Tänään väsätään tuparikorttia ja viimeistellään pyhäinpäiväasua, joten saattaa jäädä päivän bloggailut tähän lyhykäiseen ilmoitukseen. Hyvää synkimmän syksyn juhlaa, juhlit sitä sitten pyhäinpäivänä, halloweenina, kekrinä tai jonain muuna. Mä tykkään puhua perinteisesti pyhäinpäivästä siitäkin huolimatta, että se sitten viittaa kristilliseen perinteeseen. Halloween on minusta turhaa amerikkalaista hapatusta. Tai oikeammin en tykkää, että käytännössä samasta juhlasta aletaan puhua englanninkielisellä nimellä.

Tuossa olisi aihetta ihan kunnon blogitekstiinkin, ja olen aiheesta joskus väitellytkin netin syövereissä, mutta nyt pitää rientää, että ehtii.

Käytiin kirjastossa, minkä jälkeen väsytti ihan pirusti, otin päiväunet, ja nyt pää on tokkurainen ja tyhjä. Olen viime aikoina harrastanut sitä, että nappaan kirjaston musiikkiosastolta täysin satunnaisia levyjä. Joskus sieltä tarttuu mukaan kristillistä ysäripoppia, ei toiminut, ja joskus säkkipilliheviä, Saor Patrol oli oikeasti hiton hyvä. Nyt levylautasella pyörii, tai pyöri, loppui just kun aloitin virkkeen, Mindless Self Indulgence. Hämärää punk-hiphop-elektro-mitälieneemeininkiä. En oikein tiedä, tykkäsinkö vaiko enkö.

Muina päivän satunnaisnappaisuina kirjastokassiin päätyi intialaista kansanmusiikkia, joka nyt oli aika pitkälle sellaista kuin odottaa saattaa, ja jotain kohtuullisen ällöttävän näköistä jantteria nimeltä Chris Tomlin. Tätä Tomlinin heppua ei olla vielä kuunneltu. Itse asiassa luulin, että otin kyseisen levyn jazz-hyllystä, mutta se näyttääkin olevan hengellistä musiikkia. Voi olla, että taas tuli ohari. Gospel tietysti voi olla tosi hyvääkin, mutta kaveri näyttää enemmän tyypiltä, joka näppäilee kitaraa ja hymyilee autuaasti laulaessaan jotain duurivoittoista, mutta rauhallista mies ja kitara -tyyppistä settiä. Melkoiset stereotypiat minullakin mielessä. Hyllysekaannus taas johtui varmasti siitä, että kirjaston musiikkiosasto on rempassa, ja levyhyllyt on sijoitettu pitkin yläkerran käytäviä. Saattavat siis kategorioiden rajat olla tällä hetkellä häilyviä ja levytkin ehkä sekaisin.

Muutoin tänään oli aika laiha kirjastokäynti, ainakin minun osaltani. Lainasin vain yhden elokuvan, Sherlock Holmes A Game of Shadows, ja Hämähäkkimiehen vuosikerran 1983.

Olen viime aikoina vähän yrittänyt sivistää itseäni eri supersankarien suhteen ja muutenkin lueskellut erilaisia sarjiksia. En ole koskaan ollut mikään sarjisnörtti, mutta Puuhanallen sarjiskokoelmien myötä siihenkin puoleen olen vähitellen tutustunut. Alkuaikoinamme vannoin, että Puuhiksen Batmaneja en varmasti lue, olin vähän naamiosankarivastainen silloin, mutta niin vaan on sittemmin tullut itsekin lainailtua muutama Lepis-albumi. Hämistä taasen en ole lukenut juuri ollenkaan, siksi siis nyt Hämis-vuosikertaa kierrossa.

Loppuun vielä näitä musiikkituttavuuksia:

Blogikriiseilyä ja kuulumisia

Tuntuu bloggausmotivaatio viime aikoina vähän laskeneen. Sen huomaa kaiken maailman unohduksista ja vähän tyhjän tuntuisista julkaisuista. Ei sillä, mun on edelleen kiva jaaritella, kun on vaikka joku aihe, joka ärsyttää tai pohdituttaa. Silloin on hauska saada purkaa ajatuksia blogiin. Sama se, kiinnostaako ketään. Sitten näinä torstaina, kun ei ole mitään sanottavaa, tämä tuntuu vähän... no, tyhmältä. Nyt tuntuu siltä, että pitäisi saada joku punainen lanka tähän hommaan. Joku idea. Mitä minä haluan tältä blogilta? Siis ajoittaisen purkukanavan lisäksi. Täytyy pohtia.

Kerrotaan nyt kuitenkin taas kuulumisia. Sain viime viikolla ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni innostuksen, että pitäisi saada olohuoneeseen uusi matto ja uudet verhot kautta koko kämpän. Yleensä en siis ole juuri verhoista ja matoista piitannut, mitä olen kuitenki pitänyt niitä tärkeinä kodikkuuden tuojina. Nyt on kuitenkin alkanut tuntua, että pitäis saada kämppään jotain uutta. Uudistuksen kaipuuta siis niin blogissa kuin kodissa. :D Mattoja käytiin jo katsomassa, mutta vielä ei tullut mitään ostettua. Puuhanalle meinaan on hankala mattokauppakumppani, koska mielipiteitä ei oikein tahdo irrota. Herra kun ei vähempää voisi matoista välittää. Verhot saavat odottaa sitä, että matto on hankittu.

Asiasta toiseen. Viikonloppuna käytiin vaihteeksi Hämeenlinnassa. Saatiin hyvä tekosyy lähteä anoppia katsomaan, kun perjantaina oli torilla Jari Tapanainen esittämässä Kuoleman rovio -kahlekuningastemppuaan. Esitys oli hieno, ja samalla tuli nähtyä paria Savonlinnan kaveria, jotka olivat avustamassa esityksessä. Harmi vaan, että paikallislehdessä oli tapahtunut emämunaus ja tapahtuman mainos oli unohtunut julkaista. Väkeä oli siis sen mukaisesti eli vain kourallinen. Veikkaanpa kuitenkin, että ne harvat paikalle eksyneet olivat tyytyväisiä. Ainakin vieressäni olleet lapset olivat ihan täpinöissään.

Tietenkään Hämeen Sanomat ei kirjoittanut koko viikonloppuna halaistua sanaa siitä, miten Hämeenlinnan torilla paloi savolaismies. Aika noloa.

Muutoin viikonloppu sujui aika tavalliseen tapaan. Käytiin ostoksilla, nautiskeltiin syksystä, kuvailtiin, löhöttiin, juotiin sherryä ja tuijotettiin töllötintä. Anopin vaatimuksesta jopa katsottiin Twilight - Houkutus. Täytyy myöntää, että se ei ollut maailmankaikkeuden huonoin elokuva, mutta ei se mikään hyväkään ollut.

Huomenna taas pitäisi olla Puuhanallen kaveri muksuineen tulossa käymään. Tiedossa siis leipomista, herkuttelua ja leikkipuistossa käymistä.

Näkymisiin!

Pohdintoja Bussipysäkistä

Katsottiin viime viikolla Marilyn Monroen Bussipysäkki vuodelta 1956. Olin nähnyt sen ennenkin ja muistan vakuuttuneeni siitä, että Marilynhän osasi näytellä. Muistaakseni myöskin pidin elokuvasta. Siitä on aika kauan, kun olen sen nähnyt. Tällä kertaa elokuva aiheutti valtavan määrän myötähäpeää, mikä ei oikeastaan ole se tunne, jota haluan elokuvissa kokea. Jäljelle jäi myös kovin ristiriitaiset tunteet. Oliko loppu romanttisen söötti vai ehkä kuitenkin hieman häiritsevä.

Elokuvahan kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun keskellä peltoa kasvanut karjapaimenpoika lähtee ensi kertaa eläissään kaupunkiin ja löytää sieltä naisen. Vieläpä kokeneen naisen, mutta sitähän tämä viaton karjapaimenpoika Beau (Don Murray) ei tajua. Valtaosa myötähäpeän tunteista tulee siitä, että Beaun käsitys naisten valloittamisesta on yhtä kuin karjan lassoaminen. Kun valioyksilö löytyy, sehän napataan itselle. Hupaisaa hauskaa ja ongelmia tulee tietenkin siitä, että tämä Beaun löytämä "enkeli" eli Marilynin esittämä Chérie ei ihan niin mielellään tulekaan lassotuksi. Lopulta sitten Beaukin ymmärtää, ettei naisia saa kohdella kuin karjaa, ja Chérie hoksaa, että Beauhan on ihan kiva tyyppi, jonka matkaan voi lähteä. Beautahan ei edes haittaa, ettei enkeli olekaan niin puhtoinen.

Sinälläänhän elokuvassa on aikaansa nähden jopa moderneja ajatuksia. Naiset ei tosiaankaan ole mitään karjaa, jota voi noin vain napata vastalauseita kuuntelematta, ja "huonokin" nainen voi itse asiassa olla aika jees.

Mikä siinä sitten on häiritsevää? Elokuvan loppupuolisko ja ratkaisu käydään läpi lumimyrskyn keskellä bussipysäkin virkaa toimittavalla huoltoasemalla, sen jälkeen kun Beau on kaapannut Chérien mukaansa. En siis tuolla yllä ihan huvikseni puhunut lassoamisesta. Chérie siis yritti paeta Beaun hääsuunnitelmia lähtemällä kaupungista, mutta Beaupa sattui löytämään Chérien ja kirjaimellisesti lassosi tämän bussijonosta. Mitä ympärillä olevat parikymmentä ihmistä tekivät? Nauroivat.

Seuraavassa kohtauksessa sitten Beau, tämän kaveri Virgil ja Chérie istuvatkin sitten jo bussissa matkalla kohti Beaun kotia. Niinpä. Linja-autoasemalla olleet kymmenet ihmiset eivät ilmeisesti pitäneet millään tavalla hälyttävänä sitä, että näkivät jonkun tyypin kidnappaavan naisen. Se varmaan oli sitten ihan normaalikäytäntö, koska ilmeisesti kenellekään ei tullut myöskään mieleen hälyttää poliisia. Edes koko ajan mukana roikkunut Virgil ei tehnyt muuta kuin paheksui. Siis tilanne oli vähintään yhtä romanttinen kuin, jos joku hyypiö kiipeäisi ikkunasta tuijottamaan, kun toinen nukkuu.

Poliisin sijaan tarvittiin tiet tukkiva lumimyrsky ja bussikuski, joka aikalailla kirjaimellisesti takoi Beaun päähän, että naisen kidnappaaminen ei oikeastaan ole ihan ok. Kun sitten asia on saatu taottua Beaulle kaaliin, Chérie päättääkin, että Beau ei oikeastaan olekaan paskempi tyyppi. Hänessähän on suorastaan aviomiesainesta. Haloo Tukholma-syndrooma!

Ja sitten meidän aivot on kuitenkin saatu ehdollistettua niin, että elokuvan loppu tuntuu sitten kuitenkin vaan niin ihanan romanttiselta.

Pakko vielä loppuun sanoa, että elokuvassa on ehkä paras tähti näyttelee huonoa laulajaa -kohtaus, jonka olen nähnyt. Chérie on suorastaan surkuhupaisan keskinkertainen chanteuse.

Linnaistensuo

Kerkesin jo eilisen jälkeen keksiä parikin bloggauksen aihetta, kuten Bussipysäkin herättämät ristiriitaiset tunteet ja internetin valtavasti ärsyttävät automaattitoistoiset videot. Päätin nyt sitten kuitenkin pitäytyä alkuperäisessä ajatuksessani eli julkaista muutamia kuvia parin päivän takaiselta iltaretkeltämme Linnaistensuolle.

Puuhanalle siis halusi keskiviikkona lähteä kuvaamaan iltavaloa, ja minä olen jo pitemmän aikaa halunnut käydä läheisellä Linnaistensuolla, joten päätimme käydä sitten siellä. Oli kiva retki, auringon laskettua vaan tuli kylmä, koska ei tullut tajuttua laittaa riittävästi päälle.

Suon halki kulkee pitkospuut

Suo vai savanni?

Oma armas valopää

Paalit eivät olleet suolla vaan paluumatkalla tienlaidassa.

Moi!

Tänään ei nyt huvita olla enää koneella. Yritän huomenna tai ylihuomenna saada aikaiseksi päivityksen.