Suomalaisesta kirjallisuudesta

Jatkan epäsäännöllisiin aikoihin kirjoittelua. Tuntuu mukavammalta kirjoittaa silloin kun huvittaa eikä aina määräpäivänä. Tämä on edelleen tätä blogikriiseilyä...

Aloin eilen itsenäisyyspäivän kunniaksi lukea Pirkko Saision Elämänmenoa. Se on taas näitä paljon puhuttuja listakirjojani, tuskin olisin muuten osannut kyseiseen kirjaan tarttua. Kirja veikin yllättäen mennessään, ja sain siitä kerralla yli puolet luettua, mikä nyt ei reilun 200-sivuisen kirjan kohdalla ollut vaikeaa. Rupesin sen myötä mietiskelemään suomalaista kirjallisuutta.

En oikein tiedä, mistä asenteeni johtuu, mutta jotekin suomalaisesta kirjallisuudesta tulee helposti sellainen olo, että äh, emmä jaksa suomalaista lukea. Tunne on vahva, varsinkin jos kyse on klassikosta. Jos asiaa kuitenkin miettii, niin aika harvoin olen lukenut suomalaista kirjaa, joka on jäänyt mieleen negatiivisena kokemuksena. Päällimmäisenä negatiivisena kokemuksena tulee mieleen lukion pakkopullana luettu Minna Canthin Anna Liisa. Ehkä sitäkin lukisi nykyään erilaisin silmin. Nihkeään ennakkoasenteeseen taas poikkeuksena ovat ehkä olleet Reijo Mäen dekkarit, jotka nyt ovat aika kevyttä hupailua.

Yleensä tapaan oikeasti yllättyä, kun suomalaiseen kirjaan tartun. Tämähän on hyvä. Ne pelottavat klassikotkin soljuvat usein jouhevammin kuin monet ulkomaiset klassikot. Tuntematon on loistava, Maa on syntinen laulu on hieno, Kalevala on harvinaisen luettava runoteos (okei, se on mulla vieläkin kesken, mutta tykkään).

Eilen aloin sitten miettiä, miksi nämä suomalaiset lopulta sitten tuntuvat niin luettavilta. Tulin nopeasti siihen tulokseen, että niihin on suomalaisena niin helppo samaistua. Tapahtumaympäristön yksinkertaisesti ymmärtää paljon paremmin kuin toiseen kulttuuriin sijoittuvassa kirjassa. Vaikka vieraan kulttuurin tuntisi kuinka hyvin, se on aina vieras. Oma kulttuuri on aina tuttu.

Toinen, mutta tavallaan sama syy on kieli. Elämänmenon kieli esimerkiksi rakentuu hyvin pitkälti murteiden varaan. Äiti puhuu karjalaa, lapset puhuvat stadia ja sukulaiset savoa. Suomalaisessa kirjassa voi käyttää suomen kieltä koko sen komeudessaan, ja siihen on suomalaisen lukijan jälleen helppo samaistua. Erinomaisesti suomennettu käännöskirja jää pakosta kielellisestikin hieman vieraaksi, koska esimerkiksi vaikkapa ne murteet eivät ole suomeksi aitoja. Käännöskirjan tietysti kuuluukin olla vieras, ei sen ole tarkoitus kuvata suomalaista kulttuuria, joten vertailu on siinä mielessä hölmöä. Ajatuksena kuitenkin on se, että suomalainen kirja on niin kulttuurillisesti kuin kielellisestikin suomalaiselle lukijalle syvemmin ymmärrettävissä, mistä ehkä johtuu se, että kotimaiset kirjat tuntuvat minusta niin yllättävän luettavilta.



Tässä vaiheessa kirjoitusta minusta alkaa taas tuntua siltä, että saakohan kukaan minun järkeilyistäni selvää. Tai sitten pohdintani ovat muille ihan itsestään selviä asioita. Pitäisi jättää teksti pariksi päiväksi rauhaan ja palata lukemaan uudestaan, mutta eihän se ole tämmöisen bloggaamisen ideana, että haudotaan tekstejä. Kirjoitetaan ja julkaistaan, oli teksti sitten koherenttia tai ei. Oli se sitten viimeisteltyä tai ei.

Taas olen muutenkin jaaritellut kirjallisuudesta paljon. Onkohan tästä kohta tulossa kirjallisuusblogi? Tuskin sentään. Nämä kirjallisuuspostaukset vievät ihan liikaa aikaa. Tai sitten pitää ruveta miettimään sanomisiaan tarkemmin valmiiksi, niin kirjoittaminen sujuu helpommin.