Paljon tapahtuu elämässä muutoksia nykyään. Juuri kun muutosta on jotenkin selvitty (kirjalaatikot tosin edelleen odottelevat kirjahyllyjä, keittiö ruokapöytää ja olohuone sohvia), työelämässä alkaa tapahtua muutoksia. Tai no, johan niitä on tapahtunut, kun muuton myötä jätin myös kassaneidin elämän ainakin toistaiseksi taakseni. Mutta tänään kävin tutustumassa Lahden verotoimistoon ja hain sieltä Y3-lomakkeen, jonka ehdin jo myös täyttää ja laittaa postiin. Sehän tarkoittaa sitten sitä, että kohta voin minäkin kutsua itseäni yrittäjäksi.
Eihän tämä elämä tuosta juurikaan muutu, muuta kuin joudun jatkossa kirjoittamaan laskut käännöstöistäni (kääk!) ja huolehtimaan myöskin kaikenmoiset verotusasiat itse (tuplakääk!). Tokihan yrittäjyys voi vaikuttaa moniinkin asioihin elämässä, mutta ne ovat toivottavasti sellaisia asioita, joista ei tarvitse tällä hetkellä huolehtia.
Muutenkin olen suunnitellut, että yritän jotenkin edistää uraani kääntäjänä. Olisi ihan mukava päästä asiakkaaksi toiseenkin käännösfirmaan ja tokihan minä edelleen haaveilen siitä, jos vaikka joskus pääsisin jonnekin inhouseksi. (Joo, naurakaa vaan kääntäjäkaverit. Saan minä haaveilla.) Muille siis selvennykseksi, että usein kääntäjät, erityisesti AV-kääntäjät, toimivat freelancereina. Mutta kyllä niitäkin on, jotka käyvät jossakin toimistossa istumassa ja saavat siitä ihan oikeaa palkkaa.
Jos tämä työuranedistämishanke ei kuitenkaan ota tulta allensa, voin aina palata kassaneidiksi tai ryhtyä postinjakajaksi tai ihan mitä tahansa.
Näin lopuksi haluan vielä palata tuohon otsikkoon. Minunhan luonnollisesti piti keksiä yritykselleni nimi. Käännös Kirsikkaa (tai KäännösKirsikkaa tai Käännöskirsikkaa) siitä ei kuitenkaan tullut, vaikka se kieltämättä oli paras keksimäni nimiehdotus.
Että tiedoksi vaan pikkulakulle ja muille Ääs-linnalaisille, että ihan mukavasti täällä Suomentsikagossa pyyhkii, ja aikomus ainakin on raportoida kuulumisia ahkerammin. Ja tuparimenu on kohta jo suunniteltu. ;)
10.1.2011
7.1.2011
Uusi vuosi ja uudet kujeet
Taas on hetki vierähtänyt viimeisimmästä päivityksestä. Viimeöisestä unettomuudesta tosin oli seurauksena, että päätin kirjoitella blogiini vähän ahkerammin. Toivottavasti tämä päätös myös pitää.
Uusi vuosi todellakin toi mukanaan uudet kujeet. Savonlinna jäi taaksemme, ja muutimme Lahteen pieneen rivitalonpätkään. Viime päivät ovat olleet sekä jännittäviä että osaltaan tylsiä. Lahti ei meille kummallekaan ole hirvittävän tuttu kaupunki, joten kaupungissakin kaikki on meille varsin uutta. Ulko-ovesta saa melkeinpä lähteä mihin suuntaan tahansa ja aina tulee uutta vastaan. Olenkin raahannut Puuhanallea päivittäin eripituisille tutkimusmatkoille, Puuhis tosin ei ainakaan ulospäin vaikuta yhtä innostuneelta tästä tutkimusmatkailusta.
Tähän mennessä Lahti on tehnyt minuun yllättävänkin positiivisen vaikutuksen. Omaa lähiympäristöämme tosin pilaa tuo silmänkantamattomiin jatkuva Launeen ostoshelvetti, lähikauppamme todellakin on Prisma, mutta ihmiset kohtaamamme ihmiset ovat olleet järestään mukavia. Enimmäkseen olemme tietenkin kohdanneet vain asiakaspalveluhenkilöitä, mutta olen todellakin yllättynyt, miten ystävällisiä he ovat olleet. Erityisesti kaupunginosan kirjaston venäläissyntyinen kirjastonhoitaja oli aivan ihana ihminen.
Tänään uskaltauduimme ensimmäistä kertaa pyörien selkään ja kävimme ihan keskustassa seikkailemassa. (Itseasiassa kevyenliikenteenväylien runsaus on myös ollut positiivinen yllätys.) Tutustuimme paikalliseen kierrätyskeskukseen, kauppahalliin ja pääkirjastoon. Noissa jälkimmäisissä olimme kuin penskat karkkikaupassa ja siksi niistä melkein piti kiiruhtaa pois. Ihan hyvä kaupunki on tämä, ja paljon on meillä vielä tutkittavaa.
Asuntomme on todella mukava, vaikka rivitalolle tyypillistä pikku pihaa ei oikeastaan olekaan. Sen verran on ulko-oven edessä pihaa, että pyörät mahtuvat siihen parkkiin ja saisi siihen sen pallogrillin mahtumaan myös. Pihan puutehan johtuu täysin siitä, että tämä ei olekaan ihan niin perinteinen rivitalonpätkä kuin kuvittelimme. Me nimittäin asumme toisessa kerroksessa. Talo on tosiaan rakennettu kaksikerroksiseksi ja ovelasti rinteeseen niin, että molempien kerrosten asunnoilla on oven edessä nämä postimerkkipihat.
Koko taloyhtiö on vastikään remontoitu, joten asunnossa käytännössä ulko-ovea lukuunottamatta on kaikki uutta. Meillä on paljon kaappitilaa ja keittiössäkin mahtuu tekemään jotain. Suurimpia miinuksia on se, että siivouskomeroon ei mahdu siivousvälineitä. Ihan totta. Harja-rikkalapiosettiä on turha edes kuvitella sinne laittavansa. Imuri itsessään ja imurin letku kyllä menivät kaappiin, mutta imurin putkiosa ei mennyt, vaikka sen teleskooppivarsi on lyhimmillään. Käsittämätön laitos.
Tällä hetkellä sisustuksemme koostuu enimmäkseen pahvilaatikoista. Olemme kyllä purkaneet oikeastaan kaiken, minkä voi tässä vaiheessa purkaa. Jäljellä ovat vain kirjalaatikot, koska aikomuksenamme on hankkia lisää kirjahyllyjä. Olkoot laatikoissaan, kunnes saamme niille hyllyt. (Ensi viikon alussa ehkä pääsee ostoksille ruotsalaiseen palapelikalusteliikkeeseen.) Sohviakaan meillä ei vielä ole, mutta ne saamme samalla kirjahyllynhakureissulla, ne tosin tulevat käytettyinä, ei palapelikalusteliikkeestä.
Ensi viikolla ehkä sitten alkaa paluu arkeen. Meikäläisellä on ainakin kaikennäköisiä verotus- ja yritysasioita hoidettavana, töitäkin alkaa toivottavasti taas ensi viikolla tipahdella, jos ei, niin ainakin voi haeskella itsellensä lisää töitä. Toisinaan se tuntuu stressaavalta, mutta on se myös hienoa, että tulevaisuus on tässä vaiheessa hyvinkin avoin.

23.11.2010
Muuttokuumeilua
Kuten varmaan useimmat jo tietävätkin, me teimme Puuhanallen vihdoin päätöksen muutosta. Puolitoista vuotta tätä on jo ainakin hinguttu ja odotettu, ja nyt päätös on tehty: Savonlinna saa jäädä taakse uuden vuoden jälkeen. Haikeaa ja niin hienoa.
Kaikki ovat viime aikoina kyselleet, että mihin me aiomme muuttaa ja vastaukset ovat olleet kiitettävän epämääräisiä. Tuota ilmoitusta ei tule vieläkään, koska emme ole vielä asuntoa mistään saaneet. Aikaisemmin ykkösmuuttokohteemme oli Tampere, mutta muutimme mielemme ja olemme laittaneet hakemuksia niin Lahteen kuin Hämeenlinnaankin. Lahti olisi mukavan keskeisellä paikalla ja se on alkanut vaikuttaa ihan mukavalta paikalta, vaikka aiemmin mietimmekin, ettei Lahti houkuttele yhtään.
Nyt olemme siis kaivelleet vapaita vuokra-asuntoja ja Puuhanalle ilmoitti tänään nykyiselle vuokraemännällemme, että aiomme muuttaa. Vuokraemäntä oli kuulemma jo osannut odottaa tätä ilmoitusta luettuaan lehdestä Puuhiksen valmistumisesta. :) Minulla on myöskin noussut aikamoinen muuttokuume. Näppejä kihelmöisi hirvittävästi jo pakkaaminen, mikä on kuitenkin turhan aikaista vielä. Haluaisin myöskin päätöksen tulevasta kodistamme, ylläri. Olen niin innoissani koko touhusta, että haluaisin mieluusti tehdä jo muuttosiivousta ja pahimmillaan näen jo unia uudesta kodista.
Kaikki järjestelytkin tietysti mietityttävät: Miten, kun emme kuitenkaan pääse katsomaan asuntoja? Mites avaimet, kun todennäköisesti muuttopäivämme on sunnuntai? Miten järkkäämme vanhan sängyn kierrätyskeskukseen? Lattiallako me nukutaan viimeiset päivät? Kai meidän isät suostuu muuttokuskeiksi? Äääk, mä haluaisin jo niin saada tämän hoidettua pois alta kun tätä on odotettu jo niin kauan ja se on niin kiva uusi asia ettei sitä malta odottaa ja mä haluun jo sen olohuoneen ja kunnollisen keittiön ja sohvan ja uuden sängyn ja kirjahyllyn ja...
Toisaalta, vaikka päällimmäisenä mielessä onkin tuo malttamaton innostus, jossain taustalla kalvaa haikeus. Meille Savonlinna on ollut koti jo viimeiset seitsemän vuotta. Juuremme ovat jo tarttuneet pintamultaan. Meiltä jää tänne kasa ihania ystäviä, joita tulee ehdottomasti ikävä. Mikäli muutamme Lahteen, siellä ei oikeastaan ole ketään, vaikka se onkin lähellä monia. Ja vaikka viime aikoina tuo tietyö onkin vienyt paljon hermoja, Jukolansaloa upeampaa asuinpaikkaa on vaikea löytää. Tänne jää Saimaa, metsät, kaikki Savonlinnan pienet hienoudet, Sillansuu, Huvila... Linna.
Ja savolaiset. Sanovatko päijät- tai kantahämäläiset päivää naapureilleen? Juttelevatko he iloisesti tuntemattomille vastaantulijoille? Hymyilevätkö kauppojen kassat? Onko niitä hämäläispiruja yhtä helppo lähestyä kuin näitä savolaisten ja karjalaisten sekasikiöitä? No, tänne voi aina tulla takaisin, jos Häme ei enää houkutakaan.
Puolitoista vuotta olemme odottaneet uusia tuulia, ja nyt ne alkavat puhaltaa. Odotan kuukauden päästä alkavaa puhuria innolla ja avoimin mielin. The home is gone, long live the home.

21.10.2010
Etsitään isoa keittiötä
Meillähän on tunnetusti aivan mahtava kämppä; järvinäköala auringonlaskuineen, takka, iiisot ikkunat, vallan siisti laminaattilattia, uima-allas alakerrassa jne, jne. Tässä taloudessa voisin helposti asua aina... niin, jos olis ainakin yksi huone enemmän ja oikea keittiö tuon nykyisen kopperon sijaan.
Kun aikanaan, reilut kaksi vuotta sitten, tähän asuntoon muutimme, meillä ei ollut hirvittävää määrää tavaraa, noin niinkuin yleisestikään, mutta erityisesti keittiötavaraa. Silti kaappimme olivat heti täynnä. Pari vuotta on kulunut ja jotenkin tuo tavaramäärä on vain lisääntynyt. Tämä lienee varsin yleinen ilmiö. Ennen kahvinkeittimiä oli yksi, vanha kunnon mr. Coffeemaker likaisine huumorintajuineen. Mr. Coffeemakerin poistuttua manan majoille talouteemme tuli vanha rouva mrs. Coffeemaker, joka tosin jäi eläkkeelle vajaa vuosi sitten ja hänet nykyisen elämänmenon mukaisesti robottikahvimestari. But I digress. Ennen siis mr. Coffeemaker riitti, tosin siihen aikaan meillä oli kyllä Puuhanallen pressokeitinkin, mutta nykyään näiden kahden laitteen lisäksi meillä on kaksi mutteripannua, vanhan hyvän ajan kahvipannu, kahvimylly, teepresso. Niin, ja tässä ovat vain meidän nämä nautintoaine tavaramme. Lisäksi talouteemme on tullut erilaisia leipomisen välineitä, yhdestä paistinpannusta on tullut kolme paistinpannua, mukeja, pikkulautasia, ties mitä muuta mukavaa. Viimeisimpänä Puuhanalle osti kuusi kappaletta söpöjä pikkuruisia patoja. "Jos vaikka joskus tekee vieraille uuniomenoita."
Tässä äsken sitten pääsin vaihteeksi tiskaamaan. Muutamassa päivässä olimme tietenkin lianneet kaikki lautasemme, kattilamme ja pikkukippomme, lisäksi kahvivehkeitä oli pesussa kolme ja leipomisen välineitäkin oli jokunen. Yleensäkin olen kovin ahdistunut tiskaamaan ryhtyessäni, mutta nyt pohdin ihan tosissani saanko kaikki tavarat mahtumaan kuivauskaappiin. Asiaahan ei yhtään auta se, että kuivauskaappi toimii myös varastona osalle suurimmalle osalle astioistamme. Noh, kyllä minä ne sain kaappiin mahtumaan, mutta oikeesti: me tarvitaan isompi keittiö!
Pari kertaa olemme myös saaneet hienon idean: Hei, kutsutaan kavereita kylään ja tehdään yhdessä ruokaa. Virhe. Ei sillä etteikö ruoka olisi aina ollut hyvää, mutta Puuhis yleensä päätyy tekemään ruoan yksin. Innokkaita avustajia voi olla useita, mutta Puuhanalle ahdistuu tuossa keittiössä jo siitä, jos minä käyn siellä sillä aikaa, kun hän tekee ruokaa. Entäs sitten kun parveilijoita on vaikkapa kolme? Useimmiten joko porukka lopulta älyää jättää miehen yksin keittiöön tai mies jättää porukan keittiöön.
Joo, me tarvitaan se keittiö. Meikäläinenkin on kohta siinä pisteessä, että alan hulluksi kansionaiseksi, joka keräilee kansioon lehtileikkeitä unelmakeittiöstään. Olishan se kiva, jos se olis avara ja siellä olis semmoinen saareke, jonka ääreen pääsis istumaankin ja sit jos se olis avoin olkkariin ja sit jos siellä olis meille molemmille tasoja sopivalla korkeudella eikä mun tarvis hirveesti kurkotella eikä Puuhiksen tarvis kumarrella ja...

13.10.2010
Surullisen kuuluisa Savonlinnan ohitustie
Vuosikymmeniä siitä on puhuttu, nyt sitä rakennetaan - Savonlinnan ohitustietä. Harhaanjohtava nimitys tuo tosin, kun se tulee kulkemaan keskustan läpi. Tarpeellinen laitos tuo kai loppujen lopuksi on, mutta tuo työmaa suututtaa. Tuskin tulen lopputuloksestakaan kaikilta osin pitämään, pilaahan se joitakin suosikkipaikkojani Savonlinnassa. Luultavasti tuota lopputulosta meikäläisen ei aikanaan paljon tarvitse katsella, joten närkästelen nyt tuota työmaata.
Kaupungin toisella puolella on jo jonkin aikaa ollut käynnissä sillan rakennus, mikä tosin ei ole minua hirveästi haitannut. Ainoa ongelmani on kevyenliikenteenjärjestelyt sillan toisessa päässä, siltaa kun käytän työmatkoihini. Koko kesän ajan pyörät ja jalankulkijat on ohjattu kiertotielle tietöiden vuoksi. Tuo kiertotie vain ei ole kaupungista tullessa erityisen turvallinen pyöräilijälle. Siellä muun muassa joutuu tulemaan mutkaan, jonka taakse ei näe ja mutkassa on sellainen vänkä kallistus, että irtohiekkaisissa olosuhteissa siinä on helppo kaatua. Aika usein tuon mutkan takana vastaan tulee joko muita pyöräilijöitä tai siellä on tietyöntekijöiden autoja joko liikkeessä tai parkissa. Parhaimmillaan tien tukkii suuri kuorma-auto. Totta kai, tilanteen tuntien, tuossa mutkassa yrittää aina ennakoida tulevaa, mutta esim. ajolinjan valinta on aika vaikea, kun ei koskaan tiedä mikä mutkan takana odottaa ja missä kohdassa se on. Onneksi olen vasta kerran tuolla törmännyt, sillä kertaa tosin olin pimeällä kaupunkiin päin menossa ja sillalta tuli valoton pyöräilijä, jonka kanssa sitten kolaroimme. Mitään ei sattunut.
Vähän ennen reissuamme tietyöt aloitettiin myös tällä puolella kaupunkia ja aivan kotinurkallamme. Alkuun ärsytti lähinnä se, että meiltä vietiin kaikista kätevin reitti kaupunkiin eli emme saa enää kulkea niin sanottua Inkkarisolaa, koska se on nyt pyhitetty tietyöläisille.
Nyt tietyössä ärsyttää lähes kaikki. Mitään suurta haittaahan siitä ei varsinaisesti koidu, mutta minulla nousee tunteet pintaan joka ikinen kerta, kun lähden kotoa jonnekin tai tulen takaisin kotiin. Ensinnäkin jäljellä olevat kevyen liikenteen reitit on myllätty piloille. Tämä tietenkin ärsyttää, koska pyöräilijänä ja kävelijänä nuo ovat minun reittejäni. Haittaa on ehkä kymmenen metrin verran, mutta kyllä se vaan vituttaa. Niin sitä jalankulkijaa taas sorsitaan.
Toiseksi. Ja tämä on se painavin syy. Meiltä on viety metsä. Meiltä on viety maisema. Asunnon ikkunasta ehkä näkyy edelleen upea Haapavesi, mutta vastakkaisessa suunnassa, missä ennen oli kaunista metsää, on nyt kaivinkoneita ja muita työkoneita. Ja tämä surullinen näky ulottuu aivan Jukolansalon asuinalueen nurkalle. Joka kerta, kun siitä joutuu kulkemaan ohi, eli vähintään kaksi kertaa päivässä ellei halua viettää päiväänsä neljän seinän sisällä, pystyy kuvittelemaan mielessään sen valmiin tien rumiluksen ja millaisen meteliin se peittää ennen niin rauhallisen Jukolansalon. Toinen mielikuva liittyy Lämpäreeseen. Lämpäre on Inkkarisolan varrella metsän takana oleva kallio, josta on näkymä järvelle, jonkin matkaa kallion edestä kulkee rautatie omalla penkereellään niin, että kallion ja rautatien väliin jää pieni lampi eli lämpäre. Se on minun lempipaikkojani tässä koko kaupungissa. Mieleni valtaa aina kauhukuva siitä, millaiseksi Lämpäre on ehkä jo muuttunut, en ole käynyt siellä töiden aloittamisen jälkeen, ja millaiselta se tulee näyttämään. Entisen niin kauniin idyllin peittää ruma ja meluinen tie. Kyllä pistää vihaksi.
Toivoakseni lähitulevaisuudessa pääsen vielä käymään Lämpäreellä, jotta näkisin, miltä siellä näyttää nyt. Sinne meneminen ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertaista tällä hetkellä. Inkkarisolaa kun ei saisi kulkea, mutta viikonloppuna sinne saattaisi ehkä uskaltautua. Ja sitten pitäisi viikonloppuna löytää aikaa käydä siellä valoisan aikaan. Ehkä sinne ehtii vielä.

10.10.2010
Ah, syksy
Tämä päivä on mennyt kivasti siivouksen ja radion John Lennon muisteloiden parissa, sekä Neil Gaimanin ja Fabulous Lorrainen blogien ja Simon & Garfunkelin parissa. Lupasin tehdä tänään pullaa, joten sen projektin kimppuun pitää käydä piakkoin. Ensin kuitenkin piti käydä kaupassa ostamassa maitoa ja kardemummaa. Puin päälleni farkut ja kolme kerrosta mustaa (t-paita, pitkähihainen ja villatakki), plus tietysti kengät ja sormikkaat, ja lähdin käppäilemään kauppaan. Olin samalla ahkera ja vein roskat, joku oli heittänyt roskiin golfpallon. Matkalla jouduin keltaisten koivunlehtien sateeseen, aivan mahtavaa. Syksy kieltämättä osaa olla nautinnollista aikaa. Eilen kävelylläkin oli ihan pakko käydä kävelemässä paksun vaahteranlehtikerroksen seassa.
Hieman erilainen tunnelma kuin viime viikolla ja alkuviikosta, kun oli leppeää kulkea t-paidassa ja hameessa. Lupasin tietenkin raportoida matkastamme yksityiskohtaisemmin. Viime päivinä olen kirjoitellut varsin yksityiskohtaista raporttia hienoon uuteen Meduusan pää -muistivihkooni ja nyt ei tietenkään enää huvita tarinoida asiasta. Ja moni on tietenkin ehtinyt jo nähdä reissukuvia erinäisissä yhteyksissä. No, joka tapauksessa, kai minä jotain voin kertoa:
Ensimmäinen määrämpäämme Milano ei ollut aivan sitä, mitä Italialta odotin. Sen myötä ensimmäinen vaikutelmani Italiasta oli suoranainen pettymys, vaikka meillä olikin Milanossa aika mukavaa. Tärkeimmät nähtävyydet näimme ja istuimme pitkää puistossa katsomassa lenkkeilijöitä. Hauskoin kokemus oli, kun Asmudamuksen paikallinen kaveri vei meidät syömään, ensin aperitivolle ja sitten pizzalle. Pizza oli ihan kelvollista, mutta emmehän me enää jaksaneet syödä, kun olimme jo ahtaneet itsemme täyteen "ilmaista" pikkunaposteltavaa. Sen siitä saa, kun suomalainen päätyy paikkaan, jossa drinkin hinnalla saa syödä melkeinpä niin paljon kuin haluaa.
Matkalla Firenzeen aloimme jo nähdä sitä mielikuvien Italiaa, ja Firenze itsessään kapeine kujineen oli jo kiinnostavampi kokemus. Kivoja piazzoja, vanhoja taloja, Uffizi ja ISO pihvi. Sitä oli Firenze. Kävimme myös vierailulla Serkon entisen työkaverin luona, missä oli oikein hauskaa. Ja hostellilla tapasimme amerikkalaisnaisen, josta teimme hänen pyynnöstään kunniasuomalaisen. Vielä en ole pyytänyt häntä naamakirjakaverikseni, vaikka hän meiltä moista vaati.
Napoli oli todellinen kulttuurisokki. Siellä kapeat kujat eivät olleet niinkään viehättäviä vaan ahdistavia, koska siellä ei ollut mitään rotia. Joka suunnasta tuntui olevan tulossa koko ajan pikkuautoja tai skoottereita, joita piti väistellä. Kadun ylitys oli yhtä helvettiä ja monella nurkalla vastassa oli iso jäteröykkiö. Sitten Napolissa oli kuitenkin meri, hienoja linnoja ja aivan mahtavia näkymiä. Sekä tietenkin ehkä elämäni paras pizza, eikä se edes ollut siitä Suuresta Ja Kuuluisasta Pizzeriasta, vaan aivan sen läheisyydestä.
Napolista teimme päivämatkat Caprille ja Pompeijiin. Capri oli kaunis, ja todella rauhallinen Napoliin verrattuna. Siellä myös osuimme pieneen viehättävään ravintolaan, missä saimme aivan loistavaa ruokaa. Pompeiji oli pompeiji, ihan hauska paikka, mutta sen kokemuksen minulta pilasi rikkinäiset jalat. Ihan hyvin kuitenkin, että jalat menivät rikki vasta kuudentena päivänä.
Viimeisenä päivänä suuntasimme Roomaan, ja se kaupunki oli minulle positiivinen yllätys. Rooma oli omassa mahtavuudessaan kokenut minun mielessäni melkoisen inflaation, mutta kun sinne pääsin, tykästyin. Valitettavasti käynti jäi vain muutaman tunnin mittaiseksi.
Paluumatka kulki Tukholman kautta, ja ensimmäisen lennon kuljimme Ethiopian Airlinesilla. Matkalla Savonlinnaan taas jutustelimme pitkästi erään vanhemman herrasmiehen kanssa.
Onnistunut reissu. Toki pieniä ristiriitojakin välillä ilmeni, mutta se nyt oli odotettavissa viiden hengen porukassa. Mutta kyllä minä noiden tyyppien kanssa uudestaankin reissuun lähtisin.
Kylläpäs aika taas vierähti, pitää mennä väsäämään sitä pullataikinaa ja ehkä vähän ruokaakin.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)