Kassaneidin murheenkryynit II

No niin, pääsemme taas lempivalituslauluuni eli asiakkaiden virhekäyttäytymiseen.

Kaikki me olemme joskus kaupassa asiakkaina, annan siis kaikille neuvon:
Aina, kun otatte jonkin tuotteen ja ennen kassalle menoa muutatte mielenne, VIEKÄÄ SE TUOTE TAKAISIN OMALLE PAIKALLEEN.

Tähän neuvoon on kaksi perustelua:
1) Kaupan henkilökunnan vitutuksen määrä kaksinkertaistuu, kun joka päivä saa raahata kaljatölkkejä keksihyllystä, leipiä pesuainehyllystä ja makkarapaketteja vaatteiden seasta omille paikoilleen tai poistoihin.

2) Kun sen makkarapaketin jättää vaatepöydälle tai kalapuikkolaatikon vie lonkerolavan päälle lojumaan, tuote joutuu lopulta poistoihin. Ja mitä tämä tarkoittaa? Sitä, että jonkun kusipää-ääliön takia menee hyvää ruokaa hukkaan. Tuotteet, jotka ovat kylmiössä, ovat siellä sen takia, että ne tarvitsevat kylmää. Muuten ne pilaantuvat ja joutuvat roskiin.

Ymmärrän jotkin tapaukset, miksi tuotteet vaeltavat vääriin paikkoihin. Näpistelijät esim. saattavat alkaa pelätä kiinnijäämistä ja hylätä taskuun menneet tuotteet ihan mihin sattuu. Varsin ymmärrettävää. Mutta se, että tavalliset asiakkaat eivät vaivaudu viemään tuotteita takaisin omille paikoilleen, on aivan käsittämätöntä. Vielä käsittämättömämmäksi asia muuttuu, kun kyseessä tosiaan on kylmiötuote. Ei niitä pari tuntia huoneenlämmössä lojuneita ruokia oikeasti voi enää syödä. Ovatko ihmiset oikeasi niin laiskoja ja ylimielisiä, että tahallaan pilaannuttavat ruokaa ja ärsyttävät henkilökuntaa? Emmehän me kaupan työntekijätkään tule teidän muiden työpaikoille piilottamaan vaikkapa toimistotarvikkeita ja hajottamaan tietokoneita.

Tähän purkaukseen on muuten syynsä, ja tällä kertaa olin itse asiakkaana. Kävin nimittäin äsken lähikaupassa ostoksilla, ja kuinka ollakaan, löysin kahvihyllystä jonkinmoisen kanapaketin ja purkin Kermaa Morjensia. Molemmat tuntuivat käteen lämpöisiltä, joten luultavasti olivat lojuneet siinä vähintäänkin kaupan aukeamisesta lähtien tai jopa yön yli. Minä sitten kilttinä tyttönä kiikutin tuotteet muun henkilökunnan puutteessa kassalle, joka saa sitten toimittaa ne poistoihin. Epäilemättä saan myöhemmin tehdä samanmoisia löytöjä omalla työpaikallani työntekijän ominaisuudessa. Vihaksi pistää tuommoinen tuhlaus.

Sitten vielä esimerkit hyvästä ja huonosta asiakkaasta siinä vaiheessa, kun kassa tai kortinlukija jumittuu. Aloitetaan siitä huonosta.

Jokin aika sitten kävi niin, että pankkikortit herkesivät toimimasta kassalla. Jonkinmoinen tietoliikennehäiriö taasen, ja ne ovat noin yleensäkin todella ärsyttäviä, kun joutuu kassalla istumaan. Kassalleni tuli asiakas, joka olisi sitten halunnut maksaa kortilla. Toki kokeilimme toimiiko kortti, mutta turha toivo. Asiakkaalla ei tietenkään ollut käteistä mukana, ja tässä tilanteessa lähetämme asiakkaan naapuritalon pankkiautomaatille käteisnostoon. Noh, tämä kaveri oli vallan mukava ja lähti mukisematta hakemaan käteistä. En ollut sillä hetkellä ainoa kassa, joten sanoin muille jonossa oleville, että voivat mennä toiselle kassalle, jos eivät malta odottaa muutamaa minuuttia. Muut menivät, paitsi aivan seuraavana jonossa oleva nainen. Sanoin hänelle, että nyt joutuu hetken odottamaan. Nainen alkaa valittaa, että enkö voi ottaa toista asiakasta samaan aikaan. "Kyllähän muissakin kaupoissa pystyy." Sori vaan, olet nyt tässä kaupassa, kassakoneemme eivät toimi niin. Eukko huokailee ja valittaa, että autossa on sairas koiranpentu odottamassa, että pitäisi päästä jo, ja että on huonoa asiakaspalvelua ja vaikka mitä. Mitä teet kaupassa, jos et voi jättää koiranpentuasi viideksi minuutiksi? Miksi et mennyt toiselle kassalle, vaikka sitä ehdotin? Käteistä hakeva asiakas tuli parin ikuisuudelta tuntuvan minuutin päästä maksamaan ostoksensa. Sillä aikaa olin mielestäni ystävällinen tälle kenkkuilijaeukolle ja yritin selittää mistä on kyse, vaikka tunsinkin oloni todella paskaksi. Lopuksi vielä toivotin paranemista tälle kuuluisalle koiranpennulle. Haukkuja sain siitäkin osakseni. Olisin toki oinut toimia toisin, niin että valittajaeukkokin olisi päässyt nopeammin menemään. Siinä vaiheessa vain en tullut ajatelleeksi kikkoja, ja valittaminen sai aivoni entistä enemmän lukkoon. Oma toimintanikin siis olisi voinut olla parempaa, myönnän sen, mutta eipä tuon asiakkaan käyttäytyminen erityisesti edesauttanut hyvää palvelua.

Eilen kävi sitten niin, että vaihdoin kuittirullan kassakoneeseen. Tästähän kassakone suuttui, olin kai viivyttänyt liian kauan rullan vaihtamista. Kone päätti siis tiltata. Tässä vaiheessa vuorossa oli naisasiakas, jolla oli valtavat määrät ruokaostoksia. Siinä vähän aikaa yritin saada konetta toimimaan, pyysin työtoverini toiselle kassalle jonoa lyhentämään ja lopulta tulin siihen tulokseen, että kone pitää käynnistää uudelleen. Tällä kertaa asiakas ei ottanut hirveitä pultteja, vaan alkoi huvittuneena kertoa tottuneensa tähän. Edelliselläkin kerralla, jossain toisessa kaupassa, oli kassakone jymähtänyt. Itse kerroin, miten joskus työvuoron alussa tuntuu, että aina minun koneeni tilttaa heti alkuun. Siinä sitten naureskelimme, miten meidän kohtaloomme kuuluu se, että koneet eivät toimi. Edes uudelleenkäynnistäminen ei tuntunut vievän niin kauan aikaa, kun sitä sai odotella rennon ja huumorintajuisen asiakkaan kanssa.

Päivän toinen neuvo siis: Kun kassalla menee jokin vikaan, ja niin joskus käy, olkaa kärsivällisiä, vaihtakaa kassaa, älkää ottako asioita niin vakavasti. Merkitsevästi syvään huokaileva tai suoraan haukkuva asiakas ei ole miellyttävä kokemus. Tilanne on kassahenkilön mielestä joka tapauksessa epämiellyttävä, oli kyse kassan omasta virheestä tai kenkkuilevasta laitteistosta. Ei ole mitään syytä vääntää sitä puukkoa haavassa.

Fanityttö innostuu

Winter is coming.

Winter is really coming!

Käväisin tuossa äsken katsomassa Geoge R. R. Martinin Not a Blogissa (linkki on tuolla muiden joukossa)A Game of Thrones -telkkusarjan tiiserin. Tiiseri se todellakin oli: aivan mahdotonta innostusta herättävä, mutta ah, niin turhauttavan lyhyt. Miten voi malttaa odottaa vähintään ensi vuoteen, että sarjaa oikeasti pääsee katsomaan?

Unohdan aina suhtautua varauksella kirjojen filmatisointeihin. Elokuvat ja sarjat kun harvoin yltävät alkuperäiskirjojen tasolle. Mitä, jos ne pilaavat Westerosin? Mitä jos direwolfit ovat vain hölmöjä CGI-otuksia? Mitä jos Peter Dinklage ei osaakaan näytellä Tyrionia? Taipuuko Boromir Ned Starkiksi? Mutta ei siitä pääse mihinkään, pakko sarja on kuitenkin aikanaan katsastaa. Ainakin ensimmäinen osa. Jos se osoittautuu suutariksi, niin antaa sitten olla.

Toisaalta, RuuRuu on itse mukana väsäämässä sarjaa, kirjoittaa jopa osaan jaksoista käsikset. Ja mieshän on pitkään elättänyt itseään käsikirjoittajana, joten eihän se voi mennä pieleen. Vai voiko?

Eilen tuli muuten tähän asiaan liittyen mielenkiintoinen ajatus päähän. Mitä jos sitten aikanaan, jos sarjan esitysoikeudet ostetaan Suomeen, pääsisin itse kääntämään sarjaa? Tai paremminkin ehkä pitäisi kysyä: Mitä minun pitäisi tehdä, että pääsisin kääntämään sarjaa? Olisi meinaan unelmahommien unelmahomma. :)

Niin, ja jos joku ei jostain syystä tiedä, mistä nyt oikein höpötän: George R. R. Martin kirjoittaa fantasiakirjasarjaa A Song of Ice and Fire (Tulen ja jään laulu, näinninkö suameks). Hurahdin sarjaan vajaa vuosi sitten ja mielestäni se on aivan käsittämättömän hyvä. Tähän pohjautuen HBO on nyt tekemässä TV-sarjaa A Game of Thrones (kirjasarjan ensimmäisestä osasta nimi). Pilotti sarjasta on jo tehty, nyt ovatten sitten tekemässä varsinaista TV-sarjaa, ilmeisesti ensi vuonna pääsevät ainakin Ameriikassa ohjelmaa katsomaan.

Tämä telkkusarjahan ei missään tapauksessa ole se tuotos, jota kaikista eniten odotetaan A Son of Ice and Fireen liittyen. TV-sarjan tuotannon etenemisen seuraaminen on vain hyvää korviketta odotellessamme kirjasarjan seuraavaa osaa. A Dance with Dragonshan on ollut valmisteilla jo ainakin viisi vuotta, mutta vielä ei ole se valmistunut. Tuntuu tuolla kirjailijanplantulla olevan niin monta rautaa tulessa, että saa nähdä valmistuuko opus koskaan.

Hmm... Pitäisiköhän tässä odotellessa ruveta lukemaan kirjoja toistamiseen, tällä kertaa suomeksi? No, ehkä ei vielä ole sen aika kuitenkaan.

P.S. Sori, jos tällä kertaa en ollut aivan koherentti. Kuten otsikkoni vihjaa, tämä fanityttö nyt sattui vähän innostumaan asioista...

Kestohedelmäpussi, jee!

Olen tässä viimeisten vuosien aikana alkanut vastustaa kaikenmoista ylimääräistä muovijätettä ja -tuotetta. Kolmeen erilliseen muoviin pakatut keksit lienevät se kaikista raivostuttavin asia, hyvänä kakkosena tulevat kauppojen hedelmäpussit. Muistakaan muovipusseista en juuri pidä, ruokaosokset kulkevat nykyään useimmiten repussa, mutta ovat kuitenkin lähes välttämätön paha. Repun käyttäminen ruokaostoksissa oli niin tehokas muovipussin korvaaja, että iski henkilökohtainen kriisi, kun piti OSTAA roskapusseja. Mutta nyt hairahdun.

Niin, kauppojen hedelmäpussit ovat yksi maailman raivostuttavimmista asioista. Niitä kertyy hirvittävät määrät, vaikka kuinka jättää banaanit ja paprikat pussittamatta, mutta miitä kuitenkin tarvitsee aika vähän uusiokäytössä. Kiristelen siis monesti hampaitani, kun heitän kerran käytetyn hedelmäpussin roskiin.

Joissakin kaupoissa sentään muovisille hedelmäpusseille on vaihtoehtoja. Huomasin jonkin asteiseksi ilokseni, että eräässä keskustan ruokakaupassa oli siirrytty suurimmaksi osaksi biohajoaviin hedelmäpusseihin. Toki olen kuullut, että biopussin tuottaminen saastuttaa enemmän kuin tavalliset hedelmäpussit, ja biopussit myös hajoavat liian hitaasti. Kaikkinensa biopussi ei ole paras idea, mutta ajatuksena askel oikeaan suuntaan.

Lähikaupassani taas on ollut ajoittain vaihtoehtona paperipussit, mikä mielestäni on loistava juttu. Vaikkakin paperipussit ovat olleet auttamatta liian pieniä esim. useamman kuin kolmen appelsiinin ostamiseen. Toki paperin ympäristöystävällisyydestä voidaan myös keskustella, mutta minä kuitenkin pidän edelleen puuta uusiutuvana luonnonvarana ja paperi sentään oikeasti hajoaakin.

No, tänään sitten kävin tuossa samaisessa lähikaupassa, mistä piti ostaa sipuleita. Aloin siinä sitten katsella, josko tällä kertaa sieltä löytyisi niitä paperipusseja. Niitä en löytänyt, mutta siellä oli tarjolla kestohedelmäpusseja! Maailman ehkä yksinkertaisin ratkaisu perinteisten hedelmäpussien korvaamiseksi. Pieni pussiksi ommeltu ohut kankaanpala narulla, ja hyvästi muovipussit. Miksi tätä ei ole tajunnut aikaisemmin? Tokihan tämä hienous piti heti hankkia itselle. Toki se vähän vajaan kahden euron hinta tuntui vähän tyyriiltä tuommoisesta, mutta toisaalta idea on niin yksinkertainen ja niin järkevä, että miksi en tukisi sitä. Ja tuotteen hinnasta meni vielä osa hyväntekeväisyyteen.

Mutta mietitäänpä. Miksi noin simppelistä asiasta pitäisi maksaa se pari euroa, ja itseasiassa enemmänkin, koska pusseja tarvitsee kuitenkin useamman? Tuommoisen pussukanhan voisi aivan hyvin tehdä itse. Palanen ohutta kangasta, jonka ompelee pussukaksi ja eikun menoks. Naimisiin menneet morsmaikut voisivat vaikka kierrättää huntunsa tekemällä siitä hedelmäpusseja.

Olen todellakin ymmälläni. Miksi näin yksinkertaista ratkaisua raivostuttavaan ongelmaan ei ole löytänyt itse? Miksi minun piti odottaa, että näen ratkaisun kaupassa, ja maksoin siitä pari euroa? Miten voi ihminen joskus tuntea itsensä samalla helpottuneeksi ja käsittämättömän tyhmäksi?

Hiisi vieköön tonttuset

Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että lapsille tehdään kaikkein mielenkiintoisimmat tietokirjat. Kirjakauppojen lasten tietokirjahyllyssä on aina kirjoja viikingeistä, merirosvoista, dinosauruksista ja vaikka mistä jännästä, kun taas aikuisille myydään jotain "Näin perennasi kukoistavat" tai "Suomen rahapolitiikka 1963 - 1993" tyylisiä teoksia. Todella kiinnostavaa. Esimerkkinä voitaneen kertoa kuinka Puuhanalle yritti joitakin kuukausia sitten etsiä pätevää yleisteosta purjelaivoista, semmoista missä kerrotaan kaavakuvissa laivan eri osat, kerrotaan mikä on mikäkin purje ja selvitetään miten kaljaasi eroaa klipperistä. Kirjakauppojen tarjontana oli lähinnä purjehdusoppaita tai kirjoja, joissa esiteltiin kuuluisia purjelaivoja. Lähimmäksi taidettiin päästä juurikin lastenosastolla jossakin merirosvokirjassa. Kirjaston tarjontakin taisi olla laihanlainen, kunnes Puuhis löysi Parolan kirjastosta muistaakseni varsin pätevän laitoksen. Ja se oli lastenkirja.

Niinpä olenkin jo pitkään huokaillut aina Savonlinnan toisessa kirjakaupassa käydessäni Mervi Kosken Suomalaisia haltijoita ja taruolentoja -kirjan ääressä. Opuksen hinta on ollut jo pitkään alennettuna siihen viidentoista euron paikkeille, mutta koskaan en ole sitä raaskinut ostaa. Kunnes se eilen vihdoin tapahtui. Vihdoin päätin, että screw it.

Ja kelpo ostokseksihan tuo opus osoittautui. Ainahan lastenkirjoja itselle ostaessa vähän pelottaa, että ne ovat liikaakin lapsille suunnattuja. Ei muuten, mutta tyyli voi minusta joskus tuntua alentuvalta ja hyysäävältä. Tässä kirjassa sitä ongelmaa ei kuitenkaan ole, tyyli on varsin asiallinen, mutta värikäs, niin kuin lastenkirjaan kuuluu. Toki joitakin asioita on kirjassa käsitelty mielestäni liian pinnallisesti. En sitten tiedä johtuuko se lastenkirjamaisuudesta vai saatavilla olevan tiedon vähyydestä. Mutta on se myös palvellut minun tiedonjanoani suomalaisista taruolennoista ja jumaluuksista.

Erityistä kiitosta saa sitten Sakari Tiikkajan kuvitus. Minun mielestäni se onnistuu viehättämään niin lapsia kuin aikuisiakin. Lapsilla en tietenkään ole päässyt kuvia testauttamaan, mutta minua ne ainakin ovat huvittaneet. Ja ovathan monet kuvista tarkoitettu juuri minun ikäiselleni yleisölle. Veli Vetehinen ja Ukko ovat selkeitä hevibändin jäseniä, Tapio on aika tarkasti entti ja Iku-Turso on Cthulhu. Suosikkini kuvista taitaa olla kuitenkin tonttu, joka näyttää sekä Nuuskamuikkuselta että Gandalfilta.

Oma lukunsa on sitten kirjan marginaaleissa seikkaileva puujalkavitsejä laukova ja nippelitietoa jakava piru. Toisinaan kaveri ärsyttää, toisinaan huvittaa, vähän niin kuin puujalkavitsit elävässäkin elämässä.

Kirjassa myöskin vihjataan, että jättiläiset olisivat olleet mukana Olavinlinnan rakentamisessa. Mitenköhän se sopii yksiin minun teoriaani siitä, että Olavinlinna on nukkuva lohikäärme?