Olen yrittänyt etsiä hyvää muistorunoa papalleni, mutta tehtävä on osoittautunut varsin hankalaksi. Paljon on netissäkin kauniita runoja, mutta ne joko ovat sisällöltään aivan hakoteillä tai sitten vain melkein sitä, mitä haluan. Pahimmillaan ne ovat melkein sitä, mitä haluan, mutta silti täysin hakoteillä. Esimerkki:
Kädet paljon työtä tehneet,
mua lassa kantaneet,
kädet väsyneet, kädet rakkaat,
mun puolestain rukoilleet.
Ne peitteellä hiljaisina
on suonin sinisin.
Ne viimeisen, viimeisen kerran
on käyneet ristihin.
(Lauri Pohjanpää)
Tuo sopisi monella tapaa tarkoitukseen. Pappani teki paljon töitä, hän oli vanha ja väsynyt. Runo on sävyltään enemmän lempeä kuin surullinen, juuri sitä, mitä haenkin. Mikä siis mättää? Uskonnolliset viittaukset. Itse en ole erityisen uskonnollinen, joten koen tässä yhteydessä uskonnolliset viittaukset kovin tekopyhiksi. Rukoileminen ei myöskään sovi mielikuvaan papastani.
Vuodenaikoihin viittaavat runotkin ovat aika hankalia. Monestihan muistorunoissa tai kuolemarunoissa puhutaan syksystä, mutta sehän ei nyt käy. Nyt on kevät, en halua puhua syksystä, vaikka se olisi kuinka symbolista. Toki hyviä kevätrunojakin löytyy:
Puut kaikki heidän vihreytensä.
Halusin ojentaa sinulle nurmikon,
kämmenellä,
koska oli kevät.
En ehtinyt.
(Paavo Haavikko)
Tykkään kovasti. Ongelma: ehdinpäs. Jos nyt jätetään kaikki muu tuossa runossa sivuun ja keskitytään tuohon ehtimiseen. Minä ehdin nähdä papan viimeisen kerran tietäen melko varmasti, että se olisi viimeinen kerta. Ehdin sanoa hyvästi.
Mullassa Suomen
itse lunastetussa
lepää, sankari
(www.positiivarit.fi)
Heh, tuo olisi hyvä, olihan pappani veteraani. Haluan ehkä kuitenkin jotain henkilökohtaisempaa.
Jos totta puhutaan, olen onnistunut löytämään muutaman todella osuvankin. Ongelmansa on toki niissäkin: Yhdestä ei äiti ehkä pitäisi, toinen on vähän liian suosittu, kolmas hitusen pitkä... Ja sitten tietenkin se, että minkä niistä valitsisi.
Ääh, vaikeaa!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti