Satunnaista jaarittelua

Ai niin, pitäiskö mun kirjoittaa tänään jotain? Saa nähdä, mitä tästäkin tulee, kun pää on täynnä epämääräisiä autotermejä, joista en tajua hölkäsen pöläystä. Yllättävää, miten tällaiselle moottorihulluun sukuun syntyneelle jonkun autojutun kääntäminen voikin olla niin vaikeaa. Tämä johtunee siitä, että minä en ole niitä rasvamonttuja kolunnut, olen vain seurannut asioita vierestä. Mukavaa on sekin, kun on kaksi päivää syytänyt mehuja termien etsimiseen, käännös päättyy puujalkavitsiin. Pitäiskö mulla vielä riittää semmoiseenkin mielikuvitusta?

Ei siis ole ollut mikään helppo työviikko tämä. Onneksi se lähenee jo loppuaan. Huomenna on vielä tuon viheliäisen autotyön tarkistus ja sitten voikin ottaa rennosti. Tai no, ensin pitäisi käydä Helsingissä kokoustamassa, mutta sitten sen jälkeen ei olekaan pariin päivään mitään suunnitelmia. Kylläpäs vaan tuntuukin mukavalta. Jos vaikka sais nukkuakin pitkään. Sit vois lueskella ja löhötä. Ehkä vois käydä koluamassa kangaskaupan palalaaria. Tiistaina nimittäin erehdyin ostamaan kirjaston poistomyynnistä pari Burdaa ja siellä olisi pari kivaa juttua tehtäväksi.

Tiistaina muuten kotiin tullessa naureskelin, kun meillä Puuhanalle tuo kirjastosta leipäkirjoja ja minä vaan roudaan autojen huoltokirjoja. Näin rikotaan sukupuolirooleja tai jotain. :D No, ehkä ne minun Burdani ja Puuhiksen vakoojavempelekirjat tuovat vähän tasapainoa takaisin päin.

Savonlinna on my mind - taas

Käytiin viikonloppuna Savonlinnassa. Viime kerrasta olikin ehtinyt vierähtää jo vuosi, mikä tuntuu aika uskomattomalta. Silti koko junamatkan sinne tuntui kuin olisi ollut menossa kotiin. Niin se perhanan kaupunki vaan pitää meikäläistä otteessaan.

Eipä siellä juuri mikään näyttänyt muuttuneen. Ohitustietäkin tuli kuljettua jo edellisellä reissulla, tosin tällä kertaa Mäkki kävelytti meitä oharin vartta kaupunkiin, mikä oli uusi kokemus. Näköjään myös kaupunginisät olivat päässeet hykertelemään tyytyväisyyttään, kun olivat vihdoin päässeet rakentamaan keskustan puutalojen tilalle jotain uutta ja pian harmaata.

Kavereitahan me sinne taas mentiin katsomaan. Käytännössä Puuhanalle kutsui meidät Marengin synttäreille. Tyttöparka ei ollut edes suunnitellut mitään synttäreitä, mutta ne olivat meille hyvä tekosyy lähteä Savoon. :D Oli kyllä mukava taas nähdä kaikkia ja jotenkin Savonlinnan kavereista tulee sellainen tunne, että vastahan me eilen nähtiin, vaikka oikeasti aikaa olisikin kulunut enemmän. Heidän luonaan on kuin kotonaan. Harvan ystävän kanssa pääsee samaan.

Yksi asia minua yleensä hieman Saviksessa käydessä harmittaa. Joitain vanhoja työkavereitakin voisi olla ihan kiva joskus tavata, mutta jotenkin se viikonloppu tuntuu aina niin lyhyeltä, että viitsisi järkätä mitään ylimääräistä. Ensi kesänä sekin voisi olla mahdollista, jos lähdemme elokuussa keskiaikatapahtuman melskeisiin. Hyvällä tuurilla siellä törmää tuttuihin ilman että tarvitsee edes järkätä mitään.

Savonlinna nostatti uusiakin ajatuksia, kun olimme sunnuntaina Marengin kyydillä matkalla kohti kotia. Meinasin niitä jo tähän avata, mutta en oikein osaa muotoilla niitä sanoiksi. Ehkä siinä on aihetta tuleviin pohdintoihin.

Palapelleilyä

Tykkään palapeleistä. Oikeastaan tykkään kaikenlaisista pulmapeleistä. Rubikin kuutio on vanha viholliseni.

Oletettavasti kyse on sukuviasta, koska muistoissani on parikin kertaa, kun isäni tai isoveljeni on pelmahtanut sisälle ja antanut käteeni milloin minkäkin vänkyrän ja käskenyt ratkaisemaan sen. Milloin se on onnistunut, milloin ei. Myöhemmin olen myös päässyt kostamaan nämä tilanteet pulmaisten joululahjojen muodossa.

Isoveljeni on myös ajoittain ollut innostunut palapeleistä. Yksi lapsuusmuistoistani on, kun veikka sai 5 000 palan palapelin ja minä "autoin" sen rakentamisessa. Oli vissiin taivaan reunapalat olleet vähän väärässä järjestyksessä.

Sittemmin kasaustaitoni ovat hieman kasvaneet. Tämän tietänevät ystävänikin, jotka tarjosivat syntymäpäivälahjaksi mahdollisuuden tilata mieleiseni palapelit määrätyistä nettikaupoista. Ehdin heti alkuun järkyttää heidät löytämällä hienon meritaistelun. Siinä oli 9 000 palaa ja hinta oli yli 110 euroa. Kaikkien onneksi olin sen verran järkevä, että en sitä ruvennut hankkimaan, ja olisihan se myös ylittänyt määrätyn hintakaton. No, kuitennii, lopulta suuren pähkäilyn jälkeen päädyin tilaamaan nämä: Power of Nature ja Muchan vuorokaudenajat

Valinta oli kohtuullisen hankala, koska suomalaisien nettipalapelikauppojen valikoimissa oli aika vähän minun makuuni sopivia palapelejä. Oikeasti, harrastaako 12 - 25 vuotiaat tytöt niin paljon palapelejä, että niitä goottityttökuvia pitää olla kymmenittäin? Onhan ne kauniita, mutta voisi siellä seassa olla muutakin maalaustaidetta. Ja hei, Ravensburger! Luottamukseni laatuunne on järkkymätön, mutta vähemmän niitä perinteisiä maisemia ja sisustustauluja, kiitos. Sinällään pitää kiittää ystäviä siitä, että valinta oli rajattu kahteen suomalaiseen kauppaan, nimittäin maailmalla olisi ollut ihan liikaa vaihtoehtoja, kävin meinaan kurkkaamassa. :D

Valintani perustelen sillä, että Muchan maalaus on sen verran hiano, että sen voin tapani mukaan laittaa seinälle, vaikkakin yhden aiemman kokemukseni mukaan Educan palapelit eivät ole niitä laadukkaimpia. Heinäpaali taas ei ehkä päädy seinälle, vaan siitä hain enemmän haastetta. Ja sitähän siinä riitti. Pelto-osuus meni vielä ihan kohtuullisen hyvin, mutta taivasta tehdessä tuli parikin kertaa sellainen tunne, että en vaan osaa ja että tuohon kohtaan ei ole palaa olemassakaan. Jotenkin palat kuitenkin löysivät paikkansa ja kolot täyttyivät ja vajaan kahden kuukauden rauhallisen kasaustahdin jälkeen palapeli valmistui. Jes!

Seuraavaksi sitten Muchan pariin. Ensin vaan pitää keksiä sille joku alusta.

Drive

En tiedä, olenko jotenkin huonosti kosketuksissa nykyään tuoreeseen elokuvatarjontaan vai mikä siinä on, että monet kirjastossa vastaan tulevat tuoreet elokuvat ovat minulle täysin tuntemattomia. Tällainen oli myös eilen katsomamme Drive, joka kaiketi oli indieleffa, jolloin tuntemattomuus ei ole mikään ihmekään. Sen verran vakuuttava pätkä kuitenkin oli, että päätin heivata palapelit johonkin toiseen bloggausajankohtaan.

Lyhykäisyydessään Drive on 2011 valmistunut autoilujännäri, jonka on ohjannut Nicholas Winding Refn ja pääosassa nähdään Ryan Gosling. Gosling näyttelee jokseenkin jäykkää jantteria, joka tekee töikseen mekaanikon- ja stunttihommia sekä sivubisneksinä vähän ajelee ryöstöissä pakoautoa. Luonnollisesti erään ryöstön yhteydessä tyyppi joutuu pulaan, mistä ei hyvä seuraa.

Leffa oli kaikessa vähäeleisyydessään kovin kiintoisa. Siinä oli vähän puhetta, vähän räiskintää ja vähän takaa-ajoja, ja siitäkin vähästä sai vielä hyvin selvää. Nykystandardeilla siis hemmetin tylsä leffa, paitsi että ei.

Dialogin puolesta paljon jätettiin sanomatta, mikä tietyissä paikoissa nosti kivasti jännitystä ja jännitteitä. Toisaalta kaikkea ei myöskään tarvitse ääneen sanoa. Samalla tavalla elokuvan muutkin elementit oli karsittu minimiin, mikä vain tehosti sanomaa. Väkivaltaa saatiin odottaa varmaan yli elokuvan puolenvälin, mutta sen osalta saatiinkin kokea sitten myös yksi mässäilykohta. Muutoin väkivaltaakin oli loppujen lopuksi aika vähän, ja se oli sanalla sanoen tehokasta. Yhtä vähän framilla olivat autot, vaikka kyse oli sentään autokeskeisestä elokuvasta. Kerran päästiin kaahailemaan varastetulla Mustangilla kovin Bullittin makuisesti, mutta jälleen pienemmässä mittakaavassa. (Viittauksista puheen ollen, pidin myös siitä, miten elokuvan alusta tuli mieleen vuosituhannen vaihteen Driver-pelit.)

Puuhanallea tuntui häiritsevän se, että elokuvan alkutekstit musiikkeineen olivat viittasivat selvästi 80-luvulle, mutta tyylille ei ollut mitään varsinaista selitystä. Todennäköisesti silläkin vain viitattiin kasarielokuviin.

Olen kehno kirjoittamaan arvosteluita ja huomaan, että tässä vaiheessa en tiedä enää, mitä olen aikonut sanoa. Pidin Drivestä, koska se oli jotenkin niin odottamaton. Suosittelen kyllä, jos sattuu tulemaan vastaan.

Blogin kohtalon pohdintaa ja valokuvausta

Olen alkanut miettiä, että pitäisikö tämä blogi ottaa ja haudata lopullisesti, kun päivityksiä tulee tehtyä harvakseltaan, edellinen päivityskin on jo yli puolen vuoden takaa kesäkuulta. Ongelmahan ei ole siinä, etteikö minulla olisi kirjoitettavaa, tasaisin väliajoin kuitenkin päähäni pälkähtää asia, josta voisin hyvinkin kirjoittaa tänne. Toisaalta voisin kirjoitella tänne ihan vain kuulumisiakin, varmaan nekin kiinnostaisivat niitä kavereita, jotka mahdollisesti täällä vielä käyvät vilkuilemassa. Ongelma on ehkä pikemminkin rutiinin puute eli en vain tule kirjoittaneeksi tänne. Toinen ongelma on ehkä se, että en viitsisi varsinkaan arki-iltoina niin roikkua koneella, kun työaika menee koneen ääressä kuitenkin.

Miksi sitten saan aikaiseksi päivittää käsityöblogiani? Varmaan siinä auttaa juuri se rutiini: aina käsityön valmistuttua siitä kirjoitetaan blogimerkintä. Ja pakkohan se on myöntää, että käsityöblogin päivittämisessä on mukana myös hitunen narsismia. Hei kattokaa, kaverit! Mä olen tehnyt jotain hienoo! Millä saisin siirrettyä saman rutiinin tänne Kirsikkasalaattiin? Pitäisikö vain ottaa ja päättää jokin viikonpäivä, jolloin kirjoitan tänne jotain? Jaksaisinko pitää yllä moista rutiinia?

Hmm...

Mitä jos sovitaan pienestä kokeilusta? Otetaan vaikkapa seuraavat pari kuukautta, tämä helmikuu ja sitten maaliskuu, jolloin yritän tehdä tänne merkinnän sanotaan nyt vaikka joka torstai. Jos en pysy päätöksessä ja aikataulussa, lupaan saattaa blogin haudanlepoon. Lopetan bloggaamisen myös, jos pysyn aikataulussa, mutta homma ei tunnu mielekkäältä. Jos taas onnistun ryhdistäytymään ja jaksan tätä touhua, sitten annan blogille lisäaikaa. Sopiiko? Hyvä, yritetään.

Sitten päivän varsinaiseen asiaan, nimittäin valokuvaukseen. Olen jo vuosia ajatellut, että valokuvauksen harrastaminen voisi olla kivaa, mutta olen silti vain tyytynyt räpsimään kuvia. Reilu vuosi sitten talouteemme kuitenkin ostettiin Olympuksen mikrojärkkäri, ja Puuhanalle vieläpä hankki minulle lahjaksi valokuvausopuksen, että pääsisin hommassa alkuun. Hommassa kävikin niin, että kuvauksesta innostui Puuhanalle, ja minä melkeinpä luovuin tästä omasta pienestä haaveestani. Viikko sitten kuitenkin syntyi päätös, moinen luovuttaminen ei käy enää päinsä. Siispä viikon aikana kertailin jonkin verran kuvausopuksen oppeja, ja eilen sitten lähdimme pienoiselle kävelyretkelle, jonka aikana minun oli tarkoitus opetella valokuvauksen jaloa taitoa. Alla esittelen retken kuvaussaldoa kaikkine vikoineen ja mahdollisine onnistumisineen. Olen siis peuhannut Gimpin kanssa vain sen verran, että olen pienentänyt kuvia.

Ensinnä vastaan tuli parvi pullasorsia. Kohtuullisen onnistunut otos, ainakin ainakin siinä on eloa.  Etulalalla lievää puhkipalamista.

Tämän sorsimon kohdalla olisi saanut säätää valotusta. Samaa vikaa oli havaittavissa muissakin otoksissa.

Sen verran on kuvauksessa liikkuvia elementtejä, että läheskään kaikkia ei näin alkuun muista huomioida. Tässä on muun muassa rajaus pielessä, ja on se pikkuisen vinokin.

Piipusta tuli haikua (savua minun murteellani), ja se piti saada kuvaan. Ihan ok otos.

Alikulun oranssisuus piti saada tallennettua, mikä onnistuikin kohtuullisesti. Samalla tietysti tunnelin pää ylivalottui, mutta minua tuo efekti viehättää kovin tässä kuvassa.

Päivän mestariotokseni. Suurmäen hissitorni ja taustalla Lahen kaupungintalon torni.