään muulle hedelmälle, mille ne väittävät maistuvansa. Ainoa oikea siideri on oikeista omeneoista tehtyä, omenanmakuista, ja niin kuivaa, että suussa melkein pölisee. Crowmoor ja Strongbow ovat jo siinä suunnassa, mutta parempiakin lajikkeita on.

Kuten Old Rascal. Jonka voin väittää nousseen heti ensimmäisellä kerralla suosikkisiiderikseni. Myönnettävä tosin on, että noista kolmesta mainitsemastani siiderikriteeristä se rikkoo viimeistä. Pullo väittää siiderin olevan puolikuivaa, mutta minun mielestäni se on yllättävänkin makeaa. Mutta se ei haittaa, ei todellakaan. Vanhan Veijarin maku on niin omenainen, että voisi melkein kuvitella oikeaa omenaa syövänsä ja mainitsemani makeus vain korostaa omenaisuutta. Ah, sitä ihanuutta. Vähän kanelia, voita, kaurahiutaleita ja vaniljajäätelöä sekaan, niin kasassa olisi lähes nestemäinen omenahyve (pakko oli mainita, kun juuri syön omenahyvettä jäätelön kera ;P).

Yksi huono puoli Old Rascalissa on: Se on kallista. Aivan kuten muutkin hyvät siiderit (jos Ecussonia ei lasketa). Mutta tämä herkku taisi vielä olla sieltä kalleimmasta päästä eli reilusti yli neljä euroa puolesta litrasta. Ei sille voi mitään, minulla on valitettavan kallis maku.

Ystävämme Kansaneläkelaitos

Uhkasin viime viikolla urputtaa Kelasta, mutta hiiltymykseni ehti laantua. Tänään sain sitten uuden lippulappusen, joka herätti taasen tunteita.

Tosiaan, teen kahta työtä, mutta olen myös samalla työkkärin asiakkaana lähinnä lisätulojen toivossa. Toki ilmoittauduin työkkäriin, kun minulla oli vain yksi, osa-aikainen, työ, mutta eivät he minua poiskaan potkineet, kun sain toisen työn. Tästä johtuen olen sitten yrittänyt kevään mittaan kinuta Kelalta paria ropoa soviteltua työmarkkinatukea. Pirullisen hankalaa se kuitenkin on.

Kun palasimme suurelta juhlareissultamme, minua odotti Kelan kirje, jossa väitettiin, että en ollut toimittanut toista palkkakuittiani maaliskuulta. Pah, kiikutin hakemusta palauttaessani kaikki laput Kelan toimistoon, missä täti otti niistä kopiot. Itse ovat siis paperin kadottaneet. Kiltisti kuitenkin toimitin toisen kopion, päätöstä eivät kuitenkaan ole vieläkään saaneet aikaiseksi.

Tänään sitten kopsahti uusi kirje. Helmikuussa olin juuri aloittanut kääntämisen ja kaupassakin riitti töitä, joten ei ollut erityisen yllättävää, että Kelalta tuli sen kuun kohdalle hylkäys. Nyt olivat sitten huomanneet, että olivat käyttäneet väärää laskutapaa ja halusivat tehdä oikaisun. Noh, mikäs siinä, hyvähän se on hoitaa asiat by the book. Minulle siitä vain ei ole mitään hyötyä, koska päätös tulee pysymään hylkäävänä.

Sanotaanko, että minua hiukkasen turhauttaa tämä touhu. Työtilanteeni takia minulle ei ole kuukausittain odotettavissa hirvittäviä etuuksia, jos ollenkaan. Tuloni eivät kuitenkaan ole suuret, joten ei se haittaakaan tee, jos Kelalta onnistun pari euroa saamaan. Minua vain hiukkasen ärsyttää se, että joudun tekemään kaksinkertaiset paperityöt heidän omien virheidensä takia.

Onneksi näiden kirjeiden mukana on tullut paperi, johon voi kirjoitella asioita. Tänään nimittäin postilaatikkoon kopsahtaa toista kertaa puolentoista viikon aikana vastauslähetys, jossa on kaiken tarpeellisen lisäksi asiallisesti kirjoitettu palautekirje.

Onneksi kohta alkaa kesä ja työt lisääntyvät, jolloin voin hyvillä mielin irtisanoutua koko työkkäri/kelatouhusta.

Sadan vuoden yksinäisyys

Toissapäivänä sain loppuun erään haastavimmista luku-urakoistani eli sain vihdoin luettua Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden. Haastavuus ei johtunut siitä, että kyseessä olisi huono kirja, mutta se oli... no haastava (ja kaiken maailman sarjikset veivät monesti huomioni). Tosin tällä kertaa lukemiseen meni vain kaksi kuukautta, kun edellisellä yrittämällä muutamia vuosia sitten etenin kuukauden laina-aikana ehkä 30 sivua.

Jos lukeminen kerran oli niin hankalaa, miksi se piti lukea? Koska pidän García Márquezin kirjoista, joten pitäähän se suuri noopelimestariteos jo siksikin taaplata läpi.

Ja tottahan yksinäisyys oli taattua GGM:a. Oli multaa syövä tyttö, mies, jota keltaiset perhoset seurasivat, mystinen laiva keskellä viidakkoa, ylösnousemus, neljä vuotta kestänyt sade... Kaikkea sitä, miksi maaginen realismi on mielestäni hienoimpia kirjallisuudenlajeja. Kirjallisuus on parhaimmillaan, kun se hämmästyttää, ja GGM:n maaginen realismi hämmästyttää aina. Tosin tällä kertaa en lukenut kirjaa aivan niin suu auki, kuin joidenkin muiden herran teosten kanssa on käynyt. Toki siihen on syynsä.

Kirjassahan kerrotaan keskelle ei-mitään kasvavasta kaupungista ja sen perustajasuvusta. Tämä suku taas on niin mielikuvituksekas, että perheen miespuolisille henkilöille on aina kaksi nimivaihtoehtoa Jose Arcadio ja Aureliano (naisilla taas kierrätetään Amarantaa ja Ursulaa, mutta siellä on erinäisistä syistä myös vähän vaihtelua). Kun heti kirjan alussa Jose Arcadioja on jo kaksi, ja niitä sikiää aina vaan lisää, minä menin lähes välittömästi sekaisin. Minulle siis tuotti lähinnä vaikeuksia, kun välillä piti oikein miettiä, että kukas tämä näistä tyypeistä nyt taas olikaan.

Tokihan tämä sekavuus on tarkoituksellista ja nimien kierrättämisellä on oma merkityksensä, mutta ei se silti lukemista helpottanut.

Mainio kirja kuitenkin, vaikka itse pidän enemmän Rakkautta koleran aikaan -opuksesta.

Niin, ja jos odotitte tästä jotain kunnollista kirja-arvostelua tai syväluotaavaa analyysia, pettymyksenne lienee suuri. Jos haluatte tietää kirjan teemat ja symboliikan ja tyylin ynnä muut, lukekaa itse. En minä niitä aio teille valmiiksi kertoa, jos olen moisia viitsinyt itsekään varsinaisesti pohtia.

Vappu on juhlittu, ja tänään koitti paluu arkeen. Tai no, oikeastaan jo eilen, olinhan minä jokseenkin töitä eilenkin tekevinäni ja sain jopa siivottua vapun aiheuttamat suurimmat sotkut. Eipä silti, ei tämä päivä hirmuisen rankka ole ollut, ehdin kirjasto- ja kauppareissulla käydä katsastamassa viime viikolla avatun uuden vaatekaupan. Ja eksyin minä siihen viereiseenkin kauppaan. Tämä pienen ostostelun seurauksena aloin miettiä omaa suhtautumistani rahaan ja miten minulla on melko selkeä käsitys, minkä arvoisia jotkin asiat minun mielestäni ovat.

Myönnetään heti alkuun, että osaan olla pihi monissa asioissa. Ei siis liene yllättävää, että esimerkiksi vaatteet ovat usein mielestäni liian kalliita. Käyn siis normaalin naisen tapaan shoppailemassa, mutta läheskään aina mukaan ei tartu mitään ellen sitten satu tarvitsemaan jotakin. Kirpputoreilta tulee ostettua tavaraa huomattavasti enemmän.

Tänään kävin siis tutustumassa muutama päivä sitten avattuun halpisvaatekauppaan, jota onkin jo odoteltu kuin kuuta nousevaa. Mitään en kuitenkaan taaskaan tullut ostaneeksi, useammastakin syystä. Ensinnäkin kyseinen kauppahan on maineeltaan halpa, mutta eipä ne tuotteet ainakaan näin avajaishuumassa kovin paljon halvempia olleet kuin muissa vaatekaupoissa. Useimmat T-paidat ja topit maksoivat n. 10€ ja farkut sen saman 40€ kuin missä tahansa muussakin kaupassa. No ok, ei kymppi T-paidasta mikään jumalaton riistohinta ole, mutta minun silmissäni T-paidat yleensä, ja erityiseti kyseisestä kaupasta ostettuina, ovat viiden euron arvoisia.

Toisekseen, ei ne vaatteet mielestäni olleet mitenkään erityisen hienoja, useimmat olivat suorastaan tylsiä. Ainoat vaatekappaleet, jotka olivat mielestäni ostamisen arvoisia, olivat rintsikat. Ne olivat edullisia ja hauskannäköisiä, korkeaa laatua en yleensä edes vaadi. Nyt kuitenkin päädyin lähinnä boikotoimaan alusvaateosastoa, koska jokaisessa tutkimassani rintaliivissä oli toppaukset ja noin puolista liiveistä toppauksia ei edes saanut otettua pois. Vaikka minun kuppikoollani ei paljon kehuskella, en halua kuitenkaan teeskennellä ja se, että minulle tyrkytetään topattuja liivejä ärsyttää todella paljon.

Kun kerran päädyin ostoksille, kävin sitten viereisessäkin liikkeessä, jossa olen pitkin kevättä käynyt kuolaamassa erään varsin rock-henkisen malliston perään. Mallistossa on kolme vaatetta, jotka haluaisin. Mekko, hame ja toppi. Tänään sain havaita, että kyseinen mallisto oli alennuksessa. Jippii! Löytäisikö joku niistä vihdoin tiensä minun vaatekaappiini? Kyllä, päädyin ostamaan hameen, koska alennettuna se maksoi vain kaksikymppiä.

Mekkoa en raaskinut ostaa. Aikaisemmin, etsiessäni vaatteita kaverini häihin, olisin ollut valmis pulittamaan mekosta täyden hinnan (normi viisikymppiä). En kuitenkaan kelpuuttanut sitä juhlamekoksi, koska näytin siinä pyrstökkäältä, arkimekkona se kuitenkin menisi mainiosti. Nyt en raaskinut ostaa sitä alennettunakaan, koska olin kuitenkin vastikään ostanut kalliin mekon.

Toppi on kuitenkin kolmikon mielenkiintoisin tapaus. Se on myös vaatekappale, jota olen himoinnut kaikista eniten. Ongelmana on se, että se on mielestäni hihattomaksi topiksi aivan liian kallis. Lähtöhinta sillä oli lähempänä neljääkymppiä ja nyt alennettuna reilu 25 euroa. Alennus oli siis ihan tuntuva, mutta yli 25 euroa topista! Kuten jo aiemmin sanoin, mielestäni T-paidat ovat arvoltaan n. 5 euroa, topit ovat yleensä samaa luokkaa. Toki hienommista topeista voi maksaa enemmän, tämä kyseinen olisi mielestäni ehkä 15 euron arvoinen. Koska toppi on niin hieno, suotuisin maksamaan siitä jopa sen tasan 20 euroa, mutta yli 25 ja lähtöhinta yli 37... Hulluutta.

Huomion arvoista tässä vaiheessa on se, että varaa minulla olisi ollut vaikka kaikkiin viime viikolla tulleiden lomarahojen turvin. Mutta, kuten sanoin, olen pihi ja minulla on omat käsitykseni tavaroiden arvoista. No, ainakin minulla on nyt kiva hame.

Loppuun vielä jännittävä huomio: Ruokakaupassa näin suurin piirtein samaan aikaan sekä erään naapurimme että eräät työpaikkani vakioasiakkaat. Vakkareiden kanssa tervehdin, mutta naapurin kanssa en. Noh, tämä johtunee siitä, että naapuri on vähän mörököllimäinen oletettu aikamiespoika ja vakkarit ovat mukava savolaispariskunta.

Wappua walmistavat kakkuseikkailut

Huomenna on vappuaatto. Ja Puuhanallen "18-vuotis"synttärit. (Ja meidän vuosipäivämmekin.) Tämän suuren juhlimisen päivän kunniaksi lupasin tehdä täytekakun, mikä ei tietenkään ollut ihan niin yksinkertainen projekti kuin voisi olettaa.

Ensinnäkin vappua juhlistamaan on tulossa aikamoinen kööri, joten minun pienellä 20cm kakkuvuoallani ei sen kokoiselle poppoolle kakkua tehdä. Onneksi on ystäviä ja onnistuin lainaamaan isomman vuoan. Ja eräs toinen ystävä vielä ehdotti, että pienempää vuokaa voisi silti käyttää hyväkseen ja tehdä kakkuun toisen kerroksen. Riittäisi ainakin isommallekin porukalle. Näinhän minä päätin toimia.

Tänä aamuna sitten oli aika ruveta paistelemaan kakkupohjia. Olin jostain arkistoistani kaivanut hienon valkosuklaatäytekakun ohjeen, jossa oli perus sokerikakkuohjetta hiukan muokattu. Oletin, että ohjeen pohjasta tulisi normaalikokoinen eli lainaamaani vuokaan sopiva. Tällä logiikalla päättelin, että puolitoistakertainen annos riittäisi mainiosti sekä isoon että pieneen vuokaan. Tällä siis mentiin.

Kun aloin sitten kaataa valmista taikinaa vuokiin aloin hieman epäillä, että annos saattoi olla hieman pieni. Jaottelin silti taikinan kahteen vuokaan. Meni syteen tai saveen, katsotaan mitä uunista tulee. Noh, aavistukseni oli aivan oikea. Molemmista pohjista tuli noin puolet normaalia ohuempia. Eihän siinä mitään, jos kerran tulos oli puolet liian pieni, asian voi korjata tekemällä toisen samanlaisen satsin. Lyhyellä matematiikalla lopputuloksesta pitäisi tulla oikean kokoinen. Wihii, uusia pohjia tekemään.

Pohjat valmistuivat aikanaan ja saivat rauhassa jäähtyä keittiössä. Jossain vaiheessa alkuillasta alkoi sitten kakun täyttämisprojekti. Täytteeseen kun tuli sellaisia hyvyyksiä, jotka ovat parhaimmillaan päivän muhimisen jälkeen.

Täytteen valmistaminen sujui ilman suurempia kommelluksia. Täyttövaiheessa sitten tietenkin aluksi piti täytettä vähän säästellä, että se riittäisi koko kakkuun. Mutta se, että täytettä lopulta jäi vähän yli, oli ihan normaalia ja pääsimmepähän vähän maistelemaan. Suurin "ongelma" tuli siinä vaiheessa, kun olin latonut kaikki isoimmat pohjapalat paikoilleen. Kakku nimittäin alkoi jo siinä vaiheessa näyttää ihan hyvän kokoiselta. Meikäläistä alkoi vähän hirvittää, minkä kokoinen kakusta tulisi, jos siihen latoisi vielä saman määrän pienempiä kerroksia päälle. Ratkaisuja olisi toki ollut useita, esim. tehdä erillinen pieni kakku tai jättää toinen pienemmistä pohjista pois. Pyh, moiset ratkaisut eivät olleet hyväksyttäviä. Ratkaisuni oli jättää yläosista pari suunniteltua täytekerrosta pois. Toisin sanoen kakun yläosassa on täytettä vain näiden kahden pienemmän kakkupohjan välissä, kun alunperin tarkoitus oli halkaista pohjat ja täyttää välit. Näin kakusta ei tullut aivan naurettavan isoa.

Toki olen aivan varma, että huomenna tänne pelmahtava popula olisi arvostanut suuresti tuota over the top -kakkua, jota en tehnyt. Parhaimmillaan saan haukkuja siitä, että aloin hannailla. Myöhäistä se on nyt itkeä, ylimääräiset täytteet ovat jo paremmissa massuissa.

Huomenna olisi vielä yksinkertainen kuorrutusprojekti edessä, ja sitten eikun syömään. Hyvällä tuurilla laitan tänne myöhemmin kuvankin tuosta vaiheikkaasta kakusta.

On rankkaa olla nainen

Lupasin kertoa lisää viime viikonlopun erinäisistä edesottamuksista. Eräs näistä oli suuri sukkahousu-kenkä -dilemma.

Meillä oli siis lauantaina häät tiedossa, kun eräs ystäväni otti ja meni naimisiin. Olin varautunut ostamalla kauniin punavalkoisen puvun, jonka kanssa päätin käyttää mustia samettipintaisia avokkaitani. Tietenkin kevään kylmyydessä jalkaan piti saada sukkahousut "lämmittämään". Sukkahousuvalinta oli tietenkin tarkka, toisin sanoen eivät saaneet olla paksut mattapintaiset mummosukkikset. Valinta siis osui ohuisiin, kiiltäviin ja ihonvärisiin, ja tämän malliset sukkahousut tuppaavat olemaan liukkaita.

Tiesin siis jo valmiiksi, että kengät eivät välttämättä pysy hyvin jalassa näissä sukkahousuissa. Tarkoitukseni olikin perjantaina kotopuolessa käydessämme etsiä ongelmaan ratkaisua, kuten vaikkapa vähemmän liukkaita, mutta huomaamattomia nilkkasukkia. Tietenkin lauantaina ollessamme jo matkalla kohti Vantaata tajusin unohtaneeni koko asian. Kääk! Miten minä nyt saan kengät pysymään nätisti jaloissa?

Vieressäni pelkääjänpaikalla matkannut Puuhanalle sitten mainitsi, että eikös mallitkin liimaa vaatteita päälleen teipillä ja hiuslakalla. Tuossahan oli suorastaan ideaa. Hiuslakkaa ei tosin ollut saatavilla, kun en moista ainetta käytä (olen todella huono laittamaan hiuksia). Arvelin kuitenkin, että majapaikastamme saattaisi löytyä teippiä, vanhan kunnon jesarin ainakin tiesin kuuluvan paikan varastoihin.

Perille majapaikkaamme päästyämme aloin siis kaivella kaappeja ja löysin kuin löysinkin sekä rullan maalarinteippiä ja rullan ilmastointiteippiä. Koska jesari vaikutti lähes huvittavan järeältä tavaralta tarkoitukseen, aloin räpeltää maalarinteipin kanssa. Muutaman minuutin kuluttua kuitenkin sain havaita, että maalarinteippi oli auttamatta liian vanhaa ollakseen käytettävää. En saanut koko rullasta irti kuin pieniä suikaleita. Oli siis käännyttävä vanhan ja luotettavan ystävämme jesarin puoleen, sillä ongelma ratkeaisi varmasti.

Myöhemmin juhlapaikalla vaihdoin sitten jalkaani nämä hienosti tuunatun juhlakorkkarini. Ja sain havaita, että tuunaus toimi. Melkein. Teippi kyllä liimaantui jesarimaiseen tapaan sekä kenkään että sukkahousuun, en vain tullut ottaneeksi huomioon, että sukkahousu venyy. Kengät siis edelleen lonksuivat jalassani hassusti. Asiaan saattoi toki vaikuttaa teippauksen sijainti, mutta siitä ei ole tässä vaiheessa varmuutta. Tiedän vain, että sukkikseni pysyivät kengässä kiinni, mutta se ei auttanut pitämään kenkiä jaloissani. Jos siis kävelin sinä iltana hassusti, se johtui toimimattomasta viritelmästäni.

Joku nyt tietenkin miettii, että minkä takia minä sitten pidän liian isoja kenkiä jalassani. Myönnettäköön, normaalisti juhlakengissä käytän kokoa 37, kun nuo kyseiset kengät ovat kokoa 38. Tähän pitää kuitenkin huomauttaa, että paljaassa jalassa nuo kengät pysyvät jalassa ongelmitta, ne ovat juuri sopivat. Tällaisia pukeutumisongelmia nyt vain tulee, kun on syntynyt naiseksi. Onhan myös huomionarvoista, että tuosta kolmen juhlan viikonlopusta Puuhanalle selvisi kahdella vaatekerralla: arkivaatteet ja juhlavaatteet, kenkiä 1 pari. Minulla taas oli arkivaatteiden lisäksi kahdet juhlavaatteet ja kolmet kengät, sekä tietenkin meikit ja käsilaukut ja korut ja... Kirottua on naisen elämä.

Jaahas, tässä tuli oltua muutama päivä pienellä pilestelykierroksella (hautajaiset, häät, synttärit), ja sieltähän tuli kerättyä jokunen plokitekstiaihekin. Koirjoittaako matkailun väsyttävyydestä, naisten pukeutumisnikseistä, liikenteestä, valokuvista vaiko aina ajankohtaisesta Kelan mokailusta?

Taidan näin alkuun jatkaa Puuhanallen jo viime viikolla aloittamaa liikennepäivittelyä. Muista aiheista voinen kertoa tässä viikon mittaan.

Pääsin viikonloppuna pitkästä aikaa auton rattiin, kun otimme vanhempieni luota lainaan ihanan sympaattisen ja jo hyväksi matkatoveriksi todetun yli 20 v. vanhan Fiat Unon allemme ja suuntasimme Vantaalle häihin. Auto on pieni ja punainen rotisko, jonka nurkissa alkaa humista huumaavasti siinä vaiheessa, kun nopeusmittarin neula osuu numeroon 120. Tuota lukemaa en ole pahemmin uskaltanut ylittää pelkästään jo siitä syystä, että Uno luultavasti hajoaisi osiin siinä vaiheessa. Laista en sano mitään, koska en usko, että nopeus oikeasti olisi 120km/h mittarin sitä näyttäessä.

Anyhow, kaikesta metelistä johtuen moottoritiellä mittarin lukema oli useimmiten lähempänä 110:tä kuin sallittua 120:tä. Ja tämähän tarkoitti tietenkin sitä, että n. 99 prosenttia kanssaliikenteestä meni minusta ohitse. Siinä olikin sitten mainiota seurata autoilijoiden ohituskäyttäytymistä. Totesin, että noin puolet autoilijoista suorittaa ohitukset ilman suurempia asennevammoja. Tästä voi fiksuimmat jo päätellä, että sillä toisella puolikkaalla niitä asennevammoja taas on. Tosin yleisin vamma saattaisi jopa olla fyysinen, nimittäin vilkkusormen liikkumattomuus. En tiedä, missä epätieteellisesti mitattuna n. 30 - 40 prosenttia autoilijoista on käynyt autokoulun, mutta minulle ainakin on opetettu, että ohituksen jälkeen kaistalle palattaessa käytetään vilkkua.

Sinällään, kyllähän sen tietää, että ohittajan ainakin pitäisi jossain vaiheessa palata kaistalle. Ehkä siksi jotkut ovat todenneet sen käytön turhaksi, mutta kyllä minä siinä ohitettavan osassa arvostan, jos se vilkku vilahtaa edes kerran. Samaan syssyyn voisi todeta, että ohittaja voisi ohittaa kunnolla ennen kuin palaa kaistalle. Sekin on nimittäin hirvittävän mukavaa, kun ohitus on ohittajan mielestä niin vastenmielistä, mutta pakollista, että se pitää suorittaa mahdollisimman nopeasti eli hirvittävällä vauhdilla ja kaistalle palataan minun Unoni nokkaa hipoen. Ja tietysti vilkuttamatta.

Viikonlopun reissaamisen perusteella on vaikea sanoa kuinka moni ohitti minut, koska kakskytvuottavanhan Fiiatinrotiskon takana ei yksinkertaisesti voi ajaa. Todisteita oli vaikea hankkia, koska vauhtini tosiaan oli se alle 120, kun muut ajavat vähintään 120km/h. Yksi mielestäni selkeä tästä, tai jostain muusta asennevammasta oli se, kun paluumatkalla takaani kiiti harmaa ja melko uusi BMW, taisi olla jopa turhuuden katumaasturimalli. Kaveri ohittaa, mikä oli jo oletettavissa, mutta sen sijaan, että kaveri vain palaisi minun eteeni, hän ajoi suoraan kaistan yli oikealla puolellani alkaneelle nelostien rampin hidastuskaistalle. Toisin sanoen kaverin oli vielä ihan pakko päästä minusta ohi, ennen kuin vaihtaa tietä. Ohittajalle ei tästä koitunut mitään muuta hyötyä kuin se, että hän ei joutunut köröttämään minun Fiiatinrotiskoni takana muutamaa sekuntia.

Niin, ja sitä vilkkua ei voi myöskään käyttää, kun käännytään liittymään. Taisin tehdä ainakin yhden turhan ohituksen nimenomaan sen takia, että ohitettava ei antanut minkäänlaista merkkiä siitä, että on poistumassa tieltä. Toisella keralla en ehtinyt ohitusta ihan vielä aloittaa, kun auto vaivihkaa kääntyi hidastuskaistalle.

Jalankulkuun ja pyöräilyyn liittyvistä road ragen aiheista paasaan sitten toisella kerralla.

Kassaneidin päivän piristyksiä

Vastapainoksi eilisen murheenkryyneille ajattelin kertoa myöskin niistä mukavista ja piristävistä asiakkaista. Heihin ei toki tule asennoiduttua yhtä intohimoisesti kuin huonoihin asiakkaisiin, mutta heitä arvostetaan sitäkin enemmän.

Hyväksi asiakkaaksi luokitellaan jo pelkästään sillä, että tervehtii, kiittää ja ehkä jopa hymyilee kassalla asioidessaan. Se ei ehkä vielä riitä pelastamaan kurjaa kassalla istuttua päivää, mutta jos asiakkaat ovat ystävällisiä, jaksan minäkin olla ystävällinen, mikä on kaikkien kannalta positiivista. Jotkut kassahenkilöt eivät edes kaipaa enempää kontaktia asiakkaiden kanssa. Minä olen kyllä valmis vaihtamaan asiakkaan kanssa pari ylimääräistäkin sanaa, mikäli tilanne sallii sen ja se tapahtuu spontaanisti. Väkisin ei kuitenkaan tarvitse ruveta keksimään jutun juurta, se vain tuntuu väkinäiseltä ja säästä kassa on voinut joutua puhelemaan jo useamman kerran. Spontaani jutustelu on kuitenkin aina plussaa.

Vakiasiakkaat ovat vähän kaksipiippuinen juttu. Osa on oikein mukavaa porukkaa, toiset voivat olla jokseenkin ärsyttäviä, monet ovat persoonia. Tietyt henkilöt kuitenkin piristävät päivää. Otettakoon esimerkiksi vaikkapa tyyppi, jota kutsumme rollaattorimieheksi. Kaveri on useimmiten ensimmäisten asiakkaiden joukossa ja köpöttelee pitkin kauppaa rollaattorinsa kanssa jutellen milloin muiden asiakkaiden, milloin henkilökunnan kanssa. Kassalla yleensä vaihdetaan pari sanaa savolaisittain kierosti. Mies saa aina huvittuneen hymyn huulille. Ja mehän suorastaan huolestumme, jos miestä ei päivän aikana kaupassa näy. Kiitos rollaattorimies, että käyt meitä piristämässä.

Lapset taas osaavat olla hauskoja otuksia. Ainakin niin kauan, kun ne eivät vielä osaa käydä itsekseen kaupassa. Raja taitaa mennä siinä kuuden seitsemän vuoden paikkeilla. Siihen mennessä ne ovat hauskoja ja herttaisia (elleivät saa hirveitä raivokohtauksia), noin seitsemästä vuodesta aina teini-iän loppuun saakka kaikki pennut ovat äärimmäisen rasittavia. Mutta puhutaan nyt niistä hauskoista tapauksista. Minua ainakin hymyilyttää aina, kun tyyliin kassan yli näkyy päälaki, ja sieltä kuuluu jonkin asteinen iloinen tai ujo tervehdys. Vanhempiensa kanssa kaupankäyntiä opettelevat ovat myös hauskoja. Hihnan päähän viskataan jokin karkkipussi ja sitten tullaan jo ojentelemaan rahoja. Kun minä en vielä ota rahoja, juostaan äidin luo, joka neuvoo odottamaan niin kauan, kun minä sanon loppusumman. Sitten tullaan taas siihen eteen odottamaan, ja rahoja pitää tietenkin puristaa kädessä rystyset valkoisina. Kun minä olen vihdoin vetänyt viivakoodin ja sanon summan, rahat ojennetaan arasti. Ole hyvän sanominen olisi tässä vaiheessa ylivoimaisen rohkeaa. Kun tämä toimitus on saatu tehtyä, lapsi ryntää joko äidin helmoihin tai kassan päätyyn hakemaan ihan itse ostettua karkkipussia. Herttaista.

Ehkä mieleenpainuvin tapaus oli, kun sellainen maitokahvin värinen vaaleanpunaisiin pukeutunut noin neljävuotias tyttö oli isänsä kanssa kaupassa. He olivat tulossa kassalle, isä jo jätti ostoskorin kassan luo, mutta lähti vielä hakemaan jotain unohtunutta tarinaa. Paikalle jäänyt tyttönen alkoi sitten mättää ostoksia hihnalle. Oli todella hauskaa seurata, kun tyttö nostaa melkein ylivoimaisen painavia maitotölkkejä korista ja yrittää ylttyä laittamaan niitä kassahihnalle. Uskomatonta kyllä yksikään purkki ei tippunut, vaikka tyttö tosiaan hädin tuskin ylttyi laittamaan niitä hihnalle. Sen söpöyden määrän voi ylittää vain kissanpennut ja sen tapauksen ansiosta jaksoin olla hyväntuulinen koko päivän.

Viimeinen piristävien asiakkaiden ryhmä on ehkä harvinaisin. Nimittäin hankalan asiakkaan jälkeen tuleva myötätuntoinen asiakas. Siihen osaan olen minäkin joskus vahingoassa joutunut asiakkaana ollessani. Mutta hankalat asiakkaat eivät onnistu pilaamaan päivää silloin, kun heitä seuraa joku, joka osoittaa myötätuntoa kärsimyksiäni kohtaan. Toisinaan se ilmenee huvittuneisuutena siitä, miten törppö edellä mennnyt on ollut, ja kerran ainakin olen saanut myötätuntoisia kehuja kärsivällisyydestäni. On lopulta aika suuri helpotus, kun kuulee jonkun ulkopuolisen myös pitävän tyyppiä törppönä. Vaikka kuinka tietää, että itse ei ole tehnyt mitään väärää, siihen on hieno saada vahvistus myös ulkopuolelta.

Kassaneidin murheenkryynit

Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että jokaisen pitäisi joutua olemaan edes kerran elämässään vaikkapa viikon verran kaupan kassana. Ehkä sitten ihmiset oppisivat hyvää asiakaskäyttäytymistä. Ei sillä, minun kokemukseni mukaan suurin osa asiakkaista ovat asiallisia, jotkut jopa mukavia. Mutta sitten on se huonojen asiakkaiden ryhmä, joka parhaimmillaan pilaa kassahenkilön koko päivän.

Lähdetäänpä liikkeelle varsin helposta asiasta eli ystävällisyydestä. Asiakaspalvijoille toitotetaan aina, että pitää muistaa olla ystävällinen, tervehtiä asiakasta, hymyillä, ottaa katsekontakti ja niin edelleen. Ja tähän minä yleensä pyrin. Toisinaan on kuitenkin varsin hankala motivoitua olemaan ystävällinen, kun asiakkaat eivät vaivaudu noteeraamaan minua millään tavalla. Minulle saatetaan murahdella, äyskiä, olla tuppisuuna tai vain olla kiinnittämättä minuun minkäänlaista huomiota. Ymmärrän tilanteet, joissa asiakas keskustelee jonkun muun kanssa, jolloin itsekin kassana pysyttelen taustalla. En siis halua häiritä. Muissa tilanteissa olisin kovin kiitollinen, jos saisin edes jonkinlaista vastakaikua omaan ystävällisyyteeni. Miksi minun pitää olla ystävällinen, jos minulle ei tarvitse olla ystävällinen?

Sama koskee palautteen antamista. Jos asiakkaalla on jotain valittamisen aihetta, oli se sitten ennen aikojaan loppunut tuote, reistaileva pullonpalautuskone, rahastusvirhe tai mikä tahansa muu valituksen aihe, asiansa saa sanoa asiallisesti. Melkeinpä pahimpia ovat ne "Eihän se sinun vikasi ole, mutta..." -valitukset. Jos se ei ole minun vikani, miksi siitä pitää tulla minulle huutamaan?

Seuraava murheenkryyni onkin sitten ihmisten kuittikäyttäytyminen. Miten voikin sellainen pieni paperilappunen aiheuttaa niin paljon harmia? On olemassa kaksi hyväksyttävää tapaa toimia kuitin kanssa: 1. sanoa: "Kiitos, en tarvitse kuittia." 2. Ottaa se vastaan mukisematta, ja jos sitä ei tarvitse, laittaa se kassan läheisyydessä sijaitsevaan roskakoriin. Kuittia EI saa: 1. Jättää kassalle (kaikista pienin paha) 2. Tiputtaa lattialle 3. Äyskäistä tyyliin: "Mä mitän vtun kuittia tarvi!" 4. Vältellä sitä kuin ruttoa. Tämä viimeinen lienee kaikista ärsyttävin kuittikäyttäytymisen muoto. Eli joillakin ihmisillä on hirvittävä pelko kuitin levittämää ruttoa kohtaan, mikä ilmenee niin, että vaihtorahojen mukana tulevan kuitin koskemista pitää vältellä kaikin mahdollisin keinoin. Joko kuitin päällä oleva seteli ujutetaan minun kädestäni niin, että kuittiin ei kosketa tai parhaimmillaan kuittia pelätään niin paljon, että vaihtorahat meinataan jättää minulle kokonaan. Helpompaa olisi, jos vain kiltisti sanoisi sen "Kiitos, en tarvitse kuittia." Minulla on kyllä kassalla roskis hyljeksittyjä kuitteja varten.

Ja sitten ne pullot. Ainoa oikea tapa asettaa pullot kassahihnalle on asettaa ne pitkittäin kyljelleen. Jos pullot laittaa pystyyn, ne yleensä kaatuvat hihnan pysähtyessä ja parhaimmillaan ne kaatuvat suoraan viivakoodinlukijan päälle, jolloin ne voivat mennä edellä olevan asiakkaan laskuun. Korjaus on toki helppo tehdä, mutta sitä ei tarvitsisi tapahtua. Joskus pullot voivat myös rojahtaa suoraan kassahenkilön käsivarrelle, eikä sekään ole erityisen mukavaa. Jos pullot taas laittaa hihnalle poikittain kyljelleen, ne vierivät holtittomasti pitkin hihnaa. Joko ne jäävät kauas paikalleen pyörimään, kun niitä tarvitsisi tai ne vyöryvät viivakoodinlukijan päälle ja jälleen ehkä edellä menevän asiakkaan laskuun.

En myöskään suosittele sitä, että kauppaan tullaan viisi minuuttia ennen sulkemisaikaa palauttamaan kuudenkympin edestä pulloja. Toisaalta kauppaan ei kannata tulla ollenkaan, jos sulkemisaikaan on viisi minuuttia. Me ihan oikeasti haluaisimme lähteä ajallaan töistä kotiin.

Ja sitä seuraava asiakas -kapulaa saa käyttää! Se on ihan sama kuka sen kepulan ostosten väliin laittaa, kunhan se siihen laitetaan. Itse asiakkaana kyllä suosin sitä, että edellä menevä laittaa kepulan omien osostensa perään. Silloin minun ei tarvitse kurkotella väärin hihnalle aseteltujen isojen limsapullojen ja maitotölkkien yli.

Tässä vielä tarina viime juhannuksen alta: Oli yllättäen aika kiireinen päivä, kun juhannus painoi päälle ja kaikki tuntuivat olevan varsin stressaantuneita. Joku äijä kävi sitten hakemassa lajitelman siidereitä oletettavasti juhannusjuomiksi. Koska kyseessä oli lajitelma, jouduin tietenkin lyömään kassaan kaikki eri lajit erikseen. Siinä minun tehdessäni töitä niin kuin minun kuuluu, äijä papattaa vieressä, että niitä on yhteensä niin ja niin monta ja ne maksaa kaikki saman verran. Ihan sama, minun pitää laittaa ne erikseen. Sitten minä tein virheen. Ilmeisesti sormeni osui vahingossa väärälle napille, ja jotakin siiderilajia meni kuitille liian monta. Asiakas huomasi tämän heti loppusummasta ja huomautti siitä hyvin vihaisen oloisesti. Minä sitä pahoittelen ja melko hyväntuulisesti sanon, että eihän tässä mitään, korjataan asia. Selitin vielä asiallisesti, että olin tehnyt virheen ja miten se oli tapahtunut, mutta äijä vaan siinä raivoaa vieressä, että ei saisi tällaisia virheitä tapahtua ja implisiittisesti vielä syyttää huijauksesta. Siihen asti minä olin ottanut asian melko kevyesti, että tällaista nyt sattuu, ja hyvä että huomattiin ajoissa. Siinä vaiheessa kuitenkin, kun äijä alkoi syytellä, meni minun päiväni täysin pilalle. Pienen virheen ja asennevammaisen asiakkaan takia olin huonolla tuulella vielä illalla kotiin tullessani.

Onneksi joskus on myös niitä asiakkaita, jotka saavat hyvälle tuulelle ja pelastavat päiviä.

Kaikenmallista päivittelyä

Nonnih, nyt kun on hernekeitto tulilla ja ei ole muuta tekemistä kuin odotella, voi taas hyvin päivitellä kaiken maailman asioita.

Semmoinen lisäys eiliseen simalöpinääni, että tuo jalojuoma on nyt pullotettu. Ja jos tänne sattuu lukija, joka on noviisi simanteossa, pieni vinkki: Kun sima on saatu pulloon, ilman niitä sitruunan siivuja tietenkin, korkkia ei kannata kiertää tiukkaan. Siman käydessä pulloon nimittäin kasautuu vähän painetta, eikä ole mukavaa, jos pullo posahtaa rikki muutaman päivän päästä.

Jep, siinä olikin ne hyvät asiat, mitä tänään on tapahtunut. Jokseenkin on ollut sekava päivä tänään, mitä ei ole tietenkään auttanut se, että viime yönä nukuin ehkä kaksi tuntia. Valvomisessa oli kyllä se hyvä juttu, että pimeällä ikkunasta ulos tuijotellessani näin revontulia. Kovin hailakan vaaleita tosin, mutta revontulia kuitenkin.

Toinen hyvä juttu tänään oli, että sain lopulta papan surukukka-asian hoidettua. Tai siis välitin toiveeni äiteelle, joka saa sitten taas välittää ne eteenpäin kotopuolen kukkakauppaan.

Muuten onkin sitten ollut kovasti sekava päivä, koska minua pyydettiin huomenna töihin. Pieksämäelle. Jei, en ole tainnut koskaan edes käydä Pieksämäellä. Enkä pääse sinne nytkään, koska noin tunnin päästä paikka vaihtui Varkauteen. Ei sillä, Varkaus on ihan yhtä tuttu paikka kuin Pieksämäkikin. Siinä menikin sitten mukava tovi sopivimpia matkareittejä etsiskellessä. Näin ollen tälle päivälle suunnittelemani kääntäminen jäi sitten ihan pikkuisen vähemmälle. Onneksi minulla on sen verran aikaa ennen deadlinea, että ehdin kyllä saada käännöksen valmiiksi kaikesta sähläyksestä huolimatta.

Näitä kahden työn ihanuuksia. Ja vielä lakkoaikaan.