Palapelleilyä

Tykkään palapeleistä. Oikeastaan tykkään kaikenlaisista pulmapeleistä. Rubikin kuutio on vanha viholliseni.

Oletettavasti kyse on sukuviasta, koska muistoissani on parikin kertaa, kun isäni tai isoveljeni on pelmahtanut sisälle ja antanut käteeni milloin minkäkin vänkyrän ja käskenyt ratkaisemaan sen. Milloin se on onnistunut, milloin ei. Myöhemmin olen myös päässyt kostamaan nämä tilanteet pulmaisten joululahjojen muodossa.

Isoveljeni on myös ajoittain ollut innostunut palapeleistä. Yksi lapsuusmuistoistani on, kun veikka sai 5 000 palan palapelin ja minä "autoin" sen rakentamisessa. Oli vissiin taivaan reunapalat olleet vähän väärässä järjestyksessä.

Sittemmin kasaustaitoni ovat hieman kasvaneet. Tämän tietänevät ystävänikin, jotka tarjosivat syntymäpäivälahjaksi mahdollisuuden tilata mieleiseni palapelit määrätyistä nettikaupoista. Ehdin heti alkuun järkyttää heidät löytämällä hienon meritaistelun. Siinä oli 9 000 palaa ja hinta oli yli 110 euroa. Kaikkien onneksi olin sen verran järkevä, että en sitä ruvennut hankkimaan, ja olisihan se myös ylittänyt määrätyn hintakaton. No, kuitennii, lopulta suuren pähkäilyn jälkeen päädyin tilaamaan nämä: Power of Nature ja Muchan vuorokaudenajat

Valinta oli kohtuullisen hankala, koska suomalaisien nettipalapelikauppojen valikoimissa oli aika vähän minun makuuni sopivia palapelejä. Oikeasti, harrastaako 12 - 25 vuotiaat tytöt niin paljon palapelejä, että niitä goottityttökuvia pitää olla kymmenittäin? Onhan ne kauniita, mutta voisi siellä seassa olla muutakin maalaustaidetta. Ja hei, Ravensburger! Luottamukseni laatuunne on järkkymätön, mutta vähemmän niitä perinteisiä maisemia ja sisustustauluja, kiitos. Sinällään pitää kiittää ystäviä siitä, että valinta oli rajattu kahteen suomalaiseen kauppaan, nimittäin maailmalla olisi ollut ihan liikaa vaihtoehtoja, kävin meinaan kurkkaamassa. :D

Valintani perustelen sillä, että Muchan maalaus on sen verran hiano, että sen voin tapani mukaan laittaa seinälle, vaikkakin yhden aiemman kokemukseni mukaan Educan palapelit eivät ole niitä laadukkaimpia. Heinäpaali taas ei ehkä päädy seinälle, vaan siitä hain enemmän haastetta. Ja sitähän siinä riitti. Pelto-osuus meni vielä ihan kohtuullisen hyvin, mutta taivasta tehdessä tuli parikin kertaa sellainen tunne, että en vaan osaa ja että tuohon kohtaan ei ole palaa olemassakaan. Jotenkin palat kuitenkin löysivät paikkansa ja kolot täyttyivät ja vajaan kahden kuukauden rauhallisen kasaustahdin jälkeen palapeli valmistui. Jes!

Seuraavaksi sitten Muchan pariin. Ensin vaan pitää keksiä sille joku alusta.

Drive

En tiedä, olenko jotenkin huonosti kosketuksissa nykyään tuoreeseen elokuvatarjontaan vai mikä siinä on, että monet kirjastossa vastaan tulevat tuoreet elokuvat ovat minulle täysin tuntemattomia. Tällainen oli myös eilen katsomamme Drive, joka kaiketi oli indieleffa, jolloin tuntemattomuus ei ole mikään ihmekään. Sen verran vakuuttava pätkä kuitenkin oli, että päätin heivata palapelit johonkin toiseen bloggausajankohtaan.

Lyhykäisyydessään Drive on 2011 valmistunut autoilujännäri, jonka on ohjannut Nicholas Winding Refn ja pääosassa nähdään Ryan Gosling. Gosling näyttelee jokseenkin jäykkää jantteria, joka tekee töikseen mekaanikon- ja stunttihommia sekä sivubisneksinä vähän ajelee ryöstöissä pakoautoa. Luonnollisesti erään ryöstön yhteydessä tyyppi joutuu pulaan, mistä ei hyvä seuraa.

Leffa oli kaikessa vähäeleisyydessään kovin kiintoisa. Siinä oli vähän puhetta, vähän räiskintää ja vähän takaa-ajoja, ja siitäkin vähästä sai vielä hyvin selvää. Nykystandardeilla siis hemmetin tylsä leffa, paitsi että ei.

Dialogin puolesta paljon jätettiin sanomatta, mikä tietyissä paikoissa nosti kivasti jännitystä ja jännitteitä. Toisaalta kaikkea ei myöskään tarvitse ääneen sanoa. Samalla tavalla elokuvan muutkin elementit oli karsittu minimiin, mikä vain tehosti sanomaa. Väkivaltaa saatiin odottaa varmaan yli elokuvan puolenvälin, mutta sen osalta saatiinkin kokea sitten myös yksi mässäilykohta. Muutoin väkivaltaakin oli loppujen lopuksi aika vähän, ja se oli sanalla sanoen tehokasta. Yhtä vähän framilla olivat autot, vaikka kyse oli sentään autokeskeisestä elokuvasta. Kerran päästiin kaahailemaan varastetulla Mustangilla kovin Bullittin makuisesti, mutta jälleen pienemmässä mittakaavassa. (Viittauksista puheen ollen, pidin myös siitä, miten elokuvan alusta tuli mieleen vuosituhannen vaihteen Driver-pelit.)

Puuhanallea tuntui häiritsevän se, että elokuvan alkutekstit musiikkeineen olivat viittasivat selvästi 80-luvulle, mutta tyylille ei ollut mitään varsinaista selitystä. Todennäköisesti silläkin vain viitattiin kasarielokuviin.

Olen kehno kirjoittamaan arvosteluita ja huomaan, että tässä vaiheessa en tiedä enää, mitä olen aikonut sanoa. Pidin Drivestä, koska se oli jotenkin niin odottamaton. Suosittelen kyllä, jos sattuu tulemaan vastaan.

Blogin kohtalon pohdintaa ja valokuvausta

Olen alkanut miettiä, että pitäisikö tämä blogi ottaa ja haudata lopullisesti, kun päivityksiä tulee tehtyä harvakseltaan, edellinen päivityskin on jo yli puolen vuoden takaa kesäkuulta. Ongelmahan ei ole siinä, etteikö minulla olisi kirjoitettavaa, tasaisin väliajoin kuitenkin päähäni pälkähtää asia, josta voisin hyvinkin kirjoittaa tänne. Toisaalta voisin kirjoitella tänne ihan vain kuulumisiakin, varmaan nekin kiinnostaisivat niitä kavereita, jotka mahdollisesti täällä vielä käyvät vilkuilemassa. Ongelma on ehkä pikemminkin rutiinin puute eli en vain tule kirjoittaneeksi tänne. Toinen ongelma on ehkä se, että en viitsisi varsinkaan arki-iltoina niin roikkua koneella, kun työaika menee koneen ääressä kuitenkin.

Miksi sitten saan aikaiseksi päivittää käsityöblogiani? Varmaan siinä auttaa juuri se rutiini: aina käsityön valmistuttua siitä kirjoitetaan blogimerkintä. Ja pakkohan se on myöntää, että käsityöblogin päivittämisessä on mukana myös hitunen narsismia. Hei kattokaa, kaverit! Mä olen tehnyt jotain hienoo! Millä saisin siirrettyä saman rutiinin tänne Kirsikkasalaattiin? Pitäisikö vain ottaa ja päättää jokin viikonpäivä, jolloin kirjoitan tänne jotain? Jaksaisinko pitää yllä moista rutiinia?

Hmm...

Mitä jos sovitaan pienestä kokeilusta? Otetaan vaikkapa seuraavat pari kuukautta, tämä helmikuu ja sitten maaliskuu, jolloin yritän tehdä tänne merkinnän sanotaan nyt vaikka joka torstai. Jos en pysy päätöksessä ja aikataulussa, lupaan saattaa blogin haudanlepoon. Lopetan bloggaamisen myös, jos pysyn aikataulussa, mutta homma ei tunnu mielekkäältä. Jos taas onnistun ryhdistäytymään ja jaksan tätä touhua, sitten annan blogille lisäaikaa. Sopiiko? Hyvä, yritetään.

Sitten päivän varsinaiseen asiaan, nimittäin valokuvaukseen. Olen jo vuosia ajatellut, että valokuvauksen harrastaminen voisi olla kivaa, mutta olen silti vain tyytynyt räpsimään kuvia. Reilu vuosi sitten talouteemme kuitenkin ostettiin Olympuksen mikrojärkkäri, ja Puuhanalle vieläpä hankki minulle lahjaksi valokuvausopuksen, että pääsisin hommassa alkuun. Hommassa kävikin niin, että kuvauksesta innostui Puuhanalle, ja minä melkeinpä luovuin tästä omasta pienestä haaveestani. Viikko sitten kuitenkin syntyi päätös, moinen luovuttaminen ei käy enää päinsä. Siispä viikon aikana kertailin jonkin verran kuvausopuksen oppeja, ja eilen sitten lähdimme pienoiselle kävelyretkelle, jonka aikana minun oli tarkoitus opetella valokuvauksen jaloa taitoa. Alla esittelen retken kuvaussaldoa kaikkine vikoineen ja mahdollisine onnistumisineen. Olen siis peuhannut Gimpin kanssa vain sen verran, että olen pienentänyt kuvia.

Ensinnä vastaan tuli parvi pullasorsia. Kohtuullisen onnistunut otos, ainakin ainakin siinä on eloa.  Etulalalla lievää puhkipalamista.

Tämän sorsimon kohdalla olisi saanut säätää valotusta. Samaa vikaa oli havaittavissa muissakin otoksissa.

Sen verran on kuvauksessa liikkuvia elementtejä, että läheskään kaikkia ei näin alkuun muista huomioida. Tässä on muun muassa rajaus pielessä, ja on se pikkuisen vinokin.

Piipusta tuli haikua (savua minun murteellani), ja se piti saada kuvaan. Ihan ok otos.

Alikulun oranssisuus piti saada tallennettua, mikä onnistuikin kohtuullisesti. Samalla tietysti tunnelin pää ylivalottui, mutta minua tuo efekti viehättää kovin tässä kuvassa.

Päivän mestariotokseni. Suurmäen hissitorni ja taustalla Lahen kaupungintalon torni.

Ruokaostoksista

Terppa,

Käytiin Puuhanallen kanssa äsken ruokakaupassa, ostettiin maitoa, kahvia ja leipää. Tulin siinä sitten kassajonossa seuranneeni viereisellä kassalla olevia ihmisiä. Oli mielenkiintoista, että eräät ihmiset ostivat kaiketi sadalla eurolla elintarvikkeita, joista suurinta osaa minä en laskisi varsinaisesti ruoaksi. Lähimpänä varsinaista ruokaa kyseisessä lastissa oli paketti pastaa ja porkkanapussi, loput ostoksista tuntui koostuvan erilaisista juomista, loputtomasta määrästä jogurttipurkkeja, leivänpäällisistä, yhdestä paahtoleivästä ja sipsi- sekä karkkipussista. Taisi siellä joku nektariinirasia olla.

Ihan päteviä ostoksiahan nuo olivat, ja itse asiassa olen nähnyt paljon, paljon kamalampiakin settejä. Jotenkin minulle tuli silti sellainen olo, että siinä ostettiin aika paljon tyhjää. Enkä nyt sano, että mukana olisi pitänyt olla kilo lihaa, että olisin laskenut ne kunnon ruokaostoksiksi. Harvoinhan mekään Puuhiksen kanssa lihaa ostetaan. Minusta vaan tuntuu hassulta, että joku ostaa ostoskärryllisen välipalaa.

Joku voi ehkä nyt todeta, että minä en tajua sitä ostosten määrää, kun meillä ei ole lapsia. Se on varmaan tottakin, mutta jotenkin en silti näe, että me ihan heti ostettaisiin kerralla niin suuria ruokamääriä. Siinä vaiheessa ehkä olisi pakko, jos taloudessa olisi pari teinipoikaa. Ehkä minä en vaan ymmärrä, miksi yksi tai kaksi pientä lasta kolminkertaistaa talouden ruokaostokset. :D

Hauska vertailukohta on sekin, että minä elin pienenä kuuden hengen taloudessa, enkä muista että meille olisi koskaan ostettu ostoskärryllistä ruokaa. Toki iso osa ruoasta tuli meidän omalta tilalta. Kaupasta ostettiin ne, mitä ei omalla kasvimaalla kasvanut tai karja tuottanut, eli jogurtit, leivänpäälliset, hedelmät ja osa viljatuotteista. Käytännössä siis meillä kotona ostettiin sitä samaa tauhkaa, mitä nuo kertomani ihmisetkin ostivat. Paitsi meillä ei juuri koskaan ollut virvoitusjuomia, karkkeja tai sipsejä, paahtoleivästä nyt puhumattakaan, kun leipä tehtiin itse.

Näin sitä taas pääsi paheksumaan vieraita ihmisiä. :D

Radio, someone still loves you...

Pohdiskelin tässä eräänä päivänä sitä, miten radionkuuntelutottumukseni ovat muuttuneet vuosien varrella. Radio on kuitenkin media, joka on aina kuulunut elämääni. Kun olin pieni, meillä oli usein päiväsaikaan radio auki. Arkipäivistä, kaiketi lähinnä kesäisistä, jolloin ei tarvinnut olla koulussa, muistan Radio Keski-Suomen Arvaa-ohjelman, joka tuli yhdeltätoista. Sitä meillä kuunneltiin aina, ja arvattiinpa meillä kerran oikein niin, että myöhemmin tuli postissa Kirkan kasetti, jota ei varmaan koskaan kuunneltu. Lauantaiaamuihin kuului Etelä-Savon Radion onnitteluohjelma, jonka nimeä en nyt kuollaksenikaan muista, mutta jossa monesti saattoi joku tuttu mummo saada onnitteluja. Kesäsunnuntaihin taas kuului loikoilu mökin kuistilla kirja kädessä ja Radio Keski-Suomen lukuisat musiikkiohjelmat. Vuonna kaheksanviis plus miinus viis keskittyi kasarimusaan, Leveät lahkeet ja korkeat korot yllättäen seiskytäluvulle ja oli siellä omat ohjelmat kuuskyt ja viiskytluvuillekin, mutta niiden nimiä en nyt äkkiseltään muista. Lisäksi kotona piti aina sunnuntaisin puolen päivän aikaan paeta jonnekin, kun mummo halusi kuunnella Kansanradiota.

Nykyisin kotona kuunnellaan radiota vain harvoin, koska mummoni ei sitä enää kuule huudattamatta.

Radionkuunteluni muutti muotoaan, kun ensimmäisen kerran lukioon lähtiessäni muutin pois kotoa. Kuvaan astuivat nuorisokanavien aamuohjelmat. Kotona aina arkiaamuisin katseltiin televisiosta Huomenta Suomea, mutta omillani asuessani mieluummin aamulla ensi töikseni väänsin radion päälle. Lukioiässä valintani osui Kiss FM:ään. Hyppösen, Pääskysaaren ja Enbusken aamushow oli niin hauska, että aina ei olisi malttanut lähteä kouluunkaan. Tapanani taisi olla myös koulusta tullessa laittaa radio päälle. Sen ainakin muistan, että WTC-iskusta kuulin ensimmäisenä nimenomaan Kissin uutisista.

Sitten Pääskysaari ja Hyppönen lähtivät pois ja Kissin musiikkitarjontakin huononi. Silloin taisin järkiintyä ja vaihtaa Radio Cityyn.

Yliopistoon mennessäni pidin aamushowrutiinini yllä. Siinä vaiheessa kanavaksi valikoitui YleX. En juurikaan välittänyt YleXin musiikkitarjonnasta, mutta juontajat olivat parhaat, joita Savonlinnassa kuuluvista kanavista löytyi. Peltsin ja kumppaneiden löpinöihin liittyy myös hyvin elävä muisto aivan yliopistourani alusta: Olin ollut yliopistossa ehkä vain pari viikkoa, kun radiossa alettiin keskustella savonlinnalaisen kaupunginvaltuutetun tekemästä ehdotuksesta. Hänen mielestään kun kaupungin tulisi vaihtaa moottorikäyttöiset ruohonleikkurit sellaisiin työnnettäviin ruohonleikkureihin. Tämä valtuutettu sattui olemaan tuleva opettajani. Vielä en hänen tunneillaan ollut ollut, mutta herran maine oli kyllä kiirinyt korviini. Minä kyllä ihan tykkäsin hänestä opettajana.

Myöhemmin yliopistoaikanani syntyi Radio Rock ja se oli kuuluvinaan myös Savonlinnassa. Vihdoin kanava, josta tuli musiikkia minun makuuni! Muistelen vain, että ainakin minun kämpässäni Rockin kuuluvuus oli heikohko. Alkuaikojen juontajistakin on jäänyt vain vähän mieleen.

Kun sitten löin hynttyyt yhteen Puuhanallen kanssa radion kuuntelu jäi. Puuhis ei ollut mikään radionkuuntelija ja yleensä ärsyyntyi, jos radio oli päällä puolta tuntia pidempään. Radio pysyi siis useimmiten kiinni, enkä oikeastaan silloin kaivannutkaan sitä.

Lahteen muuton jälkeen radion kuuntelu on taas vähitellen alkanut lisääntyä. Alkuun aloin kuunnella satunnaisesti Yle Radio Suomen sunnuntaiaamun musiikkiohjelmia Pop eilen toissapäivänää ja Nousevan auringon taloa. Toisinaan, jos heräsi aiemmin, saattoi radio aueta jo Iskelmäradion aikana. Vähitellen myös vanha koira oppi uuden tempun, nykyään, jos minä en sunnutaiaamuna avaa radiota, sen avaa Puuhanalle. Kun jossain vaiheessa hankimme stereot, radion kuuntelu lisääntyi jonkin verran muutenkin. Alkuun kanava pysähtyi useimmiten Radio Rockin kohdalle. Hyvää musiikkia ja hyvät juontajat. Ongelmana vain oli se, että Puuhanalle ei voi sietää mainoksia. Kun radiossa on tullut pari kertaa mainoskatko, viimeistään siinä vaiheessa Puuhis alkaa kanavasurffata. Kuunnellaan vähän tätä, mainokset, hetki seuraavalla kanavalla, mainokset, surf, surf, surf, radio kiinni. Okei, mainokset ovat ärsyttäviä, se on ihan totta.

Nykyään kuuntelemme entistä enemmän radiota, ja minä saan huomata keski-ikäistyneeni. Tai palanneeni lapsuuteen, miten vain. Nyt nimittäin radio on useimmiten Radio Suomella, koska sieltä tulee mielenkiintoisia ohjelmia, eikä sieltä tule niitä mainoksia. Puuhanalle on myös alkanut vaihtaa välillä Yle 1:lle, kanavalle jota en koskaan kuvitellut kuuntelevani. Mutta yllätys ylllätys, sieltähän tulee aika mielenkiintoista settiä.

Kaksi asiaa saa edelleen Puuhanallen vaihtamaan aina kanavaa tai sulkemaan radion hetkeksi: jos uutiset on kuunneltu jo kaksi kertaa ja urheilu-uutiset.

Mitä sitä ihminen elämältään haluaa?

Nyt on purjehdittu avioliiton satamaan (oli muuten hyvät bileet, kiitos siitä kaikille osallistuneille) ja elämän kaiketi pitäisi nyt olla auvoista ja seesteistä. Noh, minulle kuitenkin iski mukavasti räkätauti ja hetki sitten myös lievä eksistentiaalinen kriisi. Mitä minä oikeastaan haluaisin tehdä elämälläni? Kysymys liittyy suurimmalta osin työelämään, mutta sillä on vääjäämättä vaikutuksia myös yksityiselämään.

Viime kuukaudet nyt ovat sattuneesta syystä pyörineet paljon yhden asian eli häiden ympärillä. Samaan aikaan on kuitenkin ollut käynnissä urani kannalta isoja asioita. Tekstitysala on ollut myllerryksessä syksystä lähtien, kun MTV3 ulkoisti kääntäjänsä. Tätä seurasi AV-kääntäjien yhteinen rintama, joka haluaa alalle yleissitovan työehtosopimuksen. Minäkin tietysti hyppäsin rintamaan mukaan. Tästä on tietysti ollut monia seurauksia: Olen löytänyt suuren joukon kollegoja, jotka ovat ihan yhtä sekopäisiä kuin minä. Väkeä, jotka elävät tai ainakin yrittävät elää elokuvista ja tv-sarjoista ja jotka suhtautuvat intohimoisesti siihen kirjoitetaanko ranskalainen kuohujuoma muodossa shamppanja ja samppanja. (Minun mielestäni ilman h:ta.) Myös noin kahden vuoden mittainen tee töitä niin paljon kuin haluat ja jaksat -putki on tullut päätökseen. Periaatteessa ihan hyvä niin, hyvä ottaa välillä rennomminkin, mutta pitäisi kai sitä rahaakin jostain saada. Ja tästä seuraakin varsinainen kriisini aihe, eli haluanko minä tehdä tätä työtä seuraavat n. 35 vuotta.

Ratkaisu voi tulla automaattisestikin seuraavien kuukausien aikana riippuen siitä, millaisen päätöksen alan myllerrys saa. Käytännössä vaihtoehtoja on kaksi: 1. Jos myllerrys päättyy positiivisesti, totta helvetissä minä jatkan ainakin toistaiseksi. Tämähän on se minun unelmieni työ. 2. Jos päätös on negatiivinen, en helvetissä jatka tätä paskaa.

Mutta ruoditaanpa sitä, mitä seuraisi vaihtoehdosta 2. Mitä sitten, jos av-kääntäjän urani päättyy ennenaikaisesti? Vaihtoehtourista ensimmäisenä ponnahtaa aina mieleen kirjastoala. Voisin ihan mielelläni ryhtyä kirjastontädiksi. Ansiot eivät silläkään puolella mitään mairittelevia olisi, mutta työ olisi mielekästä. Siinä tapaisi ihmisiä, joita on yllättäen alkanut arvostaa, kun on kaksi vuotta nyhjännyt kotona näytön edessä. Kirjasto on myös paikka, jota arvostan suuresti, joten pidän siellä työskentelyä arvossa.

Toista mielekästä palkkatyötä onkin vaikeampi keksiä. Postia voisin jakaa ihan mielelläni ja siinä melkeinpä jatkaisin äitini jalanjäljissä, mutta palkkaus senkuin huononee. Toki tarpeen tullen voisin ansaita rahaa vaikka myyjänä tai toimistorottana, mutta kumpaakaan en pidä itselleni mielekkäänä pitkän aikavälin vaihtoehtona.

Entä sitten yrittäjyys? Yllättävää kyllä, se ei ole täysin pois suljettu vaihtoehto. Nykyisessä muodossaan eli pakkoyrittäjyytenä (niin te, jotka kiistätte pakkoyrittäjyyden olemassaolon, ette ole kysyneet asiasta minulta tai muutamalta muulta kääntäjältä) se ei ole vaihtoehto. Jatkan tätä vain niin kauan kuin on pakko, mikä toivottavasti ei ole kovin kauan. Jos minulla kuitenkin olisi hyvä liikeidea, jonka toteuttaminen vaikuttaisi järkevältä, voisin ehkä lähteäkin siihen. En tiedä, olisinko valmis hommaan yksin, mutta kimpassa jonkun kanssa voisin yrittääkin. Tarvittaisiin vain se liikeidea.

Yleensä keksimäni liikeideat ovat olleet sellaisia, että en olisi itse valmis niitä toteuttanaan, mutta jotka voisivat sopia jollekulle muulle. Taisin jopa joskus leikilläni sanoa, että voisin ruveta myymään liikeideoita muille. Miettikää: Kirsikan liikeideat Oy. :D Mutta ajatus, jota periaatteessa voisin oikeasti harkita, olisi kahvila. Konseptejakin olisi pari mahdollista, mummokahvila Arabian koristeellisine kahvikuppeineen ja korvapuusteineen tai divarikahvila, josta saa kirjoja ja kahvia. Harmi vaan, että kaikki muutkin haluavat perustaa kahviloita, joten tulevaisuus ei olisi siinä kovin varma.

Sitten näihin urapohdintoihin pitää ottaa lukuun myös se yksityiselämä. Minulla on esimerkiksi alkanut ilmetä hinkua muuttaa takaisin maalle. Mitä siellä voisi sitten tehdä työkseen, jos nyt edes saisin Puuhiksen puhuttua moiseen muutokseen? Ehkä joku nettikauppa olisi mahdollinen toteuttaa sieltä käsin, jos olisi mitä myydä. Noh, tällä hetkellä maalle muutto vaikuttaa aika epätodennäköiseltä vaihtoehdolta, vaikka minulla veri sinne vetäisikin. Muutto on varmasti jossain vaiheessa edessä. Miten se kohdepaikkakunta vaikuttaa uravalintaan tai päinvastoin? Öh, jotenkin? En tiedä. Sitten tässä vaiheessa elämää, eli kohta kolmekymppisenä naisena, pitää myös ottaa huomioon mahdolliset tulevat perheenlisäykset. Tähän mennessä lapsista on lähinnä ajatellut, että sitten joskus. Vähitellen on pakko alkaa myöntää, että se "sitten joskus" alkaa vääjäämättä lähestyä, jos niitä muksuja joskus haluaa. Kiirettä ei vielä ole, mutta asia on hyvä huomioida myös nyt, kun yrittää miettiä työtulevaisuuttaan.

Pääsinkö minä tällä puusta pitkään? No en. Onpahan nyt purettu taas ajatuksia näin julkisestikin. :D

Valssittelloo

Olen aina pitänyt kaikennäköistä häähössötystä varsin turhanaikaisena touhuna, varsinkin jotain hääbloggaamista. Nyt kun on omat häät järkkäyksessä, niin... No, pääni ei varsinaisesti ole kääntynyt tuon hössötyksen suhteen. Mielestäni hääjärjestelyistä voi selvitä vallan hyvin ilman hihkuntaa juuri tietyn sävyisistä tuolinpäällisistä tai kaasojen yhteensopivista puvuista, nuo ovat juttuja, joita en ole koskaan tajunnut. Mutta olen kuitenkin viime aikoina huomannut pähkäileväni tosissani joitakin normaalisti melko yhdentekeviäkin asioita. Ja bloggaaminen itse asiassa tuntuu ihan hyvältä tavalta purkaa ajatuksia. En nyt kuitenkaan aio ottaa tavaksi häistä bloggaamista, koska luultavasti aika moni lukijani kuulee aiheesta muutenkin ihan tarpeeksi silloin, kun heitä näen. Mutta pitää sitä nyt edes yksi postaus aiheesta kirjoittaa.

Puretaan nyt ajatuksia yhdestä asiasta, jota olen viime aikoina yrittänyt pähkäillä eli häävalssista. Juu, ja häihin on puoli vuotta aikaa...

Kuiteskii, olen miettinyt, että en halua jättää häävalssin valintaa viimetippaan, koska sitten valitsisimme kuitenkin kiireessä jonkun "ihan hyvän" ja tuo nyt on asia, johon haluaisin panostaa vähän jotain ajatustakin. Pitäisi siis löytää joku kaunis, hyvä ja meidän näköinen biisi, ja nimenomaan valssi. Ei mitään häätansseja meille kiitos!

Mistä tässä sitten pitäisi lähteä liikkeelle? Noita kauniita ja hyviä valsseja nimittäin on kohtuu paljon. Perinteisistä häävalsseista minun suosikkini on ehdottomasti Akselin ja Elinan häävalssi, mutta eihän se käy. Vaikka se on kuinka kaunis, se on myöskin suomalaiseen tapaan hirvittävän melankolinen (Puuhanallen termein suomalaista ranteet auki -musiikkia). Isoin miinus on tietenkin se, että se on ollut häävalssina varmaan puolella suomalaisista, joten se ei ole erityisen omaperäinen. Ellei sitten ota rautalankaversiota:

Luulen kuitenkin, että Akseli ja Elina saa jäädä meillä kakkosvaihtoehdoksi.

Sitten jos otetaan jotain vähän nuorekkaampaa ja "erikoisempaa", niin kyllähän tuo Metallica olis aika pähee:

Mutta vaikka Metallicasta pidänkin, se ei ehkä olisi ihan meidän näköinen biisi. Joten ei.

Sitten jos löytyy moternia poppia tai rokkia, joka voisi olla molempien makuun, sanat eivät välttämättä olekaan niin sopivat:

"Tää rakkaus on liika hyvä kestääkseen." Kiitti, Muse!

Olen tullut siihen tulokseen, että ainakin minuun vetoavat eniten joko klassiset valssit tai sitten svengahtavat tai jatsahtavat kipaleet jostain 50-luvun paikkeilta. Ja kun me tykätään elokuvista ja musiikista, niin elokuvamusiikki vois olla ihan pätevä ratkaisu myös:

Breakfast at Tiffany's leffaan vaan ei liity mitään yhteisiä kokemuksia tms. Ja Puuhis sanoi tästä, että me ei olla mitään ajelehtivia Huckleberry Finnejä. Ei siis taida tämäkään osua kohdalle.

Klassista ja elokuvaa taas yhdistelisi tämä:

Old Boyssa on hieno soundtrack, ja tämä valssi on minun mielestäni järjettömän hyvä. Mutta Puuhis on ehtinyt tässäkin käyttää veto-oikeuttaan: Old Boy on sen verran rankka elokuva, että biisistä ei tule erityisen romanttisia mielikuvia.

Sitten olisi Sinatra. Vanha Sinisilmä on kuitenkin Puuhiksen suosikkiartisteja, ja kyllähän miehen biisit minuunkin vetoavat. Sitten kun hakee Sinatraa ja valssia, hakutuloksina tulee joululauluja ja tämä:

Onhan tuokin kaunis, mutta taas ne sanat: "Ennen kun myö lopullisesti hyvästellää, tuu valssaamaan mun kanssa." Niih. Hyvä olisi tämä häävalssiksi.

Olen minä löytänyt hyviä ja teemaan sopiviakin valsseja. Tänään löysin pari todella varteenotettavaakin kappaletta, kun olisi oikeasti pitänyt tehdä töitä. En nyt viitsi kuitenkaan niitä suosikkeja paljastaa, koska siinähän menee sitten se yllätys pilalle, jos valssi valikoituu niistä. Eli ei tämä valssin kaivaminen niin epätoivoista ole, vaikka se onkin osoittautunut yllättävän hankalaksi.

Sen verran voin sanoa, että tämä meidän häissä todennäköisesti tulee soimaan. Ei sen takia, että se olisi erityisen romanttinen biisi, mutta se on semmoinen meidän kahden välinen sisäpiirin juttu:

Ja kiinnostuneet voi lukea lisää meidän järjestelyistä täältä:
Puuhanallen miehinen hääblogi

Jos herra siis jaksaa päivitellä.