Meistä tulee viikonloppuna kummeja. Tai Puuhanallesta tullee vähän epävirallisempi kummi, kun hän ei kirkkoon kuulu, mutta pappi on sentään antanut luvan tulla kummirivistöön.
Olen ollut yllättävänkin innoissani tästä tulevasta tehtävästä. Tai no, en tiedä onko se kuitenkaan niin yllättävää, tuleehan tästä pienestä neitosesta ensimmäinen kummilapseni ja onhan hän vanhimman ystäväni lapsi. 25 vuotta ollaan tämän ystäväni kanssa pidetty yhtä ja mitä ilmeisemmin yhteinen matka jatkuu edelleen. Aika siistiä.
Tulevaan tehtävään valmistautuessani olen miettinyt, millainen kummi haluaisin olla. Ajatukseni kääntyvät aina vääjäämättä omiin kummeihini, joiden esimerkki on ollut mitä mainioin. Eivät he mitään superkummeja koskaan olleet, mutta kovin tärkeitä ihmisiä heistä minulle tuli. Aina kun olimme perheen kanssa tulossa pääkaupunkiseudulta kohti kotia, toivoin, että Heinolan kohdalla isä laittaisi vilkun päälle. Se nimittäin tarkoitti, että piipahtaisimme kummeilleni kylään. Monet kerrat näin myös tapahtui. Vietimme yhdessä myös monet juhannukset, vaput ja uudet vuodet. Juhannuksiin kuului yleensä myös yllä mainittu ystäväni. Ehkä tulevaisuudessa me kuulumme kummityttömme juhannuksiin.
Näitä pohtiessani mieleeni hiipii myös haikeus, koska kummitätini katsoo perääni nykyään pilven reunalta. Vain kuukautta ennen hänen kuolemaansa olin käynyt näyttämässä Puuhanallea ensi kertaa kummeilleni. Olimme Puuhiksen kanssa seurustelleet jo yli vuoden, joten olikin korkea aika tehdä esittelyt. En tietenkään osannut aavistaa, että esittely tuli niin viime tinkaan, mutta onneksi nämä elämäni tärkeät ihmiset ehtivät kohdata edes kerran.
Äsh, aina se vaan saa silmät sumenemaan.
Olisihan se hienoa, jos me Puuhiksen kanssa osaisimme olla tulevalle kummityttärellemme yhtä tärkeitä kuin omat kummini ovat olleet minulle. Ei kai se auta kuin katsoa, mitä tuleman pitää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti