Työelämä opettaa, mitä koulu ei

Kaksi kuukautta olen nyt työskennellyt freelance-kääntäjänä ja tänä aikana olen oppinut joitakin asioita, joita en siinä vajaan parinkymmenen vuoden koulu-uralla oppinut tai hoksannut.

Ensimmäisestä oppitunnista monet kaverit ovatkin jo kuulleet eli pilkkusäännöistä. Kummasti ne pilkun paikat eivät vain koskaan menneet täysin jakeluun, vaikka niitä aina koulussa taottiin päähän. Kyllähän ne sivulauseet on oppinut päälauseista pilkulla erottamaan, mutta moni muu pilkkusääntö on tuntunut, ja tuntuu edelleen, saivartelulta. Kun sitten helmikuun alussa aloitin työt, opin noin kahdessa viikossa sen, mitä en koulussa oppinut. Tai ainakin näin uskoisin, koska kahden ensimmäisen käännöksen jälkeen ei käännöspalautteissani juurikaan ole pilkkuvirheistä valitettu.

Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että olisin pilkkusääntöjen kanssa samaa mieltä. Minä vain en useimmiten halua erottaa kahta päälausetta pilkulla, vaikka tietyissä tapauksissa niin kuuluisikin tehdä.

Noh, nyt meinaan eksyä sivuraiteille. Tarkoitukseni oli kertoa uusimmasta havainnostani. Tämä ei niinkään ole koulussa päähän taottu oppi, vaan yleinen havainto, joka vasta nyt on muotoutunut päässäni: Jos työlle tai tehtävälle annetaan liikaa aikaa, sitä ei yksinkertaisesti huvita tehdä.

Koulussa nyt motivaation puute saattoi johtua monestakin syystä, mutta aika usein se iski silloin, kun tehtävän palautuspäivä häämötti kuukauden parin päässä. Pahin mörköhän se oli se gradu, millä ei edes mitään deadlinea ollut. Se oli vain epämääräinen möykky, joka kalvoi takaraivossa. "Mutta ei mun nyt sitä tarvi tehä, mä voin tehä sitä huomenna. Tai vaikka ens viikolla." Mitään varsinaista syytä ei tälle haluttomuudelle kuitenkaan keksinyt.

Nyt olen päässyt tekemään juuri sitä työtä, mitä olen "aina" halunnutkin, eikä motivaation puutetta ole ollut. Paitsi viimeiset kaksi viikkoa.

Aikaisemmissa käännöksissäni deadline on häämöttänyt noin viikon päässä. Se on ollut juuri sopiva aika: hirveä kiire ei tule, mutta työtä on kuitenkin pakko tehdä, että se tulee valmiiksi. Nyt olen perjantaina menossa ajastuskurssille, minne pitää kääntää valmiiksi semmoinen puolituntinen ohjelma. Helppo homma. Lyhyt ohjelma, jossa ei edes ole hirveästi erikoisalan sanastoa. Mutta minulla on ollut aikaa tehdä sitä ainakin kaksi viikkoa. Kyllä sitä on voinut sen tunnin pari päivässä puurtaa, mutta mieluiten sitä on kuitenkin vältellyt. Puolen vuoden tauon jälkeen elämääni on palannut aikaisemmin mainitsemani "Mutta ei mun nyt sitä tarvi tehä, mä voin tehä sitä huomenna. Tai vaikka ens viikolla." -ilmiö.

Pari päivää sitten se vihdoin valkeni. Minä kaipaan suht tiiviitä deadlineja. Jos minulle annetaan liikaa aikaa jonkin tekemiseen, minä en halua sitä tehdä enkä varmasti myöskään nauti sen tekemisestä. Ja tästä työstä minä haluan nauttia.

No, nyt on kuitenkin tuokin työ valmis perjantaita varten, ja huomenna voikin aamuvuoron jälkeen lähteä reissuun. Ja ensi viikolla palata normaaliin, vähän tiiviimpään käännöstahtiin.