Matkakuumetta ja lukemistoa

Kolme päivää enää. Sitten olisi suuntana Italia. Tätä on jo odotettukin.

Matkasuunnitelmamme siis on seuraava: Tiistaina suuntaamme Helsinkiin, missä vietämme yön, koska lentomme lähtee keskiviikkoaamuna. Keskiviikkona istahdamme lentokoneeseen, missä meikäläinen saa kärsiä kolme tuntia lievästä lentopelostaan, ja suuntaamme kohti Milanoa. Siellä varmaankin vain vaeltelemme sen päivän ja pällistelemme paikkoja. Asmudamuksella kai oli joku kaveri Milanossa, joten häntä ehkä näemme siellä. Seuraavana aamuna aikaisin hyppäämme ilmeisesti hitaaseen ja halpaan junaan ja suuntaamme Firenzeen. Siellä taas Jarsella on joku kaveri, jota ehkä näemme, Asmudamus haluaa käydä Uffizissa ja paikallista piffiä pitäisi kuulemma maistella. Muuten sitten varmaan taas vaeltelemme ja pällistelemme. Firenzessä muuten yövymme hostelliksi muutetussa luostarissa. How cool is that?

Pari yötä olemme Firenzessä ja sitten hyppäämme taas junaan, päättämättä on vielä käytämmekö kallista ja nopeaa vai halpaa ja hidasta, ja menemme Napoliin. Napoli on minulle henkilökohtaisesti se mielenkiintoisin kohde ja kai se jonkinmoinen pääkohde on, koska olemme siellä kolme yötä. Siellä pitää ainakin syödä pitsaa. Kaupungissa on tietysti kolme linnaa, joista ainakin kahdessa Puuhanalle haluaisi käydä, lähellä olisi Pompeiji ja Vesuvius, jotka olisi hauska nähdä. Tai no Vesuviusta on kai vaikea olla näkemättä, mutta siis... Viimeisenä päivänä sitten lähdemme Roomaan, missä ehkä ehdimme ehkä tehdä jotain, vietämme siellä puolikkaan yön ja sitten pitäisikin lähteä kotiin. Paluumatkalla joudun kärvistelemään koneissa neljä tuntia, koska emme pääse suoraan Helsinkiin, vaan pitää koukata Tukholman kautta.

Kovasti on matkakuume nousussa, pian pääsee matkaan. Matkan aikana tuskin tulee blogipäivityksiä, mutta ehkäpä sen jälkeen kirjoitan jonkinmoista raporttia.

Sitten kerron tuosta lukemistosta. Sain nimittäin tossa pari päivää sitten luettua Joe Abercrombien First Law -sarjan toisenkin osan Before They Are Hanged. Mainiota luettavaa edelleen. Joitakin asioita olisin itse ehkä yrittänyt tehdä toisin, esimerkiksi erään hahmon henkinen kasvu on mielestäni turhankin nopeaa ja sanoisinko eksplisiittistä. Abercrombie onnistui myöskin tuhlaamaan mainion cliffhangerin paikan. Eräs luku nimittäin loppui jännittävästi ja tässä olisi ollut mainio tilaisuus laittaa pari seuraavaa lukua tapahtumaan muissa paikoissa, jolloin lukija olisi saanut jännittää parin luvun ajan. Sen sijaan seuraava luku vain jatkoi suoraan noiden jännittävien tapahtumien jälkeen. Jonkinmoinen pettymys kävi mielessäni siinä vaiheessa. Sarjan hahmot ovat nimittäin mitä mainioimpia, ja kirjan viimeisen sivun jälkeen tuli sellainen fiilis, että näitä kavereita tulee ikävä. Viimeistä osaa en kuitenkaan vielä pääse lukemaan. Hahmot ovat persoonallisia ja ne tuntuvat eläviltä. Erityisesti Pohjoisen miehistä ja inkvisiittori Gloktasta on hauska lukea. Myös kaikkea vihaavalla Ferrolla on omat hetkensä.

Talven tuloa uotellessa

Mikä olisikaan pimeinä syysiltoina mukavampaa, kuin kynttilät ja lukeminen lämpöisen peiton alla? Mutta mitäpä siellä peiton alla lueskelisi? Minäpä löysin tässä pari viikkoa sitten vallan mainiota luettavaa, en tosin ole vielä itsekään opusta loppuun lukenut, mutta on se sen verran hyvä, että pitää jo tässä vaiheessa mainostaa.

Kyseessähän on Joe Abercombien The Blade Itself (suom. Ase itse), joka on The First Law -trilogian ensimmäinen osa. Niin, ja fantasian piirissä liikutaan. Varsinaista juonitiivistelmää kirjasta on vaikea kirjoittaa, koska juonta ei oikeastaan vielä ole. Tässä ensimmäisessä kirjassa lähinnä tutustutaan tärkeimpiin hahmoihin ja jonkin verran pohjustetaan tulevia tapahtumia. Jotain pääpiirteitä voin kertoa:

Maailma on nimeltään The Cicle of the World ja keskeinen maa on Union. Villissä pohjolassa on Bethod-niminen jamppa kruunannut itsensä pohjoisen kuninkaaksi ja hän haluaa liittää Unionin pohjoisimman osavaltion Angladin omaan valtakuntaansa. Tällä hetkellä siis Unionia uhataan pohjoisesta, mutta myös muita uhkia on kehkeytymässä. Sota pohjoisen kanssa on alkamassa, mutta ensimmäisen kirjan aikana on viitattu niin moniin muihin asioihin, että tarinan mittakaava varmasti laajenee vielä seuraavissa kirjoissa.

Kertojan suhteen Abercombiella on samankaltainen lähestymistapa kuin RuuRuun Tulen ja jään laulussa. Jokaisella luvulla siis on oma kertojansa, paitsi tärkeimmät tapahtumat kerrottiin lukujen sisällä useiden kertojien näkökulmasta. Toki tässä kirjassa kaikki kertojat hyviksiä, ainakin toistaiseksi, toisin kuin Tulen ja jään laulussa myös niin kutsuttu vastapuoli saa omat äänensä kuuluviin. Vaikka ASoIaFissahan nyt mennään muutenkin enemmän harmaan eri sävyissä, ilman selkeää hyvää ja pahaa.

Mutta miksi The Blade Itself pitäisi sitten lukea? Koska se on helkkarin hyvä. Ja hauska. Se tempaisee mukaansa. Mitään suurtahan kirjassa ei varsinaisesti tapahdu, mutta se pohjustaa tulevia tapahtumia, joista ei saa edes kunnon aavistusta, niin hyvin, että seuraavatkin osat haluaa lukea. Niin, ja lukiessa saa paikoitellen oikeasti nauraa ääneen. Erityisesti eräs Sormusten herra -viittaus oli todella mainio. Sen jo kerkesin Puuhanallelle spoilata (sori), mutta säästetään nyt muut lukijat.

Vallan mainiota luettavaa on tämä sitä kuuluisaa talven tuloa odotellessa.

Fanityttö innostuu

Winter is coming.

Winter is really coming!

Käväisin tuossa äsken katsomassa Geoge R. R. Martinin Not a Blogissa (linkki on tuolla muiden joukossa)A Game of Thrones -telkkusarjan tiiserin. Tiiseri se todellakin oli: aivan mahdotonta innostusta herättävä, mutta ah, niin turhauttavan lyhyt. Miten voi malttaa odottaa vähintään ensi vuoteen, että sarjaa oikeasti pääsee katsomaan?

Unohdan aina suhtautua varauksella kirjojen filmatisointeihin. Elokuvat ja sarjat kun harvoin yltävät alkuperäiskirjojen tasolle. Mitä, jos ne pilaavat Westerosin? Mitä jos direwolfit ovat vain hölmöjä CGI-otuksia? Mitä jos Peter Dinklage ei osaakaan näytellä Tyrionia? Taipuuko Boromir Ned Starkiksi? Mutta ei siitä pääse mihinkään, pakko sarja on kuitenkin aikanaan katsastaa. Ainakin ensimmäinen osa. Jos se osoittautuu suutariksi, niin antaa sitten olla.

Toisaalta, RuuRuu on itse mukana väsäämässä sarjaa, kirjoittaa jopa osaan jaksoista käsikset. Ja mieshän on pitkään elättänyt itseään käsikirjoittajana, joten eihän se voi mennä pieleen. Vai voiko?

Eilen tuli muuten tähän asiaan liittyen mielenkiintoinen ajatus päähän. Mitä jos sitten aikanaan, jos sarjan esitysoikeudet ostetaan Suomeen, pääsisin itse kääntämään sarjaa? Tai paremminkin ehkä pitäisi kysyä: Mitä minun pitäisi tehdä, että pääsisin kääntämään sarjaa? Olisi meinaan unelmahommien unelmahomma. :)

Niin, ja jos joku ei jostain syystä tiedä, mistä nyt oikein höpötän: George R. R. Martin kirjoittaa fantasiakirjasarjaa A Song of Ice and Fire (Tulen ja jään laulu, näinninkö suameks). Hurahdin sarjaan vajaa vuosi sitten ja mielestäni se on aivan käsittämättömän hyvä. Tähän pohjautuen HBO on nyt tekemässä TV-sarjaa A Game of Thrones (kirjasarjan ensimmäisestä osasta nimi). Pilotti sarjasta on jo tehty, nyt ovatten sitten tekemässä varsinaista TV-sarjaa, ilmeisesti ensi vuonna pääsevät ainakin Ameriikassa ohjelmaa katsomaan.

Tämä telkkusarjahan ei missään tapauksessa ole se tuotos, jota kaikista eniten odotetaan A Son of Ice and Fireen liittyen. TV-sarjan tuotannon etenemisen seuraaminen on vain hyvää korviketta odotellessamme kirjasarjan seuraavaa osaa. A Dance with Dragonshan on ollut valmisteilla jo ainakin viisi vuotta, mutta vielä ei ole se valmistunut. Tuntuu tuolla kirjailijanplantulla olevan niin monta rautaa tulessa, että saa nähdä valmistuuko opus koskaan.

Hmm... Pitäisiköhän tässä odotellessa ruveta lukemaan kirjoja toistamiseen, tällä kertaa suomeksi? No, ehkä ei vielä ole sen aika kuitenkaan.

P.S. Sori, jos tällä kertaa en ollut aivan koherentti. Kuten otsikkoni vihjaa, tämä fanityttö nyt sattui vähän innostumaan asioista...

Hiisi vieköön tonttuset

Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että lapsille tehdään kaikkein mielenkiintoisimmat tietokirjat. Kirjakauppojen lasten tietokirjahyllyssä on aina kirjoja viikingeistä, merirosvoista, dinosauruksista ja vaikka mistä jännästä, kun taas aikuisille myydään jotain "Näin perennasi kukoistavat" tai "Suomen rahapolitiikka 1963 - 1993" tyylisiä teoksia. Todella kiinnostavaa. Esimerkkinä voitaneen kertoa kuinka Puuhanalle yritti joitakin kuukausia sitten etsiä pätevää yleisteosta purjelaivoista, semmoista missä kerrotaan kaavakuvissa laivan eri osat, kerrotaan mikä on mikäkin purje ja selvitetään miten kaljaasi eroaa klipperistä. Kirjakauppojen tarjontana oli lähinnä purjehdusoppaita tai kirjoja, joissa esiteltiin kuuluisia purjelaivoja. Lähimmäksi taidettiin päästä juurikin lastenosastolla jossakin merirosvokirjassa. Kirjaston tarjontakin taisi olla laihanlainen, kunnes Puuhis löysi Parolan kirjastosta muistaakseni varsin pätevän laitoksen. Ja se oli lastenkirja.

Niinpä olenkin jo pitkään huokaillut aina Savonlinnan toisessa kirjakaupassa käydessäni Mervi Kosken Suomalaisia haltijoita ja taruolentoja -kirjan ääressä. Opuksen hinta on ollut jo pitkään alennettuna siihen viidentoista euron paikkeille, mutta koskaan en ole sitä raaskinut ostaa. Kunnes se eilen vihdoin tapahtui. Vihdoin päätin, että screw it.

Ja kelpo ostokseksihan tuo opus osoittautui. Ainahan lastenkirjoja itselle ostaessa vähän pelottaa, että ne ovat liikaakin lapsille suunnattuja. Ei muuten, mutta tyyli voi minusta joskus tuntua alentuvalta ja hyysäävältä. Tässä kirjassa sitä ongelmaa ei kuitenkaan ole, tyyli on varsin asiallinen, mutta värikäs, niin kuin lastenkirjaan kuuluu. Toki joitakin asioita on kirjassa käsitelty mielestäni liian pinnallisesti. En sitten tiedä johtuuko se lastenkirjamaisuudesta vai saatavilla olevan tiedon vähyydestä. Mutta on se myös palvellut minun tiedonjanoani suomalaisista taruolennoista ja jumaluuksista.

Erityistä kiitosta saa sitten Sakari Tiikkajan kuvitus. Minun mielestäni se onnistuu viehättämään niin lapsia kuin aikuisiakin. Lapsilla en tietenkään ole päässyt kuvia testauttamaan, mutta minua ne ainakin ovat huvittaneet. Ja ovathan monet kuvista tarkoitettu juuri minun ikäiselleni yleisölle. Veli Vetehinen ja Ukko ovat selkeitä hevibändin jäseniä, Tapio on aika tarkasti entti ja Iku-Turso on Cthulhu. Suosikkini kuvista taitaa olla kuitenkin tonttu, joka näyttää sekä Nuuskamuikkuselta että Gandalfilta.

Oma lukunsa on sitten kirjan marginaaleissa seikkaileva puujalkavitsejä laukova ja nippelitietoa jakava piru. Toisinaan kaveri ärsyttää, toisinaan huvittaa, vähän niin kuin puujalkavitsit elävässäkin elämässä.

Kirjassa myöskin vihjataan, että jättiläiset olisivat olleet mukana Olavinlinnan rakentamisessa. Mitenköhän se sopii yksiin minun teoriaani siitä, että Olavinlinna on nukkuva lohikäärme?

Skotlannin mielenkiintoiset kasvukaudet

Nyt on pakko kirjoittaa eräästä viime päivinä kovasti huvittaneesta ja jonkin verran myös ärsyttäneestä asiasta eli kirjasta, jota olen lukemassa. Olkoon tämä sitten vaikka arvostelu kirjasta, jota en ole vielä lukenut.

Törmäsin nimittäin viime viikolla täällä internetin ihmeellisessä maailmassa kirjailijaan nimeltänsä Diana Gabaldon. Koskaan en ollut kyseisestä kirjailijasta kuullut, mutta hänen Outlander-kirjasarjansa vaikutti pikaisen tutkiskelun perusteella mielenkiintoiselta. Sarjassa on pointtina se, että 40-luvun englantilaishoitsu joutuu 1700-luvun Skotlantiin ja joutuu siellä monenmoisiin seikkailuihin. Ei mielestäni hirveän huono premissi. Kyllähän tuota "nykyaikalainen päätyy menneisyyteen" -ideaa on käytetty ennenkin, mutta näin jo mielessäni mitä kaikkea kivaa voi olla kirjasarjassa, joka sijoittuu 1700-luvun Ylämaille. Hienoja maisemia, linnoja, tartaaneita, taisteluita, vähän romantiikkaa... Siinähän voisi olla vaikka mitä.

Maanantaina sitten marssin kirjastoon lainaamaan sarjan ensimmäistä osaa Muukalainen (Outlander). Olihan se jo hieman huolestuttavaa, että kirja oli kirjaston romantiikkahyllyssä, mutta ehkä sielläkin voi olla hyviäkin kirjoja.

Olen nyt lukenut kirjaa 291 sivua ja mielestäni se voisi olla hyvä kirja. Mutta se ei ole. Periaatteessahan tarina on mielenkiintoinen. Päähenkilö tosiaan joutuu skotlantilaisen kivikehän läpi menneisyyteen, missä joutuu paikallisen klaanin melko vapaaksi vangiksi vakoilusta epäiltynä. Pari lukua sitten naikkonen joutui naimisiin paikallisen komean, mutta hiukan mystisen, urhon kanssa (tuo nyt oli jo hyvin ennalta-arvattavaa rakkausromaanisoopaa) ja jonkinmoinen konflikti englantilaissotilaiden kanssa on lienee odotettavissa. Mutta...

Ensinnäkin päähenkilö on ärsyttävä. Hän lähinnä halveeraa 40-luvun aviomiehensä harrastuksia, historioitsijan kasvattamana ja historioitsijan vaimona hän tuntuu tietävän yllättävän vähän historiasta (tavallaan ymmärrettävää, tavallaan hämmentävää) ja toisinaan hän vain vaikuttaa itsekeskeiseltä hupakolta, jonka muka pitäisi olla älykäs, mutta on toisinaan vähän yksinkertainen. Tähän yksinkertaisen vaikutelmaan vaikuttaa tietenkin se, että kirjassa on minä-kertoja ja yksi kirjan ongelmista on se, että siinä aliarviodaan lukijaa. Jotkut itsestäänselvät asiat pitää kertoa eksplisiittisesti, mikä ärsyttää, mutta saa myös minä-kertojan vaikuttamaan vähän tyhmältä.

Kirja ei ole taidokkaasti kirjoitettu, jos minun sisäinen kirjatoimittajani herää eloon ja alkaa editoida. Ja editoinnilla tuosta kirjasta saisi huomattavasti paremman. Ei siitä ehkä suurta mestariteosta tulisi, mutta se olisi miellyttävämpi lukea. Mainitsemani lukijan aliarvioiminen on mielestäni pahimpia rikoksia, mitä kirjailija voi tehdä, ja tässä tosiaan joitakin asioita väännetään rautalangasta. Pikkuisen enemmän implisiittisyyttä, niin ärsyttävyystaso laskee huomattavasti. Samalla myös kirjan sivumäärä laskisi reilusta 800:sta aika paljonkin. Mutta lyhyemmällä kirjallahan amerikkalainen kirjailija saisi vähemmän rahaa.

Sitten päästään näihin facepalmeja aiheuttaviin huvittavuuksiin. Ilmeisesti kirjailijalla ei ole mitään käsitystä satokausista tai sitten 1700-luvun Skotlannissa vuodenajat ovat olleet jotenkin nurinkurisia. Kirjassa eletään kevättä, ilmeisesti jossain huhti-toukokuussa ollaan menossa. Puhutaan kevättuulista ja keväisestä ruohosta yms. Mutta sitten asiat alkavatkin mennä hassusti. Jossain vaiheessa päähenkilö pistetään istuttamaan valkosipulia linnan ryytimaalle, joka ilmeisesti tässä vaiheessa jo kukoistaa. En lopultakaan ole erityisen hyvin perillä Skotlannin ilmastosta, joten sivuutetaan ne huhtikuussa kukkivat kehäkukat hiukan kummeksuen. Ehkä siellä on ollut aikainen kevät tai jotain... Mutta siinä vaiheessa mennään ihan pikkuisen liian pitkälle, kun valmistellaan muutaman päivän päästä alkavaa klaanikokousta ja linnan naiset menevät keräämään kirsikoita ja luumuja. Kypsiä kirsikoita ja luumuja huhtikuussa! Mitä hittoa?

Eikä tässä vielä kaikki. Jos tuosta huomattavasta epäloogisuudesta selviää ja jatkaa pari lukua eteenpäin, tulee samaan asiaan liittyvä vielä suurempi epäloogisuus. Aikaa on kulunut ehkä viikko tai pari, kun päähenkilö kehottaa tätä nuorta, komeaa urhoa purkamaan kiukkuaan lyömällä jotain. No, mies tekee työtä käskettyä ja lyö kirsikkapuun runkoa. Ja hänen päälleen sataa kirsikankukkien terälehtiä. Pari viikkoa sen jälkeen, kun päähenkilö on ollu keräämässä kypsiä kirsikoita. Tässä vaiheessa voi vain todeta, että Skotlannin kevät on yhtä arvaamaton kuin Jäpänperän kesä.

Sanotaanko nyt niin, että hyvää kirjaa tuosta ei enää saa. Mutta ehkä minä vielä taaplaan sen lävitse. Ja odotan mielenkiinnolla, mitä ilmiöitä Skotlannin oikukas kevät vielä tuo tullessaan.

Sadan vuoden yksinäisyys

Toissapäivänä sain loppuun erään haastavimmista luku-urakoistani eli sain vihdoin luettua Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden. Haastavuus ei johtunut siitä, että kyseessä olisi huono kirja, mutta se oli... no haastava (ja kaiken maailman sarjikset veivät monesti huomioni). Tosin tällä kertaa lukemiseen meni vain kaksi kuukautta, kun edellisellä yrittämällä muutamia vuosia sitten etenin kuukauden laina-aikana ehkä 30 sivua.

Jos lukeminen kerran oli niin hankalaa, miksi se piti lukea? Koska pidän García Márquezin kirjoista, joten pitäähän se suuri noopelimestariteos jo siksikin taaplata läpi.

Ja tottahan yksinäisyys oli taattua GGM:a. Oli multaa syövä tyttö, mies, jota keltaiset perhoset seurasivat, mystinen laiva keskellä viidakkoa, ylösnousemus, neljä vuotta kestänyt sade... Kaikkea sitä, miksi maaginen realismi on mielestäni hienoimpia kirjallisuudenlajeja. Kirjallisuus on parhaimmillaan, kun se hämmästyttää, ja GGM:n maaginen realismi hämmästyttää aina. Tosin tällä kertaa en lukenut kirjaa aivan niin suu auki, kuin joidenkin muiden herran teosten kanssa on käynyt. Toki siihen on syynsä.

Kirjassahan kerrotaan keskelle ei-mitään kasvavasta kaupungista ja sen perustajasuvusta. Tämä suku taas on niin mielikuvituksekas, että perheen miespuolisille henkilöille on aina kaksi nimivaihtoehtoa Jose Arcadio ja Aureliano (naisilla taas kierrätetään Amarantaa ja Ursulaa, mutta siellä on erinäisistä syistä myös vähän vaihtelua). Kun heti kirjan alussa Jose Arcadioja on jo kaksi, ja niitä sikiää aina vaan lisää, minä menin lähes välittömästi sekaisin. Minulle siis tuotti lähinnä vaikeuksia, kun välillä piti oikein miettiä, että kukas tämä näistä tyypeistä nyt taas olikaan.

Tokihan tämä sekavuus on tarkoituksellista ja nimien kierrättämisellä on oma merkityksensä, mutta ei se silti lukemista helpottanut.

Mainio kirja kuitenkin, vaikka itse pidän enemmän Rakkautta koleran aikaan -opuksesta.

Niin, ja jos odotitte tästä jotain kunnollista kirja-arvostelua tai syväluotaavaa analyysia, pettymyksenne lienee suuri. Jos haluatte tietää kirjan teemat ja symboliikan ja tyylin ynnä muut, lukekaa itse. En minä niitä aio teille valmiiksi kertoa, jos olen moisia viitsinyt itsekään varsinaisesti pohtia.