Elokuvaelämyksiä

Kello lähestyy iltakymmentä, kun astumme vanhan keltaisen rakennuksen sivuovesta sisään. Edessä on elokuvamainoksia täynnä oleva ilmoitustaulu, jonka alla on alas vasemmalle johtavat lyhyet portaat. Portaissa ilmoitustaulua tutkii nelissäkymmenissä oleva mies. Hän katsahtaa meitä hieman yllättyneenä, kohta hän jo pakenee meitä ulos. Muuten paikka vaikuttaa tyhjältä.

Astumme uteliaina peremmälle. Portaiden alapäässää avautuu oikealle johtava käytävä, jonka varrella on suljettuja ovia ja peremmällä rivistö vanhoja ruskeita nahkaistuimia. Siellä täällä on lappuja, joissa pyydetään käytävässä oleskelijoilta hiljaisuutta näytösten aikana. Käytävän perällä olevan oven takaa kuuluu vaimeaa vieraskielistä puhetta.

Ovea vastapäätä on lippukoppi, joka osoittautuu suljetuksi. Tutkimme käytävän seinillä olevia mainoksia ja lopulta istumme odottamaan.

Muutaman minuutin kuluttua salin ovesta astuu hoikka nuori mies, joka on kuin suoraan 70-luvulta nykypäivään pelmahtanut: pitkähköt tummat hiukset, viikset ja perinteinen suomalainen sininen villapaita, jossa on valkoisia ja punaisia kuvioita. Mies menee lippukoppiin, avaa sen kaihtimet ja lähtee ulos tupakalle.

Samalla oven takaa kuulunut puhe loppuu, ja pian ovesta alkaa ulostautua ihmisiä. Kino Iiriksen Kobrakinon ensimmäinen elokuva Finisterrae on päättynyt. Me olemme Puuhanallen kanssa tulleet katsomaan seuraavaa näytäntöä, Violent Naplesia.

Villapaitatyyppi palasi ja asettui lippukoppiin myymään lippuja. Asetuin jonon jatkeeksi. Jonossa oli minun lisäkseni edelläni oleva tyyppi. Villapaitatyyppi osoittautui mukavaksi kaveriksi, kuten edelleen useimmat kohtaamani lahtelaiset. Hän kehui tietenkin elokuvaa, ja liputkin olivat vain vaivaiset viisi euroa kipaleelta.

Jo tässä vaiheessa tunnelma oli jotain aivan muuta kuin tavallisissa multiplekseissä tai edes viime vuosina tutuiksi käyneissä Savonlinnan pikku kinoissa. Tunnelma oli kotoisa, sopivan harrastelijamainen, mutta kuitenkin asiantunteva. Olihan villapaitatyyppikin selvä leffanörtti. Multiplekseissä on kylmää tehokkuutta ja asiantuntemusta tuskin havaittavissa.

Jouduimme odottelemaan vielä muutaman minuutin. Katsojia olin tulossa reilu kourallinen, mikä ei ollut yllätys, emmehän olleet menossa katsomaan ties kuinka monetta Shrekiä vaan 16 millin filmiltä esitettävää italialaista dekkaria. Yleisössä hauskaa oli se, että noin puolet heistä oli tyyliltään tavalla tai toisella stereotyyppisiä valtavirrasta poikkeavan elokuvan ystäviä. Oli trenssitakkia, armeijan vihreää, sliipattuja hiuksia, näyttäviä silmälaseja ja ties mitä. Loput olivat tavallista farkut ja t-paita porukkaa. Yhtään leggingsminihamepörröblondipissistä ei näkynyt, mutta lopuillakin henkilökunnan jäsenillä näytti olevan seitkytlukuhenkiset villapaidat.

Ennen elokuvan alkua eräs villapaitatyypeistä kertoi lyhyesti filmin laadusta ja varoitteli mahdollisista teknisistä ongelmista, puolessa välissä tulisi kelan vaihdosta ja vähäisistä keloista johtuva muutaman minuutin tauko. Heidän pitäisi säätää. Siinä vaiheessa olin jo sitä mieltä, että tulossa olisi elämäni parhaita elokuvakokemuksia.

Elokuva alkoi. Kulunut filmi ja punertava väri, menevä 70-luvun musiikki. Ollaan auton kyydissä, ajetaan kaupungin katuja, kuvaan tulee Napolin Castel Nuovo. Yhtäkkiä kaikki pimenee, mutta musiikki jatkuu. Napoli oli niin väkivaltainen, että projektorista paloi lamppu ensimmäisen puolen minuutin aikana. Sieltä täältä kuului naurua.

Kului vartti? Puoli tuntia? En tiedä, eikä oikeastaan kiinnostakaan, tästä kokemuksesta oli hyvää vauhtia tulossa ikimuistoinen. Positiivisessa mielessä tietysti.

En viitsi kertoa elokuvasta sen kummemmin. Napoliin sijoittuva englanniksi puhuttu Dirty Harry kuvailee mielsetäni elokuvaa täydellisesti. Suosittelen lämpimästi kaikille, joiden mielestä tuo kuvaus kuulostaa lupaavalta. Napoli tosin oli kuvattu epärealistisesti: kaupungista puuttuivat skootterit täysin.

Seuraavana iltana Kobrakino jatkui, ohjelmassa oli tuore The Colour out of Space ja Day of the Cobra. Sanomattakin selvää, että nörtteinä ja ahkerina Arkham Horrorin pelaajina menimme katsomaan Die Farben. Tällä kertaa minut yllätti se, että katsomaan oli tulossa jokunen keski-ikäinen nainen. Ennakkoluuloisesti ajattelin, että tietävätkö he mitä ovat menossa katsomaan. Keski-ikäinen suomalainen nainen ei mielestäni kuulosta tyypilliseltä Lovecraft-elokuvan ystävältä.

Tälläkin kertaa alkuun oli pieniä teknisiä ongelmia, mutta ei mitään sen kummempaa. Elokuva itsessään oli ihan ok. Minä pidin sen mustavalkoista maailmaa kauniina, mutta pinkihtävän violetti ei mielestäni ole sanoinkuvaamaton väri. Tulimme siihen tulokseen, että Day of the Cobra olisi voinut olla antoisampi elokuva, mutta emme jaksaneet jäädä sitä enää katsomaan.

Tällainen oli tuoreena lahtelaisena minun ensimmänen Kino Iiris -kokemukseni ja pidin siitä kovasti. Toivottavasti jatkossakin ohjelmistossa on yhtä mielenkiintoisia elokuvia.

Tämän blogikirjoituksen henkilöt ovat todellisia, mutta Puuhanallea lukuun ottamatta minulle tuntemattomia. Henkilöt on kuvattu kuten minä heidät näin ja kuvauksilla on tarkoitettu vain hyvää. (Jos nyt joku kuvailemistani henkilöistä jostain syystä eksyy tämän tekstin lukemaan.)