Wappua walmistavat kakkuseikkailut

Huomenna on vappuaatto. Ja Puuhanallen "18-vuotis"synttärit. (Ja meidän vuosipäivämmekin.) Tämän suuren juhlimisen päivän kunniaksi lupasin tehdä täytekakun, mikä ei tietenkään ollut ihan niin yksinkertainen projekti kuin voisi olettaa.

Ensinnäkin vappua juhlistamaan on tulossa aikamoinen kööri, joten minun pienellä 20cm kakkuvuoallani ei sen kokoiselle poppoolle kakkua tehdä. Onneksi on ystäviä ja onnistuin lainaamaan isomman vuoan. Ja eräs toinen ystävä vielä ehdotti, että pienempää vuokaa voisi silti käyttää hyväkseen ja tehdä kakkuun toisen kerroksen. Riittäisi ainakin isommallekin porukalle. Näinhän minä päätin toimia.

Tänä aamuna sitten oli aika ruveta paistelemaan kakkupohjia. Olin jostain arkistoistani kaivanut hienon valkosuklaatäytekakun ohjeen, jossa oli perus sokerikakkuohjetta hiukan muokattu. Oletin, että ohjeen pohjasta tulisi normaalikokoinen eli lainaamaani vuokaan sopiva. Tällä logiikalla päättelin, että puolitoistakertainen annos riittäisi mainiosti sekä isoon että pieneen vuokaan. Tällä siis mentiin.

Kun aloin sitten kaataa valmista taikinaa vuokiin aloin hieman epäillä, että annos saattoi olla hieman pieni. Jaottelin silti taikinan kahteen vuokaan. Meni syteen tai saveen, katsotaan mitä uunista tulee. Noh, aavistukseni oli aivan oikea. Molemmista pohjista tuli noin puolet normaalia ohuempia. Eihän siinä mitään, jos kerran tulos oli puolet liian pieni, asian voi korjata tekemällä toisen samanlaisen satsin. Lyhyellä matematiikalla lopputuloksesta pitäisi tulla oikean kokoinen. Wihii, uusia pohjia tekemään.

Pohjat valmistuivat aikanaan ja saivat rauhassa jäähtyä keittiössä. Jossain vaiheessa alkuillasta alkoi sitten kakun täyttämisprojekti. Täytteeseen kun tuli sellaisia hyvyyksiä, jotka ovat parhaimmillaan päivän muhimisen jälkeen.

Täytteen valmistaminen sujui ilman suurempia kommelluksia. Täyttövaiheessa sitten tietenkin aluksi piti täytettä vähän säästellä, että se riittäisi koko kakkuun. Mutta se, että täytettä lopulta jäi vähän yli, oli ihan normaalia ja pääsimmepähän vähän maistelemaan. Suurin "ongelma" tuli siinä vaiheessa, kun olin latonut kaikki isoimmat pohjapalat paikoilleen. Kakku nimittäin alkoi jo siinä vaiheessa näyttää ihan hyvän kokoiselta. Meikäläistä alkoi vähän hirvittää, minkä kokoinen kakusta tulisi, jos siihen latoisi vielä saman määrän pienempiä kerroksia päälle. Ratkaisuja olisi toki ollut useita, esim. tehdä erillinen pieni kakku tai jättää toinen pienemmistä pohjista pois. Pyh, moiset ratkaisut eivät olleet hyväksyttäviä. Ratkaisuni oli jättää yläosista pari suunniteltua täytekerrosta pois. Toisin sanoen kakun yläosassa on täytettä vain näiden kahden pienemmän kakkupohjan välissä, kun alunperin tarkoitus oli halkaista pohjat ja täyttää välit. Näin kakusta ei tullut aivan naurettavan isoa.

Toki olen aivan varma, että huomenna tänne pelmahtava popula olisi arvostanut suuresti tuota over the top -kakkua, jota en tehnyt. Parhaimmillaan saan haukkuja siitä, että aloin hannailla. Myöhäistä se on nyt itkeä, ylimääräiset täytteet ovat jo paremmissa massuissa.

Huomenna olisi vielä yksinkertainen kuorrutusprojekti edessä, ja sitten eikun syömään. Hyvällä tuurilla laitan tänne myöhemmin kuvankin tuosta vaiheikkaasta kakusta.

On rankkaa olla nainen

Lupasin kertoa lisää viime viikonlopun erinäisistä edesottamuksista. Eräs näistä oli suuri sukkahousu-kenkä -dilemma.

Meillä oli siis lauantaina häät tiedossa, kun eräs ystäväni otti ja meni naimisiin. Olin varautunut ostamalla kauniin punavalkoisen puvun, jonka kanssa päätin käyttää mustia samettipintaisia avokkaitani. Tietenkin kevään kylmyydessä jalkaan piti saada sukkahousut "lämmittämään". Sukkahousuvalinta oli tietenkin tarkka, toisin sanoen eivät saaneet olla paksut mattapintaiset mummosukkikset. Valinta siis osui ohuisiin, kiiltäviin ja ihonvärisiin, ja tämän malliset sukkahousut tuppaavat olemaan liukkaita.

Tiesin siis jo valmiiksi, että kengät eivät välttämättä pysy hyvin jalassa näissä sukkahousuissa. Tarkoitukseni olikin perjantaina kotopuolessa käydessämme etsiä ongelmaan ratkaisua, kuten vaikkapa vähemmän liukkaita, mutta huomaamattomia nilkkasukkia. Tietenkin lauantaina ollessamme jo matkalla kohti Vantaata tajusin unohtaneeni koko asian. Kääk! Miten minä nyt saan kengät pysymään nätisti jaloissa?

Vieressäni pelkääjänpaikalla matkannut Puuhanalle sitten mainitsi, että eikös mallitkin liimaa vaatteita päälleen teipillä ja hiuslakalla. Tuossahan oli suorastaan ideaa. Hiuslakkaa ei tosin ollut saatavilla, kun en moista ainetta käytä (olen todella huono laittamaan hiuksia). Arvelin kuitenkin, että majapaikastamme saattaisi löytyä teippiä, vanhan kunnon jesarin ainakin tiesin kuuluvan paikan varastoihin.

Perille majapaikkaamme päästyämme aloin siis kaivella kaappeja ja löysin kuin löysinkin sekä rullan maalarinteippiä ja rullan ilmastointiteippiä. Koska jesari vaikutti lähes huvittavan järeältä tavaralta tarkoitukseen, aloin räpeltää maalarinteipin kanssa. Muutaman minuutin kuluttua kuitenkin sain havaita, että maalarinteippi oli auttamatta liian vanhaa ollakseen käytettävää. En saanut koko rullasta irti kuin pieniä suikaleita. Oli siis käännyttävä vanhan ja luotettavan ystävämme jesarin puoleen, sillä ongelma ratkeaisi varmasti.

Myöhemmin juhlapaikalla vaihdoin sitten jalkaani nämä hienosti tuunatun juhlakorkkarini. Ja sain havaita, että tuunaus toimi. Melkein. Teippi kyllä liimaantui jesarimaiseen tapaan sekä kenkään että sukkahousuun, en vain tullut ottaneeksi huomioon, että sukkahousu venyy. Kengät siis edelleen lonksuivat jalassani hassusti. Asiaan saattoi toki vaikuttaa teippauksen sijainti, mutta siitä ei ole tässä vaiheessa varmuutta. Tiedän vain, että sukkikseni pysyivät kengässä kiinni, mutta se ei auttanut pitämään kenkiä jaloissani. Jos siis kävelin sinä iltana hassusti, se johtui toimimattomasta viritelmästäni.

Joku nyt tietenkin miettii, että minkä takia minä sitten pidän liian isoja kenkiä jalassani. Myönnettäköön, normaalisti juhlakengissä käytän kokoa 37, kun nuo kyseiset kengät ovat kokoa 38. Tähän pitää kuitenkin huomauttaa, että paljaassa jalassa nuo kengät pysyvät jalassa ongelmitta, ne ovat juuri sopivat. Tällaisia pukeutumisongelmia nyt vain tulee, kun on syntynyt naiseksi. Onhan myös huomionarvoista, että tuosta kolmen juhlan viikonlopusta Puuhanalle selvisi kahdella vaatekerralla: arkivaatteet ja juhlavaatteet, kenkiä 1 pari. Minulla taas oli arkivaatteiden lisäksi kahdet juhlavaatteet ja kolmet kengät, sekä tietenkin meikit ja käsilaukut ja korut ja... Kirottua on naisen elämä.

Jaahas, tässä tuli oltua muutama päivä pienellä pilestelykierroksella (hautajaiset, häät, synttärit), ja sieltähän tuli kerättyä jokunen plokitekstiaihekin. Koirjoittaako matkailun väsyttävyydestä, naisten pukeutumisnikseistä, liikenteestä, valokuvista vaiko aina ajankohtaisesta Kelan mokailusta?

Taidan näin alkuun jatkaa Puuhanallen jo viime viikolla aloittamaa liikennepäivittelyä. Muista aiheista voinen kertoa tässä viikon mittaan.

Pääsin viikonloppuna pitkästä aikaa auton rattiin, kun otimme vanhempieni luota lainaan ihanan sympaattisen ja jo hyväksi matkatoveriksi todetun yli 20 v. vanhan Fiat Unon allemme ja suuntasimme Vantaalle häihin. Auto on pieni ja punainen rotisko, jonka nurkissa alkaa humista huumaavasti siinä vaiheessa, kun nopeusmittarin neula osuu numeroon 120. Tuota lukemaa en ole pahemmin uskaltanut ylittää pelkästään jo siitä syystä, että Uno luultavasti hajoaisi osiin siinä vaiheessa. Laista en sano mitään, koska en usko, että nopeus oikeasti olisi 120km/h mittarin sitä näyttäessä.

Anyhow, kaikesta metelistä johtuen moottoritiellä mittarin lukema oli useimmiten lähempänä 110:tä kuin sallittua 120:tä. Ja tämähän tarkoitti tietenkin sitä, että n. 99 prosenttia kanssaliikenteestä meni minusta ohitse. Siinä olikin sitten mainiota seurata autoilijoiden ohituskäyttäytymistä. Totesin, että noin puolet autoilijoista suorittaa ohitukset ilman suurempia asennevammoja. Tästä voi fiksuimmat jo päätellä, että sillä toisella puolikkaalla niitä asennevammoja taas on. Tosin yleisin vamma saattaisi jopa olla fyysinen, nimittäin vilkkusormen liikkumattomuus. En tiedä, missä epätieteellisesti mitattuna n. 30 - 40 prosenttia autoilijoista on käynyt autokoulun, mutta minulle ainakin on opetettu, että ohituksen jälkeen kaistalle palattaessa käytetään vilkkua.

Sinällään, kyllähän sen tietää, että ohittajan ainakin pitäisi jossain vaiheessa palata kaistalle. Ehkä siksi jotkut ovat todenneet sen käytön turhaksi, mutta kyllä minä siinä ohitettavan osassa arvostan, jos se vilkku vilahtaa edes kerran. Samaan syssyyn voisi todeta, että ohittaja voisi ohittaa kunnolla ennen kuin palaa kaistalle. Sekin on nimittäin hirvittävän mukavaa, kun ohitus on ohittajan mielestä niin vastenmielistä, mutta pakollista, että se pitää suorittaa mahdollisimman nopeasti eli hirvittävällä vauhdilla ja kaistalle palataan minun Unoni nokkaa hipoen. Ja tietysti vilkuttamatta.

Viikonlopun reissaamisen perusteella on vaikea sanoa kuinka moni ohitti minut, koska kakskytvuottavanhan Fiiatinrotiskon takana ei yksinkertaisesti voi ajaa. Todisteita oli vaikea hankkia, koska vauhtini tosiaan oli se alle 120, kun muut ajavat vähintään 120km/h. Yksi mielestäni selkeä tästä, tai jostain muusta asennevammasta oli se, kun paluumatkalla takaani kiiti harmaa ja melko uusi BMW, taisi olla jopa turhuuden katumaasturimalli. Kaveri ohittaa, mikä oli jo oletettavissa, mutta sen sijaan, että kaveri vain palaisi minun eteeni, hän ajoi suoraan kaistan yli oikealla puolellani alkaneelle nelostien rampin hidastuskaistalle. Toisin sanoen kaverin oli vielä ihan pakko päästä minusta ohi, ennen kuin vaihtaa tietä. Ohittajalle ei tästä koitunut mitään muuta hyötyä kuin se, että hän ei joutunut köröttämään minun Fiiatinrotiskoni takana muutamaa sekuntia.

Niin, ja sitä vilkkua ei voi myöskään käyttää, kun käännytään liittymään. Taisin tehdä ainakin yhden turhan ohituksen nimenomaan sen takia, että ohitettava ei antanut minkäänlaista merkkiä siitä, että on poistumassa tieltä. Toisella keralla en ehtinyt ohitusta ihan vielä aloittaa, kun auto vaivihkaa kääntyi hidastuskaistalle.

Jalankulkuun ja pyöräilyyn liittyvistä road ragen aiheista paasaan sitten toisella kerralla.

Kassaneidin päivän piristyksiä

Vastapainoksi eilisen murheenkryyneille ajattelin kertoa myöskin niistä mukavista ja piristävistä asiakkaista. Heihin ei toki tule asennoiduttua yhtä intohimoisesti kuin huonoihin asiakkaisiin, mutta heitä arvostetaan sitäkin enemmän.

Hyväksi asiakkaaksi luokitellaan jo pelkästään sillä, että tervehtii, kiittää ja ehkä jopa hymyilee kassalla asioidessaan. Se ei ehkä vielä riitä pelastamaan kurjaa kassalla istuttua päivää, mutta jos asiakkaat ovat ystävällisiä, jaksan minäkin olla ystävällinen, mikä on kaikkien kannalta positiivista. Jotkut kassahenkilöt eivät edes kaipaa enempää kontaktia asiakkaiden kanssa. Minä olen kyllä valmis vaihtamaan asiakkaan kanssa pari ylimääräistäkin sanaa, mikäli tilanne sallii sen ja se tapahtuu spontaanisti. Väkisin ei kuitenkaan tarvitse ruveta keksimään jutun juurta, se vain tuntuu väkinäiseltä ja säästä kassa on voinut joutua puhelemaan jo useamman kerran. Spontaani jutustelu on kuitenkin aina plussaa.

Vakiasiakkaat ovat vähän kaksipiippuinen juttu. Osa on oikein mukavaa porukkaa, toiset voivat olla jokseenkin ärsyttäviä, monet ovat persoonia. Tietyt henkilöt kuitenkin piristävät päivää. Otettakoon esimerkiksi vaikkapa tyyppi, jota kutsumme rollaattorimieheksi. Kaveri on useimmiten ensimmäisten asiakkaiden joukossa ja köpöttelee pitkin kauppaa rollaattorinsa kanssa jutellen milloin muiden asiakkaiden, milloin henkilökunnan kanssa. Kassalla yleensä vaihdetaan pari sanaa savolaisittain kierosti. Mies saa aina huvittuneen hymyn huulille. Ja mehän suorastaan huolestumme, jos miestä ei päivän aikana kaupassa näy. Kiitos rollaattorimies, että käyt meitä piristämässä.

Lapset taas osaavat olla hauskoja otuksia. Ainakin niin kauan, kun ne eivät vielä osaa käydä itsekseen kaupassa. Raja taitaa mennä siinä kuuden seitsemän vuoden paikkeilla. Siihen mennessä ne ovat hauskoja ja herttaisia (elleivät saa hirveitä raivokohtauksia), noin seitsemästä vuodesta aina teini-iän loppuun saakka kaikki pennut ovat äärimmäisen rasittavia. Mutta puhutaan nyt niistä hauskoista tapauksista. Minua ainakin hymyilyttää aina, kun tyyliin kassan yli näkyy päälaki, ja sieltä kuuluu jonkin asteinen iloinen tai ujo tervehdys. Vanhempiensa kanssa kaupankäyntiä opettelevat ovat myös hauskoja. Hihnan päähän viskataan jokin karkkipussi ja sitten tullaan jo ojentelemaan rahoja. Kun minä en vielä ota rahoja, juostaan äidin luo, joka neuvoo odottamaan niin kauan, kun minä sanon loppusumman. Sitten tullaan taas siihen eteen odottamaan, ja rahoja pitää tietenkin puristaa kädessä rystyset valkoisina. Kun minä olen vihdoin vetänyt viivakoodin ja sanon summan, rahat ojennetaan arasti. Ole hyvän sanominen olisi tässä vaiheessa ylivoimaisen rohkeaa. Kun tämä toimitus on saatu tehtyä, lapsi ryntää joko äidin helmoihin tai kassan päätyyn hakemaan ihan itse ostettua karkkipussia. Herttaista.

Ehkä mieleenpainuvin tapaus oli, kun sellainen maitokahvin värinen vaaleanpunaisiin pukeutunut noin neljävuotias tyttö oli isänsä kanssa kaupassa. He olivat tulossa kassalle, isä jo jätti ostoskorin kassan luo, mutta lähti vielä hakemaan jotain unohtunutta tarinaa. Paikalle jäänyt tyttönen alkoi sitten mättää ostoksia hihnalle. Oli todella hauskaa seurata, kun tyttö nostaa melkein ylivoimaisen painavia maitotölkkejä korista ja yrittää ylttyä laittamaan niitä kassahihnalle. Uskomatonta kyllä yksikään purkki ei tippunut, vaikka tyttö tosiaan hädin tuskin ylttyi laittamaan niitä hihnalle. Sen söpöyden määrän voi ylittää vain kissanpennut ja sen tapauksen ansiosta jaksoin olla hyväntuulinen koko päivän.

Viimeinen piristävien asiakkaiden ryhmä on ehkä harvinaisin. Nimittäin hankalan asiakkaan jälkeen tuleva myötätuntoinen asiakas. Siihen osaan olen minäkin joskus vahingoassa joutunut asiakkaana ollessani. Mutta hankalat asiakkaat eivät onnistu pilaamaan päivää silloin, kun heitä seuraa joku, joka osoittaa myötätuntoa kärsimyksiäni kohtaan. Toisinaan se ilmenee huvittuneisuutena siitä, miten törppö edellä mennnyt on ollut, ja kerran ainakin olen saanut myötätuntoisia kehuja kärsivällisyydestäni. On lopulta aika suuri helpotus, kun kuulee jonkun ulkopuolisen myös pitävän tyyppiä törppönä. Vaikka kuinka tietää, että itse ei ole tehnyt mitään väärää, siihen on hieno saada vahvistus myös ulkopuolelta.

Kassaneidin murheenkryynit

Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että jokaisen pitäisi joutua olemaan edes kerran elämässään vaikkapa viikon verran kaupan kassana. Ehkä sitten ihmiset oppisivat hyvää asiakaskäyttäytymistä. Ei sillä, minun kokemukseni mukaan suurin osa asiakkaista ovat asiallisia, jotkut jopa mukavia. Mutta sitten on se huonojen asiakkaiden ryhmä, joka parhaimmillaan pilaa kassahenkilön koko päivän.

Lähdetäänpä liikkeelle varsin helposta asiasta eli ystävällisyydestä. Asiakaspalvijoille toitotetaan aina, että pitää muistaa olla ystävällinen, tervehtiä asiakasta, hymyillä, ottaa katsekontakti ja niin edelleen. Ja tähän minä yleensä pyrin. Toisinaan on kuitenkin varsin hankala motivoitua olemaan ystävällinen, kun asiakkaat eivät vaivaudu noteeraamaan minua millään tavalla. Minulle saatetaan murahdella, äyskiä, olla tuppisuuna tai vain olla kiinnittämättä minuun minkäänlaista huomiota. Ymmärrän tilanteet, joissa asiakas keskustelee jonkun muun kanssa, jolloin itsekin kassana pysyttelen taustalla. En siis halua häiritä. Muissa tilanteissa olisin kovin kiitollinen, jos saisin edes jonkinlaista vastakaikua omaan ystävällisyyteeni. Miksi minun pitää olla ystävällinen, jos minulle ei tarvitse olla ystävällinen?

Sama koskee palautteen antamista. Jos asiakkaalla on jotain valittamisen aihetta, oli se sitten ennen aikojaan loppunut tuote, reistaileva pullonpalautuskone, rahastusvirhe tai mikä tahansa muu valituksen aihe, asiansa saa sanoa asiallisesti. Melkeinpä pahimpia ovat ne "Eihän se sinun vikasi ole, mutta..." -valitukset. Jos se ei ole minun vikani, miksi siitä pitää tulla minulle huutamaan?

Seuraava murheenkryyni onkin sitten ihmisten kuittikäyttäytyminen. Miten voikin sellainen pieni paperilappunen aiheuttaa niin paljon harmia? On olemassa kaksi hyväksyttävää tapaa toimia kuitin kanssa: 1. sanoa: "Kiitos, en tarvitse kuittia." 2. Ottaa se vastaan mukisematta, ja jos sitä ei tarvitse, laittaa se kassan läheisyydessä sijaitsevaan roskakoriin. Kuittia EI saa: 1. Jättää kassalle (kaikista pienin paha) 2. Tiputtaa lattialle 3. Äyskäistä tyyliin: "Mä mitän vtun kuittia tarvi!" 4. Vältellä sitä kuin ruttoa. Tämä viimeinen lienee kaikista ärsyttävin kuittikäyttäytymisen muoto. Eli joillakin ihmisillä on hirvittävä pelko kuitin levittämää ruttoa kohtaan, mikä ilmenee niin, että vaihtorahojen mukana tulevan kuitin koskemista pitää vältellä kaikin mahdollisin keinoin. Joko kuitin päällä oleva seteli ujutetaan minun kädestäni niin, että kuittiin ei kosketa tai parhaimmillaan kuittia pelätään niin paljon, että vaihtorahat meinataan jättää minulle kokonaan. Helpompaa olisi, jos vain kiltisti sanoisi sen "Kiitos, en tarvitse kuittia." Minulla on kyllä kassalla roskis hyljeksittyjä kuitteja varten.

Ja sitten ne pullot. Ainoa oikea tapa asettaa pullot kassahihnalle on asettaa ne pitkittäin kyljelleen. Jos pullot laittaa pystyyn, ne yleensä kaatuvat hihnan pysähtyessä ja parhaimmillaan ne kaatuvat suoraan viivakoodinlukijan päälle, jolloin ne voivat mennä edellä olevan asiakkaan laskuun. Korjaus on toki helppo tehdä, mutta sitä ei tarvitsisi tapahtua. Joskus pullot voivat myös rojahtaa suoraan kassahenkilön käsivarrelle, eikä sekään ole erityisen mukavaa. Jos pullot taas laittaa hihnalle poikittain kyljelleen, ne vierivät holtittomasti pitkin hihnaa. Joko ne jäävät kauas paikalleen pyörimään, kun niitä tarvitsisi tai ne vyöryvät viivakoodinlukijan päälle ja jälleen ehkä edellä menevän asiakkaan laskuun.

En myöskään suosittele sitä, että kauppaan tullaan viisi minuuttia ennen sulkemisaikaa palauttamaan kuudenkympin edestä pulloja. Toisaalta kauppaan ei kannata tulla ollenkaan, jos sulkemisaikaan on viisi minuuttia. Me ihan oikeasti haluaisimme lähteä ajallaan töistä kotiin.

Ja sitä seuraava asiakas -kapulaa saa käyttää! Se on ihan sama kuka sen kepulan ostosten väliin laittaa, kunhan se siihen laitetaan. Itse asiakkaana kyllä suosin sitä, että edellä menevä laittaa kepulan omien osostensa perään. Silloin minun ei tarvitse kurkotella väärin hihnalle aseteltujen isojen limsapullojen ja maitotölkkien yli.

Tässä vielä tarina viime juhannuksen alta: Oli yllättäen aika kiireinen päivä, kun juhannus painoi päälle ja kaikki tuntuivat olevan varsin stressaantuneita. Joku äijä kävi sitten hakemassa lajitelman siidereitä oletettavasti juhannusjuomiksi. Koska kyseessä oli lajitelma, jouduin tietenkin lyömään kassaan kaikki eri lajit erikseen. Siinä minun tehdessäni töitä niin kuin minun kuuluu, äijä papattaa vieressä, että niitä on yhteensä niin ja niin monta ja ne maksaa kaikki saman verran. Ihan sama, minun pitää laittaa ne erikseen. Sitten minä tein virheen. Ilmeisesti sormeni osui vahingossa väärälle napille, ja jotakin siiderilajia meni kuitille liian monta. Asiakas huomasi tämän heti loppusummasta ja huomautti siitä hyvin vihaisen oloisesti. Minä sitä pahoittelen ja melko hyväntuulisesti sanon, että eihän tässä mitään, korjataan asia. Selitin vielä asiallisesti, että olin tehnyt virheen ja miten se oli tapahtunut, mutta äijä vaan siinä raivoaa vieressä, että ei saisi tällaisia virheitä tapahtua ja implisiittisesti vielä syyttää huijauksesta. Siihen asti minä olin ottanut asian melko kevyesti, että tällaista nyt sattuu, ja hyvä että huomattiin ajoissa. Siinä vaiheessa kuitenkin, kun äijä alkoi syytellä, meni minun päiväni täysin pilalle. Pienen virheen ja asennevammaisen asiakkaan takia olin huonolla tuulella vielä illalla kotiin tullessani.

Onneksi joskus on myös niitä asiakkaita, jotka saavat hyvälle tuulelle ja pelastavat päiviä.

Kaikenmallista päivittelyä

Nonnih, nyt kun on hernekeitto tulilla ja ei ole muuta tekemistä kuin odotella, voi taas hyvin päivitellä kaiken maailman asioita.

Semmoinen lisäys eiliseen simalöpinääni, että tuo jalojuoma on nyt pullotettu. Ja jos tänne sattuu lukija, joka on noviisi simanteossa, pieni vinkki: Kun sima on saatu pulloon, ilman niitä sitruunan siivuja tietenkin, korkkia ei kannata kiertää tiukkaan. Siman käydessä pulloon nimittäin kasautuu vähän painetta, eikä ole mukavaa, jos pullo posahtaa rikki muutaman päivän päästä.

Jep, siinä olikin ne hyvät asiat, mitä tänään on tapahtunut. Jokseenkin on ollut sekava päivä tänään, mitä ei ole tietenkään auttanut se, että viime yönä nukuin ehkä kaksi tuntia. Valvomisessa oli kyllä se hyvä juttu, että pimeällä ikkunasta ulos tuijotellessani näin revontulia. Kovin hailakan vaaleita tosin, mutta revontulia kuitenkin.

Toinen hyvä juttu tänään oli, että sain lopulta papan surukukka-asian hoidettua. Tai siis välitin toiveeni äiteelle, joka saa sitten taas välittää ne eteenpäin kotopuolen kukkakauppaan.

Muuten onkin sitten ollut kovasti sekava päivä, koska minua pyydettiin huomenna töihin. Pieksämäelle. Jei, en ole tainnut koskaan edes käydä Pieksämäellä. Enkä pääse sinne nytkään, koska noin tunnin päästä paikka vaihtui Varkauteen. Ei sillä, Varkaus on ihan yhtä tuttu paikka kuin Pieksämäkikin. Siinä menikin sitten mukava tovi sopivimpia matkareittejä etsiskellessä. Näin ollen tälle päivälle suunnittelemani kääntäminen jäi sitten ihan pikkuisen vähemmälle. Onneksi minulla on sen verran aikaa ennen deadlinea, että ehdin kyllä saada käännöksen valmiiksi kaikesta sähläyksestä huolimatta.

Näitä kahden työn ihanuuksia. Ja vielä lakkoaikaan.

Wabbu tulloo...

Päivän teemaan tuntuu kuuluvan ruokaplokeilu, joten heitän minäkin lusikkani soppaan. Vai pitäisikö sanoa kuppini simaan? Tänään nimittäin alkoi vapun odotus, ja laitoin siman ämpäriin pöhisemään.

Tämä on kokonaista toinen kerta, kun itse simaa väsäilen. Saa siis nähdä, mitä siitä tulee. Vuosi sitten ainakin onnistui vallan mainiosti. Pullottajanahan minulla taas on vuosien kokemus, koska siihen puuhaan sain aina kotona osallistua. Erityinen bravuurini on rusinoiden ja sokerin lisääminen pulloon.

Voisin kuvitella, että siman kohdalla on käynyt samoin kuin monen muunkin perinteisen herkun kanssa, että kaikki eivät sitä enää viitsi itse väsätä. Tyhmää sinänsä, koska aikaa valmistukseen menee vajaa kymmenen minuuttia. Pullotus on tietysti oma vähän sotkuisempi ja aikaa vievämpi osuutensa, mutta mukavaa sekin on. Ja, jos joku on erehtynyt lapsia pyöräyttämään, niin pullotuksessahan voi käyttää apuna lapsityövoimaa, siinä tulee sitten samalla vietettyä sitä paljon puhuttua laatuaikaa perheen kanssa.

No niin, asiaan. Tarvitaan ämpäri tai joku muu iso astia, kattila, vettä, sokeria, fariinisokeria, sitruunaa ja pikkiriikkinen klönttä hiivaa. Minun tämänpäiväinen reseptini oli käytännössä fariinisokeripussin kyljessä oleva ohje tuplattuna ja vanhoja perinteitä hyödyntävä:

n. 8 l vettä
500g fariinisokeria
500g sokeria
hiivanokare
sitruunaviipaleita

Alkuun laitoin kolme litran kattilallisen vettä kiehumaan. Kiehumista odotellessa kaadoin ämpärin pohjalle pussillisen (500g) fariinisokeria ja saman verran tavallista sokeria. (Kuulemma sokerisuhteita muuttamalla voi säädellä siman tummuutta, mutta mielestäni tuo perinteinen on ihan hyvä.) Sen jälkeen pesin ja siivutin sitruunat, kolme kappaletta tällä kertaa. Kun vesi ei vieläkään kiehunut, kävin välillä pusuttamassa kultaani.

Kun vesi alkoi vihdoin kiehua, kaadoin sen sokerikasan päälle ämpäriin. Hetkinen sekoittelua, että sokeri sulaa ja sitten pari kattilallista kylmää vettä perään. Tässä vaiheessa pitäisi siman alun olla kädenlämpöistä. Jos ei ole, odotellaan. Kun sima sitten on kädenlämpöistä, kauhaistaan sitä vähän johonkin kippoon. Kipossa siman sekaan liotetaan hiivanokare ja kaadetaan se sitten takaisin ämpäriin. Sekoitus ja sitruunasiivut sekaan. Minä vielä vähän puristelin sitruunasiivuista mehuja siman sekaan ja laitoin ne sitten vasta pinnalle lilluskelemaan.

Käytännössä satsista tulee noin 9 litraa simaa, koska laitoin vettä sen kolme kolmen litran kattilallista. (Sinänsä harvinaista, että osasin olla noudattamatta ohjetta millintarkasti.)

Huomenna seuraa sitten pullotus, kun sima on saanut muhia vuorokauden verran. Meidän tapauksessamme sima menee puolentoista litran Mehukattitörppöihin. Tosin minun perheessäni perinteinen tapa olisi pullottaa sima vanhoihin lasisiin litran limsapulloihin, mutta meillä ei nyt niitä satu olemaan. Pullotuksen yhteydessä pitää sitten muistaa tipauttaa muutama rusina ja teelusikallinen sokeria.

Viikko kylmässä tai muutama päivä huoneenlämmössä ja sima on "parhaimmillaan". Minä tosin olen harvoin malttanut niin kauan odottaa. Ja tietysti, jos simaan haluaa vähän vahvuutta, on sen muhittava pidempään.

Edistyneemmät voivat sitten halutessaan tehdä erilaisia simavariaatioita.

Se oli viimeinen lento...

Olen yrittänyt etsiä hyvää muistorunoa papalleni, mutta tehtävä on osoittautunut varsin hankalaksi. Paljon on netissäkin kauniita runoja, mutta ne joko ovat sisällöltään aivan hakoteillä tai sitten vain melkein sitä, mitä haluan. Pahimmillaan ne ovat melkein sitä, mitä haluan, mutta silti täysin hakoteillä. Esimerkki:

Kädet paljon työtä tehneet,
mua lassa kantaneet,
kädet väsyneet, kädet rakkaat,
mun puolestain rukoilleet.

Ne peitteellä hiljaisina
on suonin sinisin.
Ne viimeisen, viimeisen kerran
on käyneet ristihin.

(Lauri Pohjanpää)

Tuo sopisi monella tapaa tarkoitukseen. Pappani teki paljon töitä, hän oli vanha ja väsynyt. Runo on sävyltään enemmän lempeä kuin surullinen, juuri sitä, mitä haenkin. Mikä siis mättää? Uskonnolliset viittaukset. Itse en ole erityisen uskonnollinen, joten koen tässä yhteydessä uskonnolliset viittaukset kovin tekopyhiksi. Rukoileminen ei myöskään sovi mielikuvaan papastani.

Vuodenaikoihin viittaavat runotkin ovat aika hankalia. Monestihan muistorunoissa tai kuolemarunoissa puhutaan syksystä, mutta sehän ei nyt käy. Nyt on kevät, en halua puhua syksystä, vaikka se olisi kuinka symbolista. Toki hyviä kevätrunojakin löytyy:

Puut kaikki heidän vihreytensä.
Halusin ojentaa sinulle nurmikon,
kämmenellä,
koska oli kevät.
En ehtinyt.

(Paavo Haavikko)

Tykkään kovasti. Ongelma: ehdinpäs. Jos nyt jätetään kaikki muu tuossa runossa sivuun ja keskitytään tuohon ehtimiseen. Minä ehdin nähdä papan viimeisen kerran tietäen melko varmasti, että se olisi viimeinen kerta. Ehdin sanoa hyvästi.

Mullassa Suomen
itse lunastetussa
lepää, sankari

(www.positiivarit.fi)

Heh, tuo olisi hyvä, olihan pappani veteraani. Haluan ehkä kuitenkin jotain henkilökohtaisempaa.

Jos totta puhutaan, olen onnistunut löytämään muutaman todella osuvankin. Ongelmansa on toki niissäkin: Yhdestä ei äiti ehkä pitäisi, toinen on vähän liian suosittu, kolmas hitusen pitkä... Ja sitten tietenkin se, että minkä niistä valitsisi.

Ääh, vaikeaa!

No niin, pitkästä aikaa taas. Vielä ei sentään ploki-innostus lopahtanut, satuin vain olemaan tien päällä keskiviikosta lähtien. Ja kaikkea sitä ehti tapahtuakin.

Aluksi oli tarkoitus suunnata avopin luokse pariksi päiväksi, mutta suunnitelmat muuttuivat viime hetkillä. Hämeen sijaan pitikin suunnata hämärän rajamaille omaan kotiin. Pappani vointi huononi huomattavasti pääsiäisenä ja tiistaina lääkärit eivät enää antaneet mitään toivoa. Koska pappani oli ehkä sitkein tuntemani ihminen, hän kituutti muutaman tunnin sijaan keskiviikkoiltaan asti. Surullisia uutisia siis. Onneksi sentään ehdin vielä käydä hyvästelemässä.

Surusta piti kuitenkin selvitä nopeasti, koska perjantaina piti jo matkata kohti Helsinkiä ja ajastuskoulutusta. Koulutus oli varsin valaisevaa, vaikkakin välillä homma tuntui hajoavan käsiin. Ehkä minä vielä opin, kunhan saan vähän harjoitusta. Odotettavissa siis lähitulevaisuudessa melkein kohdalleen ajastettuja tekstityksiä.

Ehti siinä välissä tehdä jotain mukavaakin, kuten tavata kavereita ja shoppailla. Shoppailusaldona GRRM:n Dreamsongs Book One -novellikokoelma (siinä on hieno Suomenlinna-novelli) ja ihana mekko ihanan ystävän häihin. Elokuvissakin ehdin käydä. Kävimme erään kaverin kanssa katsomassa I Love You Phillip Morrisin. Jim Carreysta on tullut kovasti pelottavan näköinen ja harva asia on niin herttainen kuin blondi homoa esittävä Ewan McGregor juoksemassa pitkin vankilaa. Ihan ok leffa, ei mikään järisyttävän hauska ja vähän ylipitkä, mutta ihan viihdyttävä. Parasta antia oli se, kun ilmeisesti olin ainoa koko salissa, joka tirskui eräälle Alice Cooper -viittaukselle.

Vihjailua?

Yrittääkö Blogger vihjata minulle jotakin, kun Seuraava blogi -nappula tarjoaa tänään vain uskonnollisia sivuja?

Työelämä opettaa, mitä koulu ei

Kaksi kuukautta olen nyt työskennellyt freelance-kääntäjänä ja tänä aikana olen oppinut joitakin asioita, joita en siinä vajaan parinkymmenen vuoden koulu-uralla oppinut tai hoksannut.

Ensimmäisestä oppitunnista monet kaverit ovatkin jo kuulleet eli pilkkusäännöistä. Kummasti ne pilkun paikat eivät vain koskaan menneet täysin jakeluun, vaikka niitä aina koulussa taottiin päähän. Kyllähän ne sivulauseet on oppinut päälauseista pilkulla erottamaan, mutta moni muu pilkkusääntö on tuntunut, ja tuntuu edelleen, saivartelulta. Kun sitten helmikuun alussa aloitin työt, opin noin kahdessa viikossa sen, mitä en koulussa oppinut. Tai ainakin näin uskoisin, koska kahden ensimmäisen käännöksen jälkeen ei käännöspalautteissani juurikaan ole pilkkuvirheistä valitettu.

Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että olisin pilkkusääntöjen kanssa samaa mieltä. Minä vain en useimmiten halua erottaa kahta päälausetta pilkulla, vaikka tietyissä tapauksissa niin kuuluisikin tehdä.

Noh, nyt meinaan eksyä sivuraiteille. Tarkoitukseni oli kertoa uusimmasta havainnostani. Tämä ei niinkään ole koulussa päähän taottu oppi, vaan yleinen havainto, joka vasta nyt on muotoutunut päässäni: Jos työlle tai tehtävälle annetaan liikaa aikaa, sitä ei yksinkertaisesti huvita tehdä.

Koulussa nyt motivaation puute saattoi johtua monestakin syystä, mutta aika usein se iski silloin, kun tehtävän palautuspäivä häämötti kuukauden parin päässä. Pahin mörköhän se oli se gradu, millä ei edes mitään deadlinea ollut. Se oli vain epämääräinen möykky, joka kalvoi takaraivossa. "Mutta ei mun nyt sitä tarvi tehä, mä voin tehä sitä huomenna. Tai vaikka ens viikolla." Mitään varsinaista syytä ei tälle haluttomuudelle kuitenkaan keksinyt.

Nyt olen päässyt tekemään juuri sitä työtä, mitä olen "aina" halunnutkin, eikä motivaation puutetta ole ollut. Paitsi viimeiset kaksi viikkoa.

Aikaisemmissa käännöksissäni deadline on häämöttänyt noin viikon päässä. Se on ollut juuri sopiva aika: hirveä kiire ei tule, mutta työtä on kuitenkin pakko tehdä, että se tulee valmiiksi. Nyt olen perjantaina menossa ajastuskurssille, minne pitää kääntää valmiiksi semmoinen puolituntinen ohjelma. Helppo homma. Lyhyt ohjelma, jossa ei edes ole hirveästi erikoisalan sanastoa. Mutta minulla on ollut aikaa tehdä sitä ainakin kaksi viikkoa. Kyllä sitä on voinut sen tunnin pari päivässä puurtaa, mutta mieluiten sitä on kuitenkin vältellyt. Puolen vuoden tauon jälkeen elämääni on palannut aikaisemmin mainitsemani "Mutta ei mun nyt sitä tarvi tehä, mä voin tehä sitä huomenna. Tai vaikka ens viikolla." -ilmiö.

Pari päivää sitten se vihdoin valkeni. Minä kaipaan suht tiiviitä deadlineja. Jos minulle annetaan liikaa aikaa jonkin tekemiseen, minä en halua sitä tehdä enkä varmasti myöskään nauti sen tekemisestä. Ja tästä työstä minä haluan nauttia.

No, nyt on kuitenkin tuokin työ valmis perjantaita varten, ja huomenna voikin aamuvuoron jälkeen lähteä reissuun. Ja ensi viikolla palata normaaliin, vähän tiiviimpään käännöstahtiin.

Fanitusunia

Kerronpa aamulla näkemästäni unesta.

George R. R. Martinilla oli joku haastattelu/kirjanmainostamistilaisuus Helsingin Akateemisessa. Olimme tietenkin kultani kanssa siellä katsomassa ja tilaisuuden päätteeksi päätimme kysyä haluaisiko Ruuruu lähteä kanssamme katsomaan Olavinlinnaa. Mikä parasta, mieshän suostui. Kaikeksi onneksi minä sain jotenkin hankittua käsiini veljeni vanhan harmaan Mersun, jonka johtotähden suuntasimme kohti Savonlinnaa. Koska olen jo moneen kertaan todennut, että nelos/vitostie on maisemiltaan äärimmäisen tylsä, päätimme suunnata Savonlinnaan idästä.

Jossakin vaiheessa kulkupelimme vaihtui soutuveneeseen ja seuraamme liittyi eräs kultani kaveri. Koska todellakin päätimme soutaa jokia ja järviä pitkin perille, matkanteko oli hidasta, mutta maisemat olivat todella kauniita.

Matkaan olimme lähteneet keskikesällä, nyt alkoivat puiden lehdet jo kellertää.

Matkan varrella päädyimme pieneen kaupunkiin, jonka kadut olivat kanavia, kuten Venetsiassa. Olimme kovasti hämmästyneitä, koska emme tienneet, että Suomesta moinen kaupunki löytyisi. Kaupungin nimen selvittämiseksi soitin äidilleni, vastausta en muista. Kaupungissa katuja ylitettiin semmoisella kumiveneellä, jolla pääsi kulkemaan myös kuivalla maalla. Silmiemme edessä moinen kumivene murskasi alleen auton.

Kaupunkiin saapuessamme maassa oli jo vähän lunta. Kun olimme lähdössä jatkamaan matkaa, jäimme vielä katsomaan kaupungin jouluvalojen sytyttämistä. Valot olivat varsin prameat.

Sitten heräsin, joten en voi kertoa, pääsikö Ruuruu koskaan näkemään Olavinlinnaa.

Taustatietona sen verran, että aloin joskus viime syksynä lukea George R. R. Martinin A Song of Ice and Fire -sarjaa ja miehestä tuli kertaheitolla suosikkikirjailijani.

Tervetuloa mahdollinen lukija

Olet osunut Kirsikkasalaatin ensimmäiseen installaatioon. Onnitteluni.

Tämä on todellakin ensimmäinen kerta, kun kirjoitan blogia enkä aivan tiedä, mistä aloittaa. Jospa siis lähdetään siitä, miksi päätin tähän ryhtyä.

Itseasiassa, bloggaaminen on usein kuulostanut korvissani lähes kirosanalta, mutta viime aikoina se on alkanut kiehtoa. Päättelin, että siinä vaiheessa, kun erilaisten mietteiden yhteydessä mielessä käy ajatus: "Jos minulla olisi blogi, niin...", luultavasti silloin kannattaa moinen luoda ja kokeilla. Ja mikä olisi parempi hetki aloittaa kuin laiska pizzanmakuinen pääsiäissunnuntai?

Katsotaan, mitä tästä tulee. (Ja tuleeko Kirsikkasalaattini tarusta pidempi kuin kolme päivityskertaa.)

Mitään kummempaa esittelyä en aio itsestäni tähän laittaa. Tuolla sivussa on jo lyhyt esittelyteksti, ja jos joku haluaa tietää minusta lisää, niin tulevista päivityksistä varmasti paljastuu asioita.

Noh, aloitetaanpa sitten varsinainen bloggaaminen. Kunnian saakoon meidän hieno pääsiäismenumme.

Alkuruoka
Ei ole

Pääruoka
Paahtopaisti oliiviöljy-balsamicoherkkusienten kera
pizzan päällä

Jälkiruoka
Oman herkkusuuni valmistama mämmi
Kaupan kermaa

Ruokajuoma
Svyturys Baltijos Dark Red -olut

Kaikki oikein hyvää. Mämmiäkin söin mielelläni, vaikka mämminystävä en olekaan.