Kieliä ja kirjallisuutta

Tänä aamuna luin uutisen, että Ruotsin akatemia on päättänyt lisätä sanastoonsa sukupuolineutraalin hen-pronominin. Sananahan tuo hen ei ole uusi. Wikipedia tiesi kertoa, että se keksittiin jo 60-luvulla, mutta se on vasta nyt alkanut ottaa tulta alleen. Onhan sukupuolineutraalius nyt muutenkin pop.

Kääntäjäminäni ehti jo riemastua uutisesta. Alkaako koittaa aikakausi, kun ruotista kääntävän ei tarvitse repiä hiuksiaan joka kerta, kun vastaan tulee kontekstin kannalta olennainen sukupuolisidonnainen hän?

"Hon satt i bilen.
-Så, det var en kvinna?"

Sitten tajusin nuolaisseeni ennen kuin tipahtaa. Perkule, kolmas hän-pronomini antaa kirjailijoille ja käsikirjoittajille lisää kikkailun mahdollisuuksia. Yhdestä henkilöstä voidaan puhua honina, toisesta hanina ja kolmannesta heninä, ja tällä on tietenkin Merkitys, joka pitäisi saada välitettyä myös suomeksi. Siinä sitten on kääntäjäparka hoomoilasena, kun kotoisessa suomessa on oltu iät ja ajat sukupuolineutraaleja yksine hän-pronomineineen.

Sopivasti sattui uutinen tulemaan juuri ennen meidän Ruotsin-reissua. Kuuleekohan sitä heniä paljonkin? Tuskinpa.

Tänään luin myös blogitekstin suomeksi lukemisesta. Siinä oli hyviä huomioita siitä, miten äidinkielellä tekstiin pääsee sisälle aivan eri tavalla kuin vierailla kielillä. Itse harrastin pitkään sitä, että luin alkukieleltään englantilaiset kirjat aina englanniksi, jos se vaan oli mahdollista. Nyt taas olen kääntänyt vähän kelkkaani ja ruvennut lukemaan enemmän suomeksi. Oli kielitaito miten hyvä tahansa, suomeksi tekstin ymmärtää aina paremmin. Minä vielä pidän siitä, että suomeksi lukeminen vetreyttää omiakin kielenkantoja. Olen nimittäin huomannut, että töitä tehdessä kangistuu helposti kaavoihinsa ja alkaa toistaa aina vaan niitä samoja sanoja. Lukeminen kasvattaa aktiivista sanavarastoa. Ja pitäähän niitä käännöskirjojakin lukea, että niitä vielä tuotetaan.

Ei sillä, kyllä vierailla kielillä lukeminen on ihan yhtä tärkeää, jos haluaa kieliä osata. Itsekin olen nyt yrittänyt verestää taitojani matkaa varten lukemalla Åsa Larssonia ruotsiksi. Alku meni takellellen, mutta nyt taas tuntuu, että osaanhan minä sitäkin kieltä. Saatan reissussa ehkä jopa uskaltaa avata suuni ruotsiksi. Vierailla kielillä lukemisesta on siis yhtä lailla etua kuin suomeksikin lukemisessa, hieman eri tavalla vain. Pitänee vain painella taas sitä kultaista keskitietä, niin hyvä tulee.

Rintsikkapalautteen reaktioista

No niin, viikko on kulunut siitä, kun laitoin rintsikkapalautetta. Tällä kertaa taisi tosin se KappAhl säästyä palautteelta, koska en ole saanut aikaiseksi tulostella viestiäni ja pistää sitä poskeen. Sivuhuomiona, mua edelleen vähän ihmetyttää, miten kyseisen puljun sivuilla voi olla usein kysyttyjä kysymyksiä, kun järkevää palautteenantomahdollisuutta ei ole sivuilla annettu. Mutta niin siis, nyt vähän yhteenvetoa reaktioista.

Tähän mennessä olen saanut vastauksen kahdelta ketjulta, H&M:ltä ja Lindexiltä. Rehellisyyden nimissä en odottanut viestiltäni mitään maailmaa mullistavaa vaikutusta, eikä sillä ilmeisesti sellaista ollutkaan. Lindex alkuun pahoitteli sitä, että koen valikoiman epämiellyttäväksi, kun taas H&M vetosi siihen, että topattujen liivien valikoima on kasvanut kysynnän lisääntyessä. Ei liene yllätys, että molemmat viestit lopuksi päätyivät mainostamaan omien liikkeidensä valikoimaa. Lisäksi palaute luvattiin välittää sisäänostoon.

Tästä voi helposti päätellä, että minun palautteeni perusteella asiat tuskin tulevat muuttumaan. Ehkä muidenkin pitäisi laittaa omaa palautettaan. Ja tietysti jättää ne topatut liivit ostamatta.

H&M:n kysyntäperusteluun suhtaudun jokseenkin skeptisesti. Onko kysyntä tosiaan kasvanut? Vai ovatko naiset vain mukisematta ruvenneet ostamaan topattuja liivejä, kun niitä on tullut tarjolle? Varsinkin kun toppaamattomiksi jätetään ne vähän tavallisemman näköiset liivit.

Omalta kohdaltani ainakin voin sanoa, että kiinteillä toppauksilla varustetut liivit jäävät vastedeskin kauppaan. Irtotoppausten kanssa voisi oikeasti ruveta tekemään niin, että jättää ne ostotilanteessa kassalle. Jos raaskisin, ehkä parasta olisi vain ruveta asioimaan oikeissa alusvaateliikkeissä.

Ai niin, ja tulihan sieltä Seppälältäkin sentään kuittaus, että viesti on mennyt perille.

Asiakaspalaute rintaliiveistä

Siihen meni kauemmin kuin piti, mutta tänään sain aikaiseksi laittaa viestiä myös kauppoihin. Lähetin siis alla olevan viestin palautteena H&M:ään, Seppälään ja Lindexiin. KappAhl oli ainoa, jonka sivuilla ei annettu puhelinnumeroa parempaa palautekanavaa. Jäi vähän arvoitukseksi, että mistä ne usein kysytyt kysymykset tulee, kun palautelomaketta ei ollut. Pitänee lähettää perinteinen kirje.

"Kävin taannoin alusvaateostoksilla useiden vaateketjujen liikkeissä ja joukossa oli myös teidän liikkeenne. Kaupoissa kierrellessäni ja rintaliivejä hypistellessäni huomasin, että suurimmassa osassa liivejä on nykyään kiinteät toppaukset. Hypistelin myös eri kokojen liivejä ja huomasin, että aivan pienimmissä AA-kupeissa ei sentään toppauksia ollut, mutta eräissä D-kupin liiveissä tuntui olevan toppausta ehkä jopa A-kupin rinnan verran.

Isossa osassa liivejä on toki jo vuosia ollut toppauksia, mutta aiemmin ne ovat olleet irrotettavaa mallia. Liivien ostaja on siis voinut itse päättää haluaako rintavarustukseensa täytettä vai ei. Minä en niitä koskaan ole halunnut, koska olen ollut sinut oman kehoni kanssa. Olen vain tyytynyt jupisemaan itsekseni toppausten turhuutta ja nyhtämään ne liiveistä irti. Nyt on mielestäni palautteen aika.

Kun rintaliivissä on valmiiksi toppaukset, ne kertovat, että nainen on kaunis vain, kun hänellä on isot rinnat. Pienirintaista sellainen voi lannistaa ja aiheuttaa häpeäntunteita. Sinä olet riittämätön, ruma ja lauta. Kun D-kupin liivitkin on valmiiksi topattu, viesti on, että mikään ei riitä. Koskaan ei pidä olla tyytyväinen itseensä saati olla ylpeä kehostaan.

Kiinteiden toppausten myötä on tullut yksi viesti lisää: Sinulla ei ole valtuuksia päättää omasta kehostasi.

Onko tämä mielestänne sellainen viesti, jonka te haluatte naisille antaa? Edistävätkö topatut liivit mielestänne positiivista naiskuvaa? Minun mielestäni ne vain kasvattavat naisten ulkonäköpaineita ja suorastaan alistavat naisia tiettyyn muottiin.

Minä toivoisin rintaliiveiltä istuvuutta, mukavuutta, tyylikkyyttä, jonkin verran seksikkyyttä ja tietenkin tukea. Sitä vartenhan rintaliivit on kehitetty, tukemaan naista. Minä myöskin haluan itse päättää, haluanko rintavarustukseeni lisää uhkeutta vai haluanko olla ylpeästi pienirintainen. Kun valtaosassa liivivalikoimasta on kiinteät toppaukset, minulla ei tätä valinnanvaraa ole, ja se on väärin.

Jokaisen naisen tulisi saada itse tehdä valintansa. Jokaisen naisen tulisi myös saada olla ylpeä omista rinnoistaan sellaisina kuin ne ovat. Topatut rintaliivit antavat ymmärtää, että aihetta ylpeyteen ei ole. Onko teidän yhtiönne valmis tekemään asialle jotain?

Terveisin,

Kirsi Reima, B75 ja juuri sopiva

Tiedoksenne: lähetän saman palautteen myös muille vaateketjuille, joiden liikkeissä kävin. Lisäksi aion julkaista tekstin blogissani."

Avautuminen

Sain yhtenä päivänä yllättävän viestin vanhalta koulukaverilta. Hän pahoitteli sitä, että jouduin yläasteella kiusatuksi. En koskaan edes mieltänyt kyseistä henkilöä kiusaajakseni, minkä hänelle sanoinkin, mutta viesti herätti jonkinlaisen tarpeen purkaa kokemuksiani.

Mun on ollut aina hirveän vaikea määritellä yläasteen tilannettani kiusaamiseksi. Olen aina sanonut, että en ollut silloin suosittu tai että mulla ei ollut kavereita. En koskaan pitänyt sitä oikeana kiusaamisena, koska minua ei juurikaan haukuttu tai kiusattu millään konkreettisella tavalla. Joskus joku saattoi lausua jonkun ontuvan pilkan ja muistan joltain tunnilta jotain pyyhkärinpalojen heittelyä. Pääasiassa minut vain jätettiin ulkopuolelle.

Totta kai se oli kiusaamista, mutta en mieltänyt sitä siksi. Tai en osannut myöntää sitä itselleni.

Olen tietysti vuosien aikana miettinyt, miksi minua kiusattiin. Kiusaajat eivät sitä tietenkään koskaan selittäneet, harvoinhan kiusaamiseeni liittyi minkäänlainen verbaliikka. Toki eleillä minun annettiin ymmärtää, että minä haisin, mikä teini-iässä ja maalaisena varmaan piti paikkansakin, mutta tuskin se perimmäinen syy oli. Luulen, että minussa tunnistettiin helppo uhri. Olin ehkä vielä lapsekkaampi kuin muut enkä ollut sosiaalisesti kauhean nokkela.

Kiusaamiseni tai syrjäyttämiseni jatkui tietyllä tapaa lähes koko yläasteen ajan. Se alkoi joskus seiskaluokan syksyllä, kun yhtäkkiä huomasin olevani joukon ulkopuolella. En todellakaan ollut huomannut, milloin näin kävi. Sen jälkeen seiska olikin sitten yksinäistä ja ikävää aikaa. Se oli varmaan keväämmällä, kun tapahtui pienoinen käänne. Muistan sen päivän hyvin. Oli perjantai 13. Äiti oli havainnut, että kaikki ei ole hyvin ja kysyi asiasta aamulla. Itkunsekaisesti sitten myönsin, että minulla ei ole kavereita koulussa. Menin kouluun ja jossain vaiheessa päivää istuin välitunnilla vanhan koulurakennuksen rappusilla. Yhtäkkiä pari ylemmän luokan tyttöä tuli luokseni ja pyysi minua pelaamaan kanssaan salkopalloa. Seuraava tunti oli köksää, ja ythäkkiä luokkakavereiden asenne tuntui muuttuneen. Minullehan juteltiin melkein kuin kaverille. Ilmeisesti tuo vanhempien tyttöjen ystävällinen ele sai luokkakaverinikin höllentämään otettaan.

Tietenkään tuo päivä ei lopettanut ulkopuolisuuttani saati kiusaamistani, mutta siitä hetkestä lähtien tilanteeni alkoi hyvin hitaasti helpottaa. Seuraavana syksynä tutustuin juuri paikkakunnalle muuttaneeseen tyttöön, josta tuli kaverini ja myöhemmin myös naapurini. Ainakin minulla oli nyt välitunneilla seuraa. Ysillä tilanteeni helpottui entisestään, osa kiusaajistani kai alkoi päästä jo pahimman teini-iän ohi ja vähän järkevöityä. Luulen, että myös kesällä vietetty ripari auttoi asiaa. Ehkä jotkut riivaajistani näkivät silloin pintaa syvemmälle? Olin edelleen ulkopuolella, mutta en enää ollut niin halveksittu kuin joskus olin ollut.

Tietenkin vahinko oli jo siinä vaiheessa tapahtunut. Olin aina ollut jokseenkin ujo, mutta siihen mennessä minusta oli tullut arka, epävarma ja epäluuloinen. Muistan tilaisuuksia, joissa minulle jopa tavallaan tarjottiin pääsyä porukkaan, mutta en uskaltanut tarttua niihin. Yhtäältä en uskaltanut ja toisaalta en luottanut.

Niin meni siis yläaste. Ei liene yllättävää, että sen jälkeen halusin kauemmas kotoa, paikkaan, jossa minua ei tunneta. Kiusaamiseni jäi yläasteeseen, mutta arkuus, epävarmuus ja epäluuloisuus jatkuivat vielä pitkään. Saatoin tulla juttuun ihmisten kanssa, mutta en osannut lähestyä. En osannut ystävystyä. En tiennyt, miten kavereiden kanssa pitäisi toimia koulun ulkopuolella. En halunnut tuppautua joukon jatkoksi, koska olin varma, että minua ei kuitenkaan haluta. Jollain ilveellä olen silti onnistunut hankkimaan ympärilleni ihmisiä, joita voin kutsua ystävikseni.

Vasta aivan viime vuosina olen onnistunut saamaan itsevarmuuteni takaisin. Olen sinut itseni kanssa ja olen mielestäni aika kiva tyyppi. Enää en myöskään ole niin epäluuloinen. Olen aika varma, että seurani kelpaa kyllä. Toki olen edelleen sosiaalisesti vammainen. Olen huono pitämään yhteyttä ystäviini ja uusia tuttavuuksia on vaikea syventää kaverisuhteiksi. En vain osaa tehdä itseäni tykö. Tärkeintä kuitenkin on, että huomaan päässeeni yli kiusaamisestani. Viidentoista vuoden takainen lyhyt ajanjakso itse asiassa tuntuu nyt aika vähäpätöiseltä. Tietysti minulla on arpeni, mutta niitä elämästä jää. Nyt minulla on hyvä elämä, ihana aviomies ja loistavia ystäviä, ei minun tarvitse enää välittää puolen iän takaisista teini-ikäisistä typeryksistä.

Terveisiä lomalta!

Siinä myös syy viime viikon unohdukseen. Oltiin maalla, silloin ei ajateltu minkään sortin kirjoittamista. Nyt on sitten kestitty appivanhempia minun kotonani maalla, tavattu kummityttöä mökillä, ämyilty Hämeenlinnassa, nähty sukulaisia ja aivan viime metreillä myös iloittu serkun opiskelupaikasta. Välillä oli tylsää ja hieman ahdistavaakin, mutta enimmäkseen oli aika mukavaa.

Juhannusaattona otettiin tosiaan suunnaksi Etelä-Savo ja Pertunmaa, missä vietimme kokonaisen viikon. Kylmä ja sateinen keli vähän latisti tunnelmaa, kun ei oikein päässyt tekemään mitään järkevää. Siitäkin huolimatta poltimme kaksi juhannuskokkoa, molemmat tosin juhannuksen jälkeen, ja saimme yhden tallin raivattua sellaiseksi, että siellä voi liikkua. Eikä mummokaan päässyt valittamaan sitä, että koskaan ei käy vieraita, kun niitä kävi ainakin viitenä peräkkäisenä päivänä.

Viikon maalla oleilun jälkeen sitten karkasimme Pertun päivien alta Hämeenlinnaan, missä odotti anoppi ja 40-vuotias Ämyrock. Jälleen kerran tuli todettua, että onneksi en ole koskaan raahannut Puuhanallea rokkifestareille, kun Ämystäkin piti lähteä jo kuudelta. Tällä Hämeenlinnan-reissulla myös totesin, että oma cooliuteni kasvaa aina räjähdysmäisesti, kun tapaan tätiäni. Kiitos vaan buutseista. Täytynee taas tasoittaa tilannetta virkkaamalla pitsiliinoja.

Nyt voisikin sitten pitää pari päivää lomaa lomasta.

P.S. Viime kertaisesta rintsikkapurkauksestani vielä. Sain siitä mukavan kannustavaa palautetta. Ajattelin, että voisin tässä vielä jossain välissä kirjoitella aiheesta hieman asiallissävyisemmän viestin, jonka sitten lähettäisin palautteena niille vaateketjuille, joiden liikkeissä kävin. Jospa vaikka tällä viikolla, tai viimeistään ensi viikolla, saisin sen aikaiseksi. Voin sitten täällä blogissa päivittää tilannetta.