Elokuvaelämyksiä

Kello lähestyy iltakymmentä, kun astumme vanhan keltaisen rakennuksen sivuovesta sisään. Edessä on elokuvamainoksia täynnä oleva ilmoitustaulu, jonka alla on alas vasemmalle johtavat lyhyet portaat. Portaissa ilmoitustaulua tutkii nelissäkymmenissä oleva mies. Hän katsahtaa meitä hieman yllättyneenä, kohta hän jo pakenee meitä ulos. Muuten paikka vaikuttaa tyhjältä.

Astumme uteliaina peremmälle. Portaiden alapäässää avautuu oikealle johtava käytävä, jonka varrella on suljettuja ovia ja peremmällä rivistö vanhoja ruskeita nahkaistuimia. Siellä täällä on lappuja, joissa pyydetään käytävässä oleskelijoilta hiljaisuutta näytösten aikana. Käytävän perällä olevan oven takaa kuuluu vaimeaa vieraskielistä puhetta.

Ovea vastapäätä on lippukoppi, joka osoittautuu suljetuksi. Tutkimme käytävän seinillä olevia mainoksia ja lopulta istumme odottamaan.

Muutaman minuutin kuluttua salin ovesta astuu hoikka nuori mies, joka on kuin suoraan 70-luvulta nykypäivään pelmahtanut: pitkähköt tummat hiukset, viikset ja perinteinen suomalainen sininen villapaita, jossa on valkoisia ja punaisia kuvioita. Mies menee lippukoppiin, avaa sen kaihtimet ja lähtee ulos tupakalle.

Samalla oven takaa kuulunut puhe loppuu, ja pian ovesta alkaa ulostautua ihmisiä. Kino Iiriksen Kobrakinon ensimmäinen elokuva Finisterrae on päättynyt. Me olemme Puuhanallen kanssa tulleet katsomaan seuraavaa näytäntöä, Violent Naplesia.

Villapaitatyyppi palasi ja asettui lippukoppiin myymään lippuja. Asetuin jonon jatkeeksi. Jonossa oli minun lisäkseni edelläni oleva tyyppi. Villapaitatyyppi osoittautui mukavaksi kaveriksi, kuten edelleen useimmat kohtaamani lahtelaiset. Hän kehui tietenkin elokuvaa, ja liputkin olivat vain vaivaiset viisi euroa kipaleelta.

Jo tässä vaiheessa tunnelma oli jotain aivan muuta kuin tavallisissa multiplekseissä tai edes viime vuosina tutuiksi käyneissä Savonlinnan pikku kinoissa. Tunnelma oli kotoisa, sopivan harrastelijamainen, mutta kuitenkin asiantunteva. Olihan villapaitatyyppikin selvä leffanörtti. Multiplekseissä on kylmää tehokkuutta ja asiantuntemusta tuskin havaittavissa.

Jouduimme odottelemaan vielä muutaman minuutin. Katsojia olin tulossa reilu kourallinen, mikä ei ollut yllätys, emmehän olleet menossa katsomaan ties kuinka monetta Shrekiä vaan 16 millin filmiltä esitettävää italialaista dekkaria. Yleisössä hauskaa oli se, että noin puolet heistä oli tyyliltään tavalla tai toisella stereotyyppisiä valtavirrasta poikkeavan elokuvan ystäviä. Oli trenssitakkia, armeijan vihreää, sliipattuja hiuksia, näyttäviä silmälaseja ja ties mitä. Loput olivat tavallista farkut ja t-paita porukkaa. Yhtään leggingsminihamepörröblondipissistä ei näkynyt, mutta lopuillakin henkilökunnan jäsenillä näytti olevan seitkytlukuhenkiset villapaidat.

Ennen elokuvan alkua eräs villapaitatyypeistä kertoi lyhyesti filmin laadusta ja varoitteli mahdollisista teknisistä ongelmista, puolessa välissä tulisi kelan vaihdosta ja vähäisistä keloista johtuva muutaman minuutin tauko. Heidän pitäisi säätää. Siinä vaiheessa olin jo sitä mieltä, että tulossa olisi elämäni parhaita elokuvakokemuksia.

Elokuva alkoi. Kulunut filmi ja punertava väri, menevä 70-luvun musiikki. Ollaan auton kyydissä, ajetaan kaupungin katuja, kuvaan tulee Napolin Castel Nuovo. Yhtäkkiä kaikki pimenee, mutta musiikki jatkuu. Napoli oli niin väkivaltainen, että projektorista paloi lamppu ensimmäisen puolen minuutin aikana. Sieltä täältä kuului naurua.

Kului vartti? Puoli tuntia? En tiedä, eikä oikeastaan kiinnostakaan, tästä kokemuksesta oli hyvää vauhtia tulossa ikimuistoinen. Positiivisessa mielessä tietysti.

En viitsi kertoa elokuvasta sen kummemmin. Napoliin sijoittuva englanniksi puhuttu Dirty Harry kuvailee mielsetäni elokuvaa täydellisesti. Suosittelen lämpimästi kaikille, joiden mielestä tuo kuvaus kuulostaa lupaavalta. Napoli tosin oli kuvattu epärealistisesti: kaupungista puuttuivat skootterit täysin.

Seuraavana iltana Kobrakino jatkui, ohjelmassa oli tuore The Colour out of Space ja Day of the Cobra. Sanomattakin selvää, että nörtteinä ja ahkerina Arkham Horrorin pelaajina menimme katsomaan Die Farben. Tällä kertaa minut yllätti se, että katsomaan oli tulossa jokunen keski-ikäinen nainen. Ennakkoluuloisesti ajattelin, että tietävätkö he mitä ovat menossa katsomaan. Keski-ikäinen suomalainen nainen ei mielestäni kuulosta tyypilliseltä Lovecraft-elokuvan ystävältä.

Tälläkin kertaa alkuun oli pieniä teknisiä ongelmia, mutta ei mitään sen kummempaa. Elokuva itsessään oli ihan ok. Minä pidin sen mustavalkoista maailmaa kauniina, mutta pinkihtävän violetti ei mielestäni ole sanoinkuvaamaton väri. Tulimme siihen tulokseen, että Day of the Cobra olisi voinut olla antoisampi elokuva, mutta emme jaksaneet jäädä sitä enää katsomaan.

Tällainen oli tuoreena lahtelaisena minun ensimmänen Kino Iiris -kokemukseni ja pidin siitä kovasti. Toivottavasti jatkossakin ohjelmistossa on yhtä mielenkiintoisia elokuvia.

Tämän blogikirjoituksen henkilöt ovat todellisia, mutta Puuhanallea lukuun ottamatta minulle tuntemattomia. Henkilöt on kuvattu kuten minä heidät näin ja kuvauksilla on tarkoitettu vain hyvää. (Jos nyt joku kuvailemistani henkilöistä jostain syystä eksyy tämän tekstin lukemaan.)

Viimeisimpiä käsityötuotoksia

Hei vaan, pitkästä aikaa. Päätin tällä kertaa esitellä viimeisimpiä kätteni töitä. Kiitos vaan Pikkulakulle, jonka viime aikaisista FB-päivityksistä sain idean.

Melkeinhän minä olen aina tehnyt vähän käsitöitä. Tämä siis tarkoittaa sitä, että en ole aktiivisesti harrastanut tuota toimintaa, mutta jokseenkin tasaisin väliajoin olen keksinyt jonkin käsityöprojektin, joka on lähtenyt innolla alkuun, mutta on sitten väsähtänyt nopeasti. On saattanut kulua useita vuosia, kun olen taas palannut kyseisen projektin pariin. Minä siis kyllä yleensä saan käsityöprojektini päätökseen, vaikka siihen menisikin useita vuosia.

Parisen vuotta sitten keksin sitten alkaa neuloa. Sitä puuhaa en ollut harrastanut sitten peruskoulun, joten käytännössä sain opetella sen alusta asti uudestaan. Onneksi minulla on tallessa vanha ala-asteen aikainen käsityökirja, jossa on varsin hyvät perusohjeet. Minähän sitten innostuin ja olenkin siitä lähtien neulonut, ja välillä virkannutkin, melko tasaiseen tahtiin. Joskus on hiljaisempia aikoja, joskus taas aktiivisempia. Nyt on sellainen aktiivinen kausi menossa.

Käsityötuotosteni laadusta voin sanoa sen verran, että yksikään seuraavista töistä ei ole täydellinen. Ja useimmiten muissakin lopputuloksissa on ollut jokin kommellus, toki lähes täydellisiäkin onnistumisia on.




Yllä näette hienot polvisukkani. Lainasin kirjastosta joskus jonkin neulontakirjan, josta muun muassa kopioin polvisukkien ohjeen. (Kirjan nimi on muuten valitettavasti jo unohtunut.) Haaveilin jonkin aikaa ohjeen toteuttamista ja sitten viime syksynä ostin silloisesta työpaikastani edullista lankaa, josta sitten päätin sukat tehdä. Muutaman hiljaisen käsityökuukauden takia sain sukat valmiiksi muistaakseni tammikuussa.

Ylimmästä kuvasta näkee paremmin lankarusetit, jotka sukkiin tein. Ne eivät kuulu alkuperäiseen ohjeeseen, vaan lisäsin ne jälkeenpäin hyvin käytännöllisestä syystä: sukista tuli hieman liian isot, joten varret eivät muuten pysyneet ylhäällä. Hauskaa tässä on se, että tein sukat ohjeen naisten ja lasten kokojen väliltä, koska epäilin, että lasten koko voisi olla liian pieni ja naisten koko on yleensä liian suuri. Noh, kyllähän minun olisi pitänyt tähän mennessä jo oppia aiempien töitteni perusteella, että se pienin koko on todennäköisesti se paras vaihtoehto minun käsialalleni. Olisi siis kannattanut rohkeasti lähteä väsäämään sitä lasten kokoa.

Pientä kokokommellusta lukuun ottamatta nuo ovat ihan kelpo sukat.






Sateenkaarikala on hieno otus. Ostin jossain vaiheessa neulomiskirjan, jossa on mm. ohje kalatilkkupeitolle. Tehdään siis monta kalaa ja yhdistetään ne peitoksi. No, minä en halunnut lähteä tekemään kokonaista peittoa, mutta halusin kuitenkin kokeilla, osaisinko tehdä kalan. Se ei nimittäin ole kaikista helpoin ohje. Päätin sitten tehdä kaksi kalaa, joista voin tehdä yhden pehmokalan, jonka voin lahjoittaa erään ystäväni tiitiäiselle.

Tämän tuotoksen virheet olivat lähinnä ohjeen ja oman tyhmyyteni syytä, tosin lopputuloksessa virheitä on hieman pyritty peittelemään. Ohjeessa kalaan tehdään kallistuksilla suu/kidusviiva. Ongelma on, että ohjeessa on virhe ja kallistukset eivät osu oikeaan kohtaan. En tietenkään ensimmäisen kalan kohdalla tajunnut sitä heti. Onneksi moiset virheet voi peittää korostamalla suukidusta vaaleanpunaisella langalla! Kalaan piti myös väsätä silmä, mutta se osoittautui huonosti erottuvaksi ainakin tuolla käyttämälläni langalla. Onneksi sen voi peittää ompelemalla tilalle napin!

Parasta tietenkin on, että ohjeessa ei huomioitu, että joka toisessa kalassa suukiduksen ja silmän pitäisi vaihtaa paikkoja, jotta esim. ohjeen peitossa joka toinen kala ei olisi ylösalaisin. (Kummasti siinä kuvassa ne olivat kaikki oikein päin.) Enhän minäkään tätä tietenkään tullut ajatelleeksi. Hmm... Pehmokala, jonka toinen puoli on ylösalaisin... Onneksi on vaaleanpunaista lankaa ja nappi! Hyvin voi moisen pikkuseikan oikaista! Lopputuloksessa noita virheitä tuskin edes huomaa.

Hauska veijari tuli hänestä.



Seuraava onkin sitten upea virkkausprojektini. Ostin kivaa lankaa ja mietin, että miten sen käyttäisin. No virkkaanpa itselleni irtohihasysteemiranteenlämmitintouhut! Ja keksinpä vielä ohjeen ihan omasta päästäni! How hard can it be?

Ilmeisesti yllättävänkin vaikeaa. Ainakin tehdä molemmista yksilöistä saman kokoisia siitä huolimatta, että tekee molemmat täysin omien ohjeidensa mukaisesti. Ette voi tietenkään olla huomaamatta tuota kokoeroa. Juuh, jälkimmäisestä tuli vähän pidempi.

Tässä taas hauskaa on se, että määrällisesti kokoeroa on vain kaksi kerrosta. Olen siis jälkimmäistä tehdessäni tulkinnut omaan ohjeeseeni kahden kerroksen heiton. Loput kokoerosta tulee ihan puhtaasti käsialasta. Ja minä kuvittelin, että kyllähän minun virkkauskäsialani pysyy tasaisena. Ei sitten vissiin pysy

Nuo alareunan reiät muuten on sitä varten, että alunperin ajattelin koristaa irtohihasysteemit nauhalla. Vielä en ole sitä tehnyt. Ja pah, pienistä virheistä, itselleni nuokin olen tehnyt ja hyvin ne lämmittävät, kun päivät pitkät näppistä nakuttaessa sormet kylmenevät.

Tuosta peukalon kohdasta tulee muuten minulle mieleen ninja...

Lahden mystiset kevyen liikenteen väylät

Savonlinnassa, ja muissakin tutuissa kaupungeissa, totuin siihen, että kevyen liikenteen väylät (joita jalankulkijat tuntuvat pitävän yksinomaan kävelyteinä) kulkevat autoteiden reunoilla. Muissa paikoissa niitä tapaa aika harvoin. Täällä Lahdessa näin ei aivan kuitenkaan ole. Toki autoteiden varsilla yleensä kulkee kevyen liinkenteen väylä, mutta täällä niitä tapaa myös aika satunnaisissa paikoissa. Ilmiön saimme huomata jo ensimmäisenä iltanamme täällä: Lähdimme jossain vaiheessa iltaa vähän kävelemään ja tutkimaan paikkoja. Kuljimme erään isomman kadun vartta, kun huomasimme, että oikealta, keskeltä metsää, tuli tuommoinen kevyen liikenteen väylä, ja se jatkui toisella puolella tietä samalla tavalla metsän keskellä ja viivasuorana. Taisimme saman kävelyn aikana törmätä toiseen samanlaiseen väylään.

Myöhemmin olemme huomanneet, että samanlaisia väyliä risteilee täällä enemmänkin. Ensimmäisillä kerroilla niitä oli hauska ihmetellä. Kuljimme jossain omakotitaloalueella kadun laitaa ja tulimme ajoittain kevyen liikenteen risteykseen eli paikkaan, jossa aluetta halkova kävelijöiden ja pyöräilijöiden virallinen oikopolku ylitti normaalin autotien.

Emme ole vielä tutkineet läheskään kaikkia noista väylistä. Ehkä yksi niistä on jo vakituisessa käytössämme, siitä pääsee lähimpään kirjastoon, mutta yleensä kävelyretkillämme vain törmäämme risteykseen, jossa tuommoinen polku tulee jostain ja jatkuu jonnekin. Olen tosiaan tullut siihen tulokseen, että ne ovat lähinnä virallisia oikopolkuja, täällä yksinkertaisesti kävelijöiden ja pyöräilijöiden ei tarvitse kulkea samoja teitä kuin autoilijat.

Asia ei ehkä näin minun kertomanani kuulosta kovin ihmeelliseltä, mutta minä en tosiaankaan ole törmännyt muualla moiseen ilmiöön. Ainakaan samanlaisessa mittakaavassa. Täällä todellakin on ainakin tietyissä paikoissa otettu kevyen liikenteen tarpeet huomioon, mikä oli minulle suoranainen yllätys. Eihän yleensä muilla ole merkitystä kuin autoilijoilla.

Ja hyvänen aika: Aleksanterinkadullahan on ihan oikea pyörätienpätkäkin!

Ohhoh, mihinkäs tässä ehti pari viikkoa vierähtää? Omiin työkiireisiini en ainakaan voi vedota, mutta Puuhiksen voin (ainakin osittain). Olin viikko sitten aika hyvin vailla nettiä, kun herra sai ison ja kiireisen projektin. Nyt tietysti, kun olen pitänyt hetken hiljaisuutta, minulla olisi paljon kerrottavaa, mutta en oikein tiedä, mistä kertoisin. Jännittävä ilmiö.

Nyt vietimme epätupariviikonloppua. Mehän peruimme viralliset tuparit, koska olimme valinneet sellaisen viikonlopun, etteivät ihmiset päässeet paikalle. (Tai sitten kukaan ei tykkää meistä, yhyy, mitä omahyväisenä ihmisenä vähän epäilen.) Onneksi sentään saimme houkuteltua pari ihmistä paikalle. Perjantaina paikalle pelmahti pitkäaikaisin ystäväni miehensä ja pienen tiitiäisensä kanssa. Oli aivan mahtavaa saada heidät käymään, koska Savonlinnassa he eivät käyneet kertaakaan. No, Lahti on jokseenkin lähempänä Heinolaa.

Samaisena perjantai-iltana sain viestin eräältä vantaalaiselta ystävältäni, että hän voisi tulla lauantaina miehensä kanssa. Samainen ystävä oli jo aiemmin ilmoittanut olevansa flunssassa, joten en osannut odottaa moista viestiä, mutta otin sen iloisena vastaan.

Jotenkin tämä tuntuu todistavan sen, että Lahteen muutto oli hyvä veto. Muutimme tänne sen takia, että olemme täällä huomattavasti kätevämmän matkan päässä monista tärkeistä ihmisistä. Vaikka tuparisuunnitelmamme menivätkin mönkään, näimme sentään ihmisiä, joita oli vaikea Savonlinnasta käsin nähdä. Nyt molemmat perheet puhuivat jo uusintatapaamisista. Siinä mielessä: mission accomplished.

Mutta tupareita ei enää järjestetä, ystävät tulkoot omia aikojansa kylään. Toivottavasti myös Savon Nörttimafia saa keskenänsä sovittua hyvän tupatarkastuspäivämäärän.

Vähän tynkä ja tyhjänpäiväinen päivitys, mutta nyt eivät oikein sormet lentäneet näppäimillä. Ehkä jonain päivänä vielä keksin jotain sanottavaakin.

Orastavaa mökkihöperrystäkö?

Vaarana siinä, että muuttaa paikkakunnalle, missä ei ennestään oikein ole ystäviä tai muutenkaan juuri tunne ihmisiä, on mökkihöperyys ja sosiaalisen elämän puute. Tässä suhteessa otimme varsin tietoisen riskin.

Kyllähän minä tiedän, että täällä asuu ja muutenkin pyörii joitakin tuttuja ja sukuakin täällä on vähäsen. Jos totta puhutaan, he ovat enimmäkseen sellaisia ihmisiä joihin minulla ei rajoittuneine sosiaalisine kykyineni ole suurta kiinnostusta ottaa yhteyttä. (Jos tätä lukee joku sellainen, joka uskoo kuuluvansa näihin ihmisiin, tarkoitukseni ei missään tapauksessa ole loukata ja minuun päin saa tietenkin aina ottaa yhteyttä.)

Toisin sanoen tämän parin viikon ajan, jona täällä olemme asuneet, sosiaalinen elämämme on rajoittunut lähinnä FB:ssä pyörimiseen, asiakaspalveluhenkilöihin, satunnaisiin naapurikohtaamisiin ja omiin vanhempiimme. No, tämähän oli luonnollisesti odotettavissa, enkä tietenkään edes olettanut, että parissa viikossa olisin löytänyt uuden bestikseni. Vähitellen vain alkaa herätä ajatus, että näitä sosiaalisia kontakteja pitäisi jostain hankkia. Me kun emme edes ole siinä tilanteessa, että näitä kontakteja syntyisi automaattisesti; emme tulleet tänne koulun tai töiden perässä. Ja kun ne työtkin ovat tällä hetkellä kotona silloin, kun niitä on (tosin tähän olen jo harkinnnut muutosta, mutta siitä ehkä joskus lisää).

Pitäisi siis hankkia jokin harrastus, missä tapaisi ihmisiä, ja josta mielellään myös itse pitäisi. Ihan ensimmäinen harrastusideani oli kanlalaisopiston kielikurssi. Voisin mielelläni ryhtyä opiskelemaan vaikkapa italiaa. Harmillisesti kaikki alkeiskurssit ovat alkaneet syksyllä ja jatkuvat nyt keväällä, en oikein viitsisi liittyä mukaan kesken kaiken, kun en kuitenkaan kieltä osaa pätkän vertaa.

Savonlinnassa puhuimme jossain vaiheessa, että pitää vain liittyä paikalliseen aikidoseuraan tai johonkin muuhun taistelulajiseuraan, niistä todennäköisesti löytyisi omanhenkistämme nörttiporukkaa. Mutta kun meikäläistä semmoinen touhu ei oikeastaan kiinnosta ollenkaan. Elokuvakerhotoiminta taas voisi kiinnostaa, jos sellaista tässä kaupungissa on. Täällä on jokin yhdistys, joka muun muassa pyörittää elokuvateatteria, mutta heidän nettisivuiltaan ei oikein irronnut muuta tietoa kuin että jäsenet saavat parin euron alennuksen leffalipuista. Mutta kun. Onko niillä jotain kerhotoimintaa? Sitä ei kerrottu. Pitäisi kai laittaa mailia...

Joku käsityö- tai kirjallisuushommakin voisi olla harkittavissa. Joku neulontapiiri? Olisiko sellaisessa muita kuin mummoja? Parastahan tietenkin olisi, jos täällä olisi joku Arkham Horror -porukka joka kaipaisi lisää pelaajia. Liittyisimme molemmat varmaan heti. :P

Noh, eipä tässä kannata hätäillä. Kyllä me keksitään jotain tekemistä ja vähitellen pääsemme mukaan piireihin. Sillä välin voimme suunnitella tupareita, joihin haalimme väkeä vähän kaikkialta. :)

Lisää meidän kämppää

No niin, kokeillaan, josko tänään osaisin laittaa enemmän kuvia. Jatkamme siis siihen, mihin viimeksi jäimme, ja tänään myös esitellään asuntomme kokemaa muodonmuutosta.

Tässä pieni kurkistus makuuhuoneeseemme. Pahoittelen lattian vaatesotkua, mutta kuva kertoo totuuden. Tuollaista meillä aina on.
















Saunakin meillä on. Jipii! Mukava on ollut siellä löylytellä. Puuhanallella tosin meni ensimmäisenä iltana saunomiskeskittyminen siihen, kun emme meinanneet keksiä, miten hieno suihkumme toimii. Nyt osaamme jo kuitenkin. :)













Eilen tosiaan saimme huomattavat täydennykset huonekaluvalikoimaamme: sohvakalusteet, ruokailukalusteet ja monta, monta kirjahyllyä. Olohuoneemme muuttui huomattavasti vähemmän askeettiseksi.

Olohuonettamme toisesta suunnasta ja näkymä eteiseen.

Ruokailusoppi näyttää nyt tältä. Vähitellen alkaa kotimme olla valmis. Enää tarvitsisi oikeastaan vain laittaa taulut seinille, niin paikat alkaisivat näyttää vielä kodikkaammilta. Tuo ruokailusopen seinä erityisesti tuntuu kaipaavan koristusta.




Nyt olette saaneet jonkinlaisen käsityksen uudesta kodistamme. Kuvailimme edellistä asuntoamme unelmakodiksi, vaikka se olikin meidän tarpeisiimme kovin pieni. Sen koon takia emme saaneet sitä näyttämään miltään muulta kuin opiskelijakämpältä tai toimistolta, kun nyt meillä on ihan oikea olohuone, vaikka sen yhdellä seinustalla edelleen on Puuhiksen työpöytä. Puuhanalle itse asiassa tässä yhtenä päivänä totesi, ettei ikävöi edellisestä asunnostamme muuta kuin näköalaa. Ei täälläkään makuuhuoneen ikkunasta näkymä ole hullumpi: korkeuksiin nouseva metsäinen ja kallioinen rinne. Mutta ei se ole mitään verrattuna siihen, kun ikkunan alla avautuu laaja näkymä Saimaalle.

Ja jos täällä katsoo olohuoneen ikkunasta, saa vastaukseksi tuijotusta:

Meitin kämppä

Olette kuitenkin hirvittävän uteliaita tietämään, millainen meidän uusi koti on. Ajattelinkin tässä vähän esitellä sitä.


(Nyt nähdään, osaanko liittää blogiini kuvia...)

Ei tainnut olla ensimmäinen aamu, mutta jokin niistä aivan ensimmäisistä, kun ovemme takaa kuului rapinaa. En siihen sen kummemmin kiinnittänyt huomiota, vaan ajattelin, että jos siellä on joku jolla on asiaa, soittakoon ovikelloa tai koputelkoon. Myöhemmin kävi ilmi, että olihan siellä ollut joku: isännöitsijä laittamassa nimeä oveen. Ei viitsinyt kaveri sitten meikäläisen nimestä laittaa kuin ärrän.




Tässä on meidän keittiö, johon olemme hyvin tyytyväisiä. Nyt on kaappitilaa niin, että vielä ei ole kaapit edes täynnä ja pöytätilaakin sen verran, että siellä mahtuu työskentelemään, vaikka ei olisi tiskannut pariin päivään. On se vaan niin ihanaa.


















Tässä taas on meidän ruokailutilamme. Se ei nyt ehkä näytä ruokailutilalta, mutta tärkeintä on, että meillä on semmoinen.












Olohuonekin näyttää tällä hetkellä vielä keskeneräiseltä. Puuhanalle siellä syö pähkinöitä. Se on kovasti innostunut semmoisesta.

Jaahas, näyttää siltä, että toistaiseksi saatte tyytyä näihin kuviin, Blogger jostain syystä päätti ryhtyä lakkoon ja kieltäytyy avaamasta lisää kuvia. Jääköön loput siis ensi kertaan.

Huomenna ilmeisestikin saamme vihdoin lisää kalusteita, joten olohuoneemme alkaa kohta ehkä näyttää olohuoneelta. Samaten ruokailutilaan pitäisi tulla ruokailupöytä tuoleineen, joten siellä voi ehkä päästä pian ruokailemaan.