Sain yhtenä päivänä yllättävän viestin vanhalta koulukaverilta. Hän pahoitteli sitä, että jouduin yläasteella kiusatuksi. En koskaan edes mieltänyt kyseistä henkilöä kiusaajakseni, minkä hänelle sanoinkin, mutta viesti herätti jonkinlaisen tarpeen purkaa kokemuksiani.
Mun on ollut aina hirveän vaikea määritellä yläasteen tilannettani kiusaamiseksi. Olen aina sanonut, että en ollut silloin suosittu tai että mulla ei ollut kavereita. En koskaan pitänyt sitä oikeana kiusaamisena, koska minua ei juurikaan haukuttu tai kiusattu millään konkreettisella tavalla. Joskus joku saattoi lausua jonkun ontuvan pilkan ja muistan joltain tunnilta jotain pyyhkärinpalojen heittelyä. Pääasiassa minut vain jätettiin ulkopuolelle.
Totta kai se oli kiusaamista, mutta en mieltänyt sitä siksi. Tai en osannut myöntää sitä itselleni.
Olen tietysti vuosien aikana miettinyt, miksi minua kiusattiin. Kiusaajat eivät sitä tietenkään koskaan selittäneet, harvoinhan kiusaamiseeni liittyi minkäänlainen verbaliikka. Toki eleillä minun annettiin ymmärtää, että minä haisin, mikä teini-iässä ja maalaisena varmaan piti paikkansakin, mutta tuskin se perimmäinen syy oli. Luulen, että minussa tunnistettiin helppo uhri. Olin ehkä vielä lapsekkaampi kuin muut enkä ollut sosiaalisesti kauhean nokkela.
Kiusaamiseni tai syrjäyttämiseni jatkui tietyllä tapaa lähes koko yläasteen ajan. Se alkoi joskus seiskaluokan syksyllä, kun yhtäkkiä huomasin olevani joukon ulkopuolella. En todellakaan ollut huomannut, milloin näin kävi. Sen jälkeen seiska olikin sitten yksinäistä ja ikävää aikaa. Se oli varmaan keväämmällä, kun tapahtui pienoinen käänne. Muistan sen päivän hyvin. Oli perjantai 13. Äiti oli havainnut, että kaikki ei ole hyvin ja kysyi asiasta aamulla. Itkunsekaisesti sitten myönsin, että minulla ei ole kavereita koulussa. Menin kouluun ja jossain vaiheessa päivää istuin välitunnilla vanhan koulurakennuksen rappusilla. Yhtäkkiä pari ylemmän luokan tyttöä tuli luokseni ja pyysi minua pelaamaan kanssaan salkopalloa. Seuraava tunti oli köksää, ja ythäkkiä luokkakavereiden asenne tuntui muuttuneen. Minullehan juteltiin melkein kuin kaverille. Ilmeisesti tuo vanhempien tyttöjen ystävällinen ele sai luokkakaverinikin höllentämään otettaan.
Tietenkään tuo päivä ei lopettanut ulkopuolisuuttani saati kiusaamistani, mutta siitä hetkestä lähtien tilanteeni alkoi hyvin hitaasti helpottaa. Seuraavana syksynä tutustuin juuri paikkakunnalle muuttaneeseen tyttöön, josta tuli kaverini ja myöhemmin myös naapurini. Ainakin minulla oli nyt välitunneilla seuraa. Ysillä tilanteeni helpottui entisestään, osa kiusaajistani kai alkoi päästä jo pahimman teini-iän ohi ja vähän järkevöityä. Luulen, että myös kesällä vietetty ripari auttoi asiaa. Ehkä jotkut riivaajistani näkivät silloin pintaa syvemmälle? Olin edelleen ulkopuolella, mutta en enää ollut niin halveksittu kuin joskus olin ollut.
Tietenkin vahinko oli jo siinä vaiheessa tapahtunut. Olin aina ollut jokseenkin ujo, mutta siihen mennessä minusta oli tullut arka, epävarma ja epäluuloinen. Muistan tilaisuuksia, joissa minulle jopa tavallaan tarjottiin pääsyä porukkaan, mutta en uskaltanut tarttua niihin. Yhtäältä en uskaltanut ja toisaalta en luottanut.
Niin meni siis yläaste. Ei liene yllättävää, että sen jälkeen halusin kauemmas kotoa, paikkaan, jossa minua ei tunneta. Kiusaamiseni jäi yläasteeseen, mutta arkuus, epävarmuus ja epäluuloisuus jatkuivat vielä pitkään. Saatoin tulla juttuun ihmisten kanssa, mutta en osannut lähestyä. En osannut ystävystyä. En tiennyt, miten kavereiden kanssa pitäisi toimia koulun ulkopuolella. En halunnut tuppautua joukon jatkoksi, koska olin varma, että minua ei kuitenkaan haluta. Jollain ilveellä olen silti onnistunut hankkimaan ympärilleni ihmisiä, joita voin kutsua ystävikseni.
Vasta aivan viime vuosina olen onnistunut saamaan itsevarmuuteni takaisin. Olen sinut itseni kanssa ja olen mielestäni aika kiva tyyppi. Enää en myöskään ole niin epäluuloinen. Olen aika varma, että seurani kelpaa kyllä. Toki olen edelleen sosiaalisesti vammainen. Olen huono pitämään yhteyttä ystäviini ja uusia tuttavuuksia on vaikea syventää kaverisuhteiksi. En vain osaa tehdä itseäni tykö. Tärkeintä kuitenkin on, että huomaan päässeeni yli kiusaamisestani. Viidentoista vuoden takainen lyhyt ajanjakso itse asiassa tuntuu nyt aika vähäpätöiseltä. Tietysti minulla on arpeni, mutta niitä elämästä jää. Nyt minulla on hyvä elämä, ihana aviomies ja loistavia ystäviä, ei minun tarvitse enää välittää puolen iän takaisista teini-ikäisistä typeryksistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti