Asioita, joita vihaan: Soittaminen

Keksin tässä hetken mielijohteesta hienon kirjoitussarjan: Asioita, joita vihaan. Voi olla, että tämä sarja jää vain yhden mittaiseksi, koska bloggausinnostukseni kuitenkin taas kohta lopahtaa vähäksi aikaa. Tuo ei ollut pessimismiä, se oli raakaa realismia. Jos kuitenkin käy niin, että innostun tästä, saatan yrittää välillä vääntää väliin vähän positiivisempiakin Asioita, joita rakastan -kirjoituksia. Kivoja juttuja vaan tuntuu hölmömmältä pohtia, kun ikäviäkin asioita voisi märehtiä.

No niin, asiaan. Asioita, joita vihaan: Soittaminen.

Tänään jouduin taas siihen tilanteeseen, että minun piti soittaa vieraalle ihmiselle eli taloyhtiön huoltomiehelle. Miten vaikeaa niin yksinkertainen asia voi olla ihmiselle? Todella vaikeaa. Asiani oli hyvin simppeli: pihalla viime viikolla töitä tehneet sedät jättivät meidän rapullemme sähkövempeleen (joka muuten oli ilmeisesti akkuporakoneen laturi) eivätkä sitten käyneet sitä hakemassa. Soitin asiasta jo viime viikolla huoltomiehelle, joka lupasi laitteen hakea, mutta ilmeisesti sitten unohti sen. Oli siis aika soittaa uudestaan huoltsille, että kävisi hakemassa mötikän pois.

Luonnollisesti minun on ollut koko viikon tarkoitus tämä puhelu soittaa, mutta koska inhoan vieraille ihmisille soittamista, keksin joka päivä jonkin tekosyyn, jonka avulla voin hyvillä mielin jättää sen tekemättä. Tietenkin tilanne sitten aiheutti minussa suurta ahdistusta ja hyvä ettei yöunien menetystä.

Tänään se oli sitten pakko tehdä. Miksikö? No tietenkin siksi, että muuten se olisi jäänyt ensi viikkoon, jolloin soittaminen olisi tuntunut entistä tyhmemmältä: "Haloo? No, minä tässä soittelen, kun silloin pari viikkoa sitten pyysin teitä tuon vempeleen hakemaan, ja minä vaan tässä aloin ihmetellä, että koskakohan työ aattelitte tulla. Kun on tuo kahvikin kerinny jo kylmetä ja pullat kuivua korpuiksi." Juu, tänään se piti tehdä.

Siinä minä sitten aamulla kädet hermostuksesta hikisenä yritin korjata tänään palautettavaa käännöstä. Hermostuneisuus lisääntyi, mitä valmiimmaksi käännös tuli. Ja sitten minä sain sen palautettua. Ei muuta kuin purkka suuhun, jos se vähän auttaisi ajattelemaan. Sitten muistilehtiöön kirjoittamaan lunttilappua puhelua varten, kun viimeksikin aloin sanoa väärää osoitetta... Mikähän se puhelinnumero taas oli? Meniköhän se nyt varmasti oikein? Ja sitten hengitetään hetki syvään... Jaaa nyt voi ehkä painaa siitä vihreästä luurista. (Kauheeta, kauheeta, kauheeta!)

-Huoltoyhtiön nimi. Halloota.
-Minä soittelen kun ne tyypit jätti sen jutun viime viikolla.
-Ai niin joo! Minä tulen hakemaan, olenkin sinne päin tässä tulossa.
-Ai, kiva.
-Mikäs se oli se asunto?
-Ysihän se. (Onneksi tein luntin!)
-Ok, moro.
-Moro.

Ja tuota minun piti hermoilla päiväkausia!

Tollanen minä suurin piirtein olen aina, kun jollekulle pitäisi soittaa. Pahimpia ovat juurikin vieraille ihmisille tai virallisten puheluiden soittaminen. Mutta en minä juuri sen enempää pidä tutuillekaan ihmisille soittamisesta, se vain ei luonnistu minulta. Äidille voi sentään yleensä soittaa sen kummemmin hermoilematta, tosin sitäkin tulee usein lykättyä useita päiviä.

Mikä siinä soittamisessa sitten on niin kamalaa? En minä tiedä. Ehkä se, että sitä toista ihmistä ei näe. Minä ainakin yleensä kierrän nuo virallisemmat puhelut sillä, että joko mahdollisuuksien mukaan lähetän sähköpostia, siinä pysyy niin äänettömänä kuin kasvottomanakin, tai sitten menen paikan päälle, jolloin voin puhua kasvotusten. Haluan siis joko pysyä täysin vieraana tai sitten saada oikean kontaktin. Välimuodoista en välitä.