Joskus tuntuu, että olisi varmaan järkevämpää lopettaa tämä blogi, koska innostus kuitenkin aina lopahtaa. Sitten kuitenkin aina tulee sysäys palata takaisin. Tämä vuosi on monista hyvistä puolistaan huolimatta tuntunut pääasiassa suoraan sanoen paskalta. Keväällä alkoi olla surua, huolta ja stressiä siinä määrin, että bloggaaminen tuntui vain ahdistavalta lisävaivalta. Nyt sentään asiat tuntuvat taas valoisammilta, ja kirjoittaminenkin alkoi tuntua hyvältä ajatukselta.
Yksi iso ahdistuksen aihe tänä vuonna ja varmasti jo pidemmänkin aikaa on ollut työ. Keväällä löysin itseni taistelun ytimen tuntumasta, kun pääsin mukaan työehtosopimusta vääntäneeseen kääntäjäporukkaan. Tuloksena oli vuosia väännetty TES, josta kuitenkin oma vakiasiakkaani luisti. Tämä kohta kolmen vuoden vääntö oli kasvattanut sen verran selkärankaani, että en yksinkertaisesti enää voinut jatkaa töiden tekemistä entisillä ehdoilla. Huomasin siis olevani vailla töitä.
Kevät ja kesä menivät pitkälti suunnittelemattoman työnhaun merkeissä. Pommitin asiatekstikäännöstoimistoja yhteydenotoilla, joiden tuloksena oli enimmäkseen joko hiljaisuutta tai toteamuksia, että hintani ovat liian korkeat. Jossain välissä aloin myös hakea palkkatöitä, mutta siinäkin tuloksena on ollut vain sähköpostiin kilahtavia kiitos, mutta ei kiitos -viestejä. Heinäkuun vaihtuessa elokuuksi tulin siihen tulokseen, että tarvitsen suunnitelman. Yhden unettoman yön jälkeen olin saanut aikaiseksi kaksi vaihtoehtoa: joko alan panostaa yrittämiseen täysillä ja kunnolla tai sitten lopetan ja marssin työkkäriin, koska jostain tuloja on saatava revittyä. Valinta oli selkeä. Tässä vaiheessa on järkevintä lopettaa. Syyt selvinnevät kohta.
Työ ei kuitenkaan ole ollut ainoa murheeni. Tästä olen kertonut tähän mennessä tasan kahdelle läheiselle ihmiselle. Plus tietysti erinäisille terveydenhoitoalan ihmisille. Maaliskuun alkupäivinä nimittäin kävi niin, että sain keskenmenon. Raskaus oli aivan alussa, olin keskenmenopäivänä tiennyt raskaudesta viikon ja kaksi päivää. Keskenmenon aiheuttamasta surusta selvisin aika nopeasti, mutta henkiset arvet se jätti, mikä kävi aika hyvin selväksi, kun kesäkuun alussa huomasin olevani uudestaan raskaana. Käytännössä pelkäsin uutta keskenmenoa koko kesäkuun. Onneksi se pelko helpotti, kun heinäkuun alussa kävin ensimmäisessä lääkärintarkastuksessa ja näin Alienin ensimmäistä kertaa. Siellä se pieni ihmisen aihio köllötteli tyytyväisenä.
Vuoteen on mahtunut kaikenlaista muutakin pientä murhetta, mutta niitä en nyt ala sen kummemmin eritellä. Kaikki tämä yhdessä on kuitenkin aiheuttanut omat kuprunsa myös parisuhteeseen, ja Puuhanalleakin on vaivannut jonkinasteinen alakuloisuus. Onneksi me osataan vielä puhua asioista.
Jossain vaiheessa tuntui pahalta, kun tässä pitäisi elää elämänsä onnellisinta aikaa, mutta raskauden iloa on välillä ollut vaikea löytää.
Nyt stressin aiheet ovat vähentyneet huomattavasti, ja käyrä alkaa olla lievässä nousussa. Juuri tällä hetkellä tulevaisuus näyttää valoisalta, enkä malta odottaa helmikuun alun paikkeilla alkavia unettomia öitä.
Ja se yrityksen lopettamispäätös. No, tässä ei paljon kannata ruveta yrittämään täysillä, kun kuitenkin jään neljän kuukauden päästä äitiyslomalle. Saanpahan yli vuoden aikaa miettiä, mitä oikeastaan haluan tulevaisuudessa tehdä ja ehkä mammalomien jälkeen aloittaa kääntämisen kokonaan puhtaalta pöydältä. Tai sitten lyömme Puuhanallen kanssa hynttyyt yhteen myös ammatillisesti. Tai sitten... jotain muuta.
Nyt en tee mitään lupauksia kirjoittamisen suhteen. Totean vain, että nyt tämä tuntuu hyvältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti