Matkalta on palattu. Reissu oli hauska ja kunnollinen matkakertomus on tänne tulossa aikanaan. Kerrottavaa on niin paljon, että kertomus on paras kirjoittaa ensin paperille ja sitten muokattava julkaistavaan muotoon. Sanotaanko nyt tärppinä vaikka niin, että Italia oli hellfun.

Matkakuumetta ja lukemistoa

Kolme päivää enää. Sitten olisi suuntana Italia. Tätä on jo odotettukin.

Matkasuunnitelmamme siis on seuraava: Tiistaina suuntaamme Helsinkiin, missä vietämme yön, koska lentomme lähtee keskiviikkoaamuna. Keskiviikkona istahdamme lentokoneeseen, missä meikäläinen saa kärsiä kolme tuntia lievästä lentopelostaan, ja suuntaamme kohti Milanoa. Siellä varmaankin vain vaeltelemme sen päivän ja pällistelemme paikkoja. Asmudamuksella kai oli joku kaveri Milanossa, joten häntä ehkä näemme siellä. Seuraavana aamuna aikaisin hyppäämme ilmeisesti hitaaseen ja halpaan junaan ja suuntaamme Firenzeen. Siellä taas Jarsella on joku kaveri, jota ehkä näemme, Asmudamus haluaa käydä Uffizissa ja paikallista piffiä pitäisi kuulemma maistella. Muuten sitten varmaan taas vaeltelemme ja pällistelemme. Firenzessä muuten yövymme hostelliksi muutetussa luostarissa. How cool is that?

Pari yötä olemme Firenzessä ja sitten hyppäämme taas junaan, päättämättä on vielä käytämmekö kallista ja nopeaa vai halpaa ja hidasta, ja menemme Napoliin. Napoli on minulle henkilökohtaisesti se mielenkiintoisin kohde ja kai se jonkinmoinen pääkohde on, koska olemme siellä kolme yötä. Siellä pitää ainakin syödä pitsaa. Kaupungissa on tietysti kolme linnaa, joista ainakin kahdessa Puuhanalle haluaisi käydä, lähellä olisi Pompeiji ja Vesuvius, jotka olisi hauska nähdä. Tai no Vesuviusta on kai vaikea olla näkemättä, mutta siis... Viimeisenä päivänä sitten lähdemme Roomaan, missä ehkä ehdimme ehkä tehdä jotain, vietämme siellä puolikkaan yön ja sitten pitäisikin lähteä kotiin. Paluumatkalla joudun kärvistelemään koneissa neljä tuntia, koska emme pääse suoraan Helsinkiin, vaan pitää koukata Tukholman kautta.

Kovasti on matkakuume nousussa, pian pääsee matkaan. Matkan aikana tuskin tulee blogipäivityksiä, mutta ehkäpä sen jälkeen kirjoitan jonkinmoista raporttia.

Sitten kerron tuosta lukemistosta. Sain nimittäin tossa pari päivää sitten luettua Joe Abercrombien First Law -sarjan toisenkin osan Before They Are Hanged. Mainiota luettavaa edelleen. Joitakin asioita olisin itse ehkä yrittänyt tehdä toisin, esimerkiksi erään hahmon henkinen kasvu on mielestäni turhankin nopeaa ja sanoisinko eksplisiittistä. Abercrombie onnistui myöskin tuhlaamaan mainion cliffhangerin paikan. Eräs luku nimittäin loppui jännittävästi ja tässä olisi ollut mainio tilaisuus laittaa pari seuraavaa lukua tapahtumaan muissa paikoissa, jolloin lukija olisi saanut jännittää parin luvun ajan. Sen sijaan seuraava luku vain jatkoi suoraan noiden jännittävien tapahtumien jälkeen. Jonkinmoinen pettymys kävi mielessäni siinä vaiheessa. Sarjan hahmot ovat nimittäin mitä mainioimpia, ja kirjan viimeisen sivun jälkeen tuli sellainen fiilis, että näitä kavereita tulee ikävä. Viimeistä osaa en kuitenkaan vielä pääse lukemaan. Hahmot ovat persoonallisia ja ne tuntuvat eläviltä. Erityisesti Pohjoisen miehistä ja inkvisiittori Gloktasta on hauska lukea. Myös kaikkea vihaavalla Ferrolla on omat hetkensä.

Kommunikoimisen suunnaton vaikeus

Olenko minä jotenkin outo, kun en pidä puhelimista ja chateistä?

Ne ovat kommunikointivälineinä ehkä käteviä, mutta mielestäni ne eivät välttämättä ole erityisen hyviä. Tai ehkä minä en osaa käyttää niitä oikein, tiedä häntä.

Aloitetaan puhelimista, ne kun ovat ehkä pienempi paha. En ole koskaan ollut suuri puhelimen käyttäjä. Mielestäni se sopii parhaiten pieniin asioihin, kuten erilaisiin ajanvarauksiin, siihen, että soittaa töiden jälkeen kotiin ja kysyy onko toinen käynyt kaupassa tai pyytää vierailulle tulevaa kaveria ostamaan karkkia. Tällaisiin asoihin puhelin on mitä kätevin (vaikka itse vihaan erityisesti juuri vieraille ihmisille soittamista jossain virallisesta asiasta).

Mutta sitten on ne henkilökohtaiset puhelut. En ole oikein koskaan ollut erityisen hyvä niissä. Periaatteessahan puhelimessa puhuminen tuo sen luurin toisessa päässä olevan henkilön melkein yhtä lähelle kuin hän olisi vieressä jutustelemassa. Melkein. Puhelimessa on helppo jutella niitä näitä, mutta tärkeämmistä asioista puhuettaessa minä ainakin jään kaipaamaan sitä fyysistä paikallaoloa. Toisen ilmeitä ei näe, surullisissa tilanteissa ei voi kietoa kättä lohduttavasti toisen ympärille ja minulla ainakin joskus jää puhelimessa sanomatta joitakin asioita, mitä ehkä kasvotusten sanoisin. Ja sitten on vielä ne hiljaisuudet. Pitemmissä puheluissa tulee melko varmasti hiljainen hetki. Ja se tuntuu vaivaannuttavalta. On aivan sama miten läheisen henkilön kanssa puhuu, puhelimessa hiljaisuus vaivaannuttaa, vaikka samassa tilanteessa kasvokkain hiljaisuus olisi mitä luontevin. Näissä tilanteissa käy hyvin selville se, että puhelimessa jutustelu ei ole sama kuin kasvokkain jutustelu.

Puhelinkommunikaatioon liittyy nykyään tietysti myös tekstiviestit. Sanomatta lienee selvää, että mielestäni tekstarit eivät ole erityisen hyvä väline keskusteluun. Niillä on helppo taas sopia tapaamisista ja joskus on mukava lähettää poissaolevalle rakkaalle kaipausviesti, mutta eihän niistä nyt mihinkään oikeaan keskusteluun ole.

Siirtykäämme sitten chatteihin. Kaikenmaailman mesejen ja skypejen pitäisi olla helppoja tapoja pitää reaaliaikaista yhteyttä ihmisiin ties missä päin maailmaa. Ja toki onhan se niin. Mutta minun mielestäni chattaaminen on varsin persoonatonta jutustelua. Joissakin tapauksissa persoonaton jutustelu on hyväksi, mutta kunnollisiin keskusteluihin chatti ei taivu, ainakaan minulla. Toki pakko kai se on myöntää, että en ole koskaan ollut suuri mesen käyttäjä, jolloin minulle ei ehkä ole tullut luontevuutta siihen kommunikaatiomuotoon. Joka tapauksessa, minulle käy aina toisinaan niin, että haluaisin ehkä oikeasti jutella sen toisen henkilön kanssa, mutta toinen vastaa viesteihin pitkien taukojen jälkeen tai vastaa vain lyhyillä lausahduksilla, joilla ilmoittaa lukeneensa viestini. Näitä tilanteita minun on hirvittävän vaikea tulkita, koska en näe toista henkilöä (videochattia en ole koskaan kokeillut, joten en aio edes puhua siitä, oletettavasti kommunikaatio on silloin helpompaa). Tekeekö se toinen henkilö samaan aikaan kenties jotain muuta, juttelee ehkä toisen kanssa? Eikö hänellä ole mitään sanottavaa asiaani? Häiritsenkö minä? Eikö häntä kiinnosta? Nämä ovat todella häiritseviä kysymyksiä siinä vaiheessa, kun itse haluaisi oikeasti jutella. Muutenkin se, että ei näe toisen eleitä ja ilmeitä eikä edes kuule toisen äänensävyä vaikeuttaa minun kohdallani tuota reaaliaikaista kommunikaatiotilannetta. Toisen sanomiset tai sanomattajättämiset on todella helppo tulkita väärin, kun on olemassa vain se kirjallinen viesti, joka ei välttämättä anna vihjeitä sen tulkintaan. Ehkäpä siksi hymiöt kaikessa ärsyttävyydessään ovat niin kovin käteviä juttuja.

Kannatan siis kasvokkain puhumista tai kirjeiden kirjoittamista. Sähköpostitkin on ihan kivoja, mutta kuka niitä lähettelee, kun mesettäminen on niin paljon kätevämpää.

Talven tuloa uotellessa

Mikä olisikaan pimeinä syysiltoina mukavampaa, kuin kynttilät ja lukeminen lämpöisen peiton alla? Mutta mitäpä siellä peiton alla lueskelisi? Minäpä löysin tässä pari viikkoa sitten vallan mainiota luettavaa, en tosin ole vielä itsekään opusta loppuun lukenut, mutta on se sen verran hyvä, että pitää jo tässä vaiheessa mainostaa.

Kyseessähän on Joe Abercombien The Blade Itself (suom. Ase itse), joka on The First Law -trilogian ensimmäinen osa. Niin, ja fantasian piirissä liikutaan. Varsinaista juonitiivistelmää kirjasta on vaikea kirjoittaa, koska juonta ei oikeastaan vielä ole. Tässä ensimmäisessä kirjassa lähinnä tutustutaan tärkeimpiin hahmoihin ja jonkin verran pohjustetaan tulevia tapahtumia. Jotain pääpiirteitä voin kertoa:

Maailma on nimeltään The Cicle of the World ja keskeinen maa on Union. Villissä pohjolassa on Bethod-niminen jamppa kruunannut itsensä pohjoisen kuninkaaksi ja hän haluaa liittää Unionin pohjoisimman osavaltion Angladin omaan valtakuntaansa. Tällä hetkellä siis Unionia uhataan pohjoisesta, mutta myös muita uhkia on kehkeytymässä. Sota pohjoisen kanssa on alkamassa, mutta ensimmäisen kirjan aikana on viitattu niin moniin muihin asioihin, että tarinan mittakaava varmasti laajenee vielä seuraavissa kirjoissa.

Kertojan suhteen Abercombiella on samankaltainen lähestymistapa kuin RuuRuun Tulen ja jään laulussa. Jokaisella luvulla siis on oma kertojansa, paitsi tärkeimmät tapahtumat kerrottiin lukujen sisällä useiden kertojien näkökulmasta. Toki tässä kirjassa kaikki kertojat hyviksiä, ainakin toistaiseksi, toisin kuin Tulen ja jään laulussa myös niin kutsuttu vastapuoli saa omat äänensä kuuluviin. Vaikka ASoIaFissahan nyt mennään muutenkin enemmän harmaan eri sävyissä, ilman selkeää hyvää ja pahaa.

Mutta miksi The Blade Itself pitäisi sitten lukea? Koska se on helkkarin hyvä. Ja hauska. Se tempaisee mukaansa. Mitään suurtahan kirjassa ei varsinaisesti tapahdu, mutta se pohjustaa tulevia tapahtumia, joista ei saa edes kunnon aavistusta, niin hyvin, että seuraavatkin osat haluaa lukea. Niin, ja lukiessa saa paikoitellen oikeasti nauraa ääneen. Erityisesti eräs Sormusten herra -viittaus oli todella mainio. Sen jo kerkesin Puuhanallelle spoilata (sori), mutta säästetään nyt muut lukijat.

Vallan mainiota luettavaa on tämä sitä kuuluisaa talven tuloa odotellessa.

Silmälasin tarvis

Olen ollut jo parikin vuotta tietoinen, että saattaisin ehkä tarvita uudet silmälasit. Tähän on useita syitä:
1. Kuten näölle usein käy, se huonontuu. Toki minun näköni kokonaisuutena on niin hyvä, että näön huonontumista ei helposti edes havaitse. Huononäköiseen oikeaan silmääni vain on palannut vuosien jälkeen kalvava tunne, että se laahaa jäljessä. Ja jos katson lasit päässä vasen silmä kiinni tekstityksiä telkkarista, havaittavissa on pientä epätarkkuutta.

2. Lasini ovat vanhat ja kuluneet. Linssit ovat vajaan kymmenen vuoden jälkeen enemmän tai vähemmän naarmuiset, yllättävän hyvässä kunnossa toki. Hienoista violeteista kehyksistäni taas paikoitellen maalin alta hohtaa metalli. Tyylillisesti ne ovat jostain vuosituhannen taitteesta. Oikeastaan ne olivat jo vähän out silloin kun ne hankin, silloin vain en pitänyt sen hetkisestä kuumimmasta silmälasimuodista.

3. Tällä hetkellä ehkä tärkein syy uusien lasien hankkimiseen on kuitenkin se, että nämä vanhat okulaarit tuntuvat olevan vänkyrässä vähän joka suuntaan. Vuosien saatossa ne ovat kyllä muotoutuneet omaan vinoon päähäni eli ne ovat ihan hyvälläkin tavalla vinot. Mutta sitten niiden päälle on joskus astuttu ja niitä on kolhittu muilla tavoilla, viimeksi eilen sain töissä pari mehutölkkiä naamalleni (lyhyen ei ole hyvä nostaa juttuja korkealta). Näistä tapaturmista johtuen lasini venksottavat vähän liiallisesti.

Tämän eilisen tapaturman jälkeen huomasin, että korjaan lasien asentoa jatkuvasti, eikä se välttämättä auta mitään. Hyvää asentoa vain ei tuntunut löytyvän. Tästä päättelin, että ehkä vihdoin olisi aika suunnata optikolle. Silloin vain sattui olemaan perjantai-ilta, joten tehtävän suorittamista pitää odotella ensi viikkoon. Sitä ennen voinkin tehdä netin avulla vertailevaa tutkimusta eri optikkoliikkeiden välillä. Tämä osoittautui varsin mielenkiintoiseksi ja hiukan turhauttavaksi kokemukseksi.

Vain suurimmilla ketjuilla tuntuu olevan "kunnolliset" nettisivut. Kunnolliset lainausmerkeissä, koska vain yhden ketjun sivut tarjosivat riittävästi informaatiota minun makuuni. Lähes kaikilla tuntui olevan mahdollisuus "kokeilla" laseja päähänsä netissä ja "varaa aika optikolle" -lomake. Ihan kiva, mutta minä lähinnä halusin nähdä kehysmallistoja, kehyksien hintoja ja näöntarkastuksen hintaa. Ja tosiaan vain yksi neljästä ketjusta tarjosi kattavasti nämä kaikki.

Toki kaikilla pääsi katselemaan mallistoja, mutta kolmen kohdalla tuli sellainen tunne, että eihän tässä voi olla kaikki. Tuntui, että heillä esiteltiin vain muutama esimerkkikehys, ja niidenkin piti olla niitä, joita myydään tiettyjen desing-merkkien varjolla ylihintaan. Tämä neljäs sivusto tarjosi kaikkiaan 37 sivun verran kehyksiä, mihin nämä muut ketjut eivät varmaan yltäneet yhteensä. Siellä sain ainakin kattavan tuntuisen kuvan siitä, mitä on tarjolla.

Otetaan sitten vaikka näöntarkastuksen hinta. Tosiaan tällä yhdellä sivulla sanottiin suoraan, että näöntarkastus maksaa niin ja niin paljon. Muilla sivuilla kerrottiin näöntarkastuspalveluista, mutta hintaa ei yleensä kerrottu. Yhdessä paikassa tosin oli tarjous, että tarkastus tulee kaupanpäälle, jos ostaa niin ja niin kalliit kehykset. Mutta mitä se maksaa, jos ostaa halvemmat?

Sitten oli tämä kehysten hinta. No, se nyt oli useimmilla sivuilla varsin tyydyttävästi kerrottu. Vain yksi sivusto ei suostunut kertomaan kehysten hintoja. Ainoa havaittava tapa saada hintatietoja siellä oli hintalaskuri, joka antoi silmälasien hinnan erään etukortin kanssa. Hintalaskurissa oli se ongelma, että kehysten vaihtaminen ei tuntunut vaikuttavan hintaan millään tavalla, ainoastaan linssien lisäominaisuudet nostivat hintaa. Kaikki kehykset tässä liikkeessä ovat siis samanhintaisia? Sieltä saa vain kalliita merkkikehyksiä? Siellä saa etukortiton maksaa laseistaan vääjäämättä 500 euroa? Jotenkin sivusto herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Se ei mielestäni ole erityisen hyvää palvelua. Niin, ja tämä hintalaskuri käsitti vain asiakasomistajamalliston kehykset. Malliston ulkopuolella olevien kehysten hintoja ei kerrottu millään tavalla.

Tiedänpähän ainakin, mihin liikkeeseen suuntani otan ensi viikolla. Koska vain yhdeltä sivustolta olen saanut riittävästi vastauksia kysymyksiini, optikon valinta ei ole erityisen vaikea. Vai pitäisikö mennä joihinkin niistä, joilla ei ole nettisivuja ollenkaan?

Asta kävi kylässä

Joskus sitä tajuaa vasta paljon myöhemmin, miten hiuskarvan varassa oma henkikulta on ollut. Itselläni tällaisia tajuamisen hetkiä on ollut monia parin viime päivän aikana, kun on käynyt aina vain paremmin selville, mitä Olavinpäivänyönä riehunut myrsky sai aikaan.

Kuten edellisessä päivityksessä kerroin, viimeisten viikkojen aikana sosiaalinen elämäni on ollut kovin vähäistä. Kavereita ei yksinkertaisesti ole edes ehtinyt nähdä. Siksipä ajattelin, että Olavinpäivä on hyvä tekosyy koota porukkaa kasaan ja mennä vaikkapa piknikille. (Asiaan vihkiytymättömille eli epäsavonlinnalaisille: 29. heinäkuuta on Olavin nimipäivä, joka on Olavinlinnan kotikaupungissa yllättäen suuri juhlapäivä. Silloin otetaan ilo irti kesästä, joka lähenee jo loppuaan.) Siispä muotoutui suunnitelma, että menemme porukalla toiselle puolelle kaupunkia Mallatsaareen syömään kanaa ja patonkia ja siemailemaan hieman viiniä ja Puuhanallen simaa.

Mallatsaari on hieno paikka: Matalaa kalliota järven rannassa, pienen metsikön takana, näköyhteys Olavinlinnan vähemmän nähdylle puolelle ja varsin priima paikka seurata vaikkapa Olavinpäivän ilotulitusta. Ja siellä on ehkä vähemmän todennäköisesti muuta väkeä häirtisemässä kuin esimerkiksi viereisillä Kyrönniemen kallioilla.

Siellä siis hengailimme ja kivaa oli. Tarkoitus ei välttämättä edes ollut olla siellä enää puolen yön aikaan, koska seurueen linnan opastuksilla oli rankka työpäivä takana ja seuraava edessä. Mutta aikataulumme hieman venyi ja paukkui ja, kuinka ollakaan, kello löi puolta yötä ja ilotulitus alkoi. Hyvin pian tulituksen päätyttyä havaitsimme, että suurin piirtein kai kaakon suunnalla välkehtii. Onko jollain oma ilotulitus? Ei, ne olivat salamoita ja vastapäisen metsikön takaa havaitsimme myrskyrintaman olevan tulossa kohti. Emme tietenkään siinä vaiheessa tienneet millaisesta myrskystä on kyse, mutta päätimme pistää kamat kasaan aika vikkelään ja lähteä juoksemaan pois alta.

Asmudamus ja Jake pääsivät pyörättöminä juoksemaan suoriltaan Serkon kotiin ja siksi selvisivät reissusta jopa kastumatta. Minulla, Puuhanallella ja Syksyn morsiamella oli pyörät, joita lähdimme noutamaan Kyrönniemen kentän laitamilta. Tuuli yltyy ja myrskyrintama saavuttaa meidät vallan nopeasti, muut saavat pyöränsä auki nopeasti, mutta minä taistelen pyöränlukkoni kanssa pimeässä, kiireessä ja hiukan myös humaltuneena. Juuri, kun saan pyörän auki, niskaani alkaa sataa puutavaraa. Takanani olevasta männystä irtosi oksia, jotka tulivat suoraan päälleni. Yllättäen hätäännyin, mutta kärsimäni vahingot: hartiassa pieni pyöreä naarmu, solisluussa hyvin hento mustelma ja vääntynyt pyörän takakori. Heti, kun selvisin suurimmasta järkytyksestä ja selvisi, että mitään ei käynyt, lähdimme ajamaan tuhatta ja sataa Serkolle päin. Perille saavuimme läpimärkinä ja meikäläinen ainakin hieman säikähtäneenä.

Muutaman hetken päästä tajusin kaikessa rytäkässä kadottaneeni avaimeni ja aurinkolasini, joita Puuhanalle ja Jake lähtivät etsimään, kun myrsky oli jo laantunut. Ja tarkkasilmäiset ja nokkelat pojat löysivätkin ne. Kiitos siitä kovasti. Kun lopulta lähdimme Puuhanallen ja Asmudamuksen kanssa kulkemaan kohti kotia omalle puolellemme kaupunkia, näimme pieniä merkkejä myrskytuhoista. Aina paikoitellen näkyi kaatuneita puita ja keskustastakin oli sähköt poikki. Myöhemmin Asmudamus vielä soitti, että hänen suunnallansa on puuta enemmänkin nurin ja pihassa ilmeisesti oli puu kaatunut parkkipaikan autojen päälle. Meidän parkkipaikallamme oli myös pari autoa päässyt koivun syleilyyn ja sähköt oli myös meillä poikki.

Kuten sanoin, tilanteen vakavuus alkoi todella käydä ilmi vasta seuraavina päivänä. Lähdin aamulla tekemisen puutteessa kävelemään lähikauppaan, meillä oli vielä siinä vaiheessa sähköt poikki. Matkalla oli paljon kaatuneita ja vaurioituneita puita, joista osa roikkui sähkölinjojen varassa. Myös yksi sähkötolppa oli katkennut. Hernerinteen loppupää oli minun näkökulmastani kokonaan puiden peitossa. Kotimatkalla huomasin, että opiskelija-asuntojen vieressä menevien portaiden poikki retkotti mänty, jonka latva oli suoraan talon sisäänkäynnin päällä. Myöhemmin kävin yliopistolla ja näin uutisissakin näytetyt tuhot sairaalan luona, ja kyllä siellä yliopistonmäelläkin oli petäjä poikineen nurin.

Luonnollisesti eniten toimintaa haittaavat tuhot raivataan ensin, mistä seuraa se, että "inkkarisola" eli suorin reitti meiltä kaupunkiin on poikki. Tätä en tietenkään muistanut eilen kun tulin töistä, vaan tajusin sen siinä vaiheessa, kun takaisin kääntyminen ja kiertotietä meneminen olisi vienyt enemmän aikaa. Siksipä menin pyörineni ensin yhden rungon ali, sitten toisen yli peläten, että sen yläpuolella oleva runko menettää tukensa ja tulee niskaan, ja sitten vielä loput puut piti kiertää metsän kautta. Tulipahan kerrankin maastopyöräiltyä maastopyörälläni.

Ehkä pahimpia järkytyksiä oli se, kun näin Serkon Mallatsaaren tuhoista ottamat valokuvat. Jos emme olisi havainneet myrskyrintamaa hyvissä ajoin, jos emme olisi tajunneet lähteä karkuun heti, jos olisi tullut jokin muu viivytys... Minun pieni selkänaarmuni on pientä siihen verrattuna, mitä olisi voinut käydä.

P.S. Asiaan vihkiytymättömille pieni selvennys käyttämistäni lempinimistä: Meidän porukalla on tietyille pariskunnille olemassa vakiintuneet lempinimet, esimerkkinä tässä tekstissä esiintyvä Serkko (tunnetaan myös Jajjana ja Jarsena). Joskus ihmisistä kuitenkin pitää puhua yksilöinä, joten tekstissä esiintyvät Jake ja Syksyn morsian (sori, pää löi tyhjää, enkä keksinyt tähän hätään parempaa nimeä) muodostavat yhdessä Serkon. Vaikka blogiani ei ehkä luekaan kuin omat kaverini, se on kuitenkin julkinen, ja haluan siksi välttää ihmisten oikeden nimien käyttämistä.

Pyöräseikkailuja

Mitä, onks mulla muka blogi? Pitäiskö sitä muka joskus päivittääkin? Hö.

Elämä on ollut hektistä... Tai no, ei elämä, vaan töitä on viime aikoina saanut paiskia oikein olan takaa. Niitä on saanut suorastaan tehdä niin paljon, että vapaapäivät ovat siintäneet vain haaveissa ja kavereitakaan ei ole tullut nähtyä taas moneen aikaan. Apua tilanteeseen ei ole suonut tuo loputon helle, joka aiheuttaa vain tukalaa oloa ja josta ei kaikkien töiden takia voi edes yrittää nauttia. Tämähän on tietenkin johtanut siihen, että viimeisen parin viikon aikana Puuhanalle on joutunut kotona kärsimään pienestä ja äkäisestä Kirsikasta. Raukka on yrittänyt parhaansa mukaan piristää, mutta toisinaan on saanut vaivan palkaksi vain kiukuttelua. Tästä viikosta lähtien pitäisi työtaakan vähän helpottaa, ehkä voin joskus jopa pitää satunnaisen vapaapäivän.

Tänäänkin olen jo saanut nauttia hiukan vapaa-aikaa. Aamupäivä meni vielä kääntäessä, mutta sitten päätin lähteä pienelle pyöräseikkailulle. Jokin aika sitten kävin koluamassa hieman Kellarpeltoa ja nyt jatkoin sitä puuhaa. Aholahteakin tuli vähän nähtyä. Tarkoitukseni oli itse asiassa käydä katsastamassa sellainen poukama kuin Pahalahti, mutta siitä ajatuksesta luovuin lopulta. Miksikö? Koska sinne johtavan tien alkupäässä ilmoitettiin yleisen tien päättymisestä ja arvelin tämän tarkoittavan, ettei siellä välttämättä katsota hyvällä satunnaisia pyöräilijöitä. Luultavasti siellä kuitenkin paikalliset alkuasukkaat käyvät ulkoiluttamassa koiriaan, mutta eipähän tuo nyt niin tärkeä seikkailu minulle ollut.

Sen sijaan kävin sitten katsastamassa Kellarpellon uimarannan, josta edellisellä seikkailullani ajoin vahingossa ohi. (Jostain syystä Savonlinnassa ei harrasteta opasteita yleisille uimarannoille.) Siellä sitten istuskelin hetken kalliolla, kuuntelin uivien penskojen mökää ja tutkiskelin mukaani ottamaa karttaa. Kartasta havaitsi tulosuunnassani toisen, ilmeisesti epävirallisemman uimarannan, minkä hetken mielijohteesta päätin myös katsastaa. Eikun seurailemaan jälkiäni takaisin.

Ranta löytyi varsin helposti pienen hiekkatien päästä, ja mikä hienointa ja melkoisen uskomatonta, se oli aivan autio. Toki siellä oli merkkejä, että siellä käy teinejä viettämässä aikaa silloin tällöin, mutta syrjäisyytensä takia se ehkä ole niin suosittu paikka. Muutoinhan ranta oli mitä miellyttävin: rauhallinen, enimmäkseen siisti, hienot maisemat. Ainoa arveluttava, ja hiukan huvittuneisuutta aiheuttanut, asia oli lähellä menevä sähkölinja. Linja oikaisee pienen lahden poikki, mistä syystä yksi sähkötolppa on isketty järveen, ja tämä tolppa on kallellaan kuin eräs italialainen torni. Enpähän ainakaan silloin halua olla siellä rannalla uimassa, jos/kun tolppa päättää kellahtaa nurin.

Mutta hyvä päivä on ollut tämä. Nyt pitänee valmistautua ruoanlaittoon, kun Puuhiksen pitäisi kohta palailla töistä.