Olen ollut jo parikin vuotta tietoinen, että saattaisin ehkä tarvita uudet silmälasit. Tähän on useita syitä:
1. Kuten näölle usein käy, se huonontuu. Toki minun näköni kokonaisuutena on niin hyvä, että näön huonontumista ei helposti edes havaitse. Huononäköiseen oikeaan silmääni vain on palannut vuosien jälkeen kalvava tunne, että se laahaa jäljessä. Ja jos katson lasit päässä vasen silmä kiinni tekstityksiä telkkarista, havaittavissa on pientä epätarkkuutta.
2. Lasini ovat vanhat ja kuluneet. Linssit ovat vajaan kymmenen vuoden jälkeen enemmän tai vähemmän naarmuiset, yllättävän hyvässä kunnossa toki. Hienoista violeteista kehyksistäni taas paikoitellen maalin alta hohtaa metalli. Tyylillisesti ne ovat jostain vuosituhannen taitteesta. Oikeastaan ne olivat jo vähän out silloin kun ne hankin, silloin vain en pitänyt sen hetkisestä kuumimmasta silmälasimuodista.
3. Tällä hetkellä ehkä tärkein syy uusien lasien hankkimiseen on kuitenkin se, että nämä vanhat okulaarit tuntuvat olevan vänkyrässä vähän joka suuntaan. Vuosien saatossa ne ovat kyllä muotoutuneet omaan vinoon päähäni eli ne ovat ihan hyvälläkin tavalla vinot. Mutta sitten niiden päälle on joskus astuttu ja niitä on kolhittu muilla tavoilla, viimeksi eilen sain töissä pari mehutölkkiä naamalleni (lyhyen ei ole hyvä nostaa juttuja korkealta). Näistä tapaturmista johtuen lasini venksottavat vähän liiallisesti.
Tämän eilisen tapaturman jälkeen huomasin, että korjaan lasien asentoa jatkuvasti, eikä se välttämättä auta mitään. Hyvää asentoa vain ei tuntunut löytyvän. Tästä päättelin, että ehkä vihdoin olisi aika suunnata optikolle. Silloin vain sattui olemaan perjantai-ilta, joten tehtävän suorittamista pitää odotella ensi viikkoon. Sitä ennen voinkin tehdä netin avulla vertailevaa tutkimusta eri optikkoliikkeiden välillä. Tämä osoittautui varsin mielenkiintoiseksi ja hiukan turhauttavaksi kokemukseksi.
Vain suurimmilla ketjuilla tuntuu olevan "kunnolliset" nettisivut. Kunnolliset lainausmerkeissä, koska vain yhden ketjun sivut tarjosivat riittävästi informaatiota minun makuuni. Lähes kaikilla tuntui olevan mahdollisuus "kokeilla" laseja päähänsä netissä ja "varaa aika optikolle" -lomake. Ihan kiva, mutta minä lähinnä halusin nähdä kehysmallistoja, kehyksien hintoja ja näöntarkastuksen hintaa. Ja tosiaan vain yksi neljästä ketjusta tarjosi kattavasti nämä kaikki.
Toki kaikilla pääsi katselemaan mallistoja, mutta kolmen kohdalla tuli sellainen tunne, että eihän tässä voi olla kaikki. Tuntui, että heillä esiteltiin vain muutama esimerkkikehys, ja niidenkin piti olla niitä, joita myydään tiettyjen desing-merkkien varjolla ylihintaan. Tämä neljäs sivusto tarjosi kaikkiaan 37 sivun verran kehyksiä, mihin nämä muut ketjut eivät varmaan yltäneet yhteensä. Siellä sain ainakin kattavan tuntuisen kuvan siitä, mitä on tarjolla.
Otetaan sitten vaikka näöntarkastuksen hinta. Tosiaan tällä yhdellä sivulla sanottiin suoraan, että näöntarkastus maksaa niin ja niin paljon. Muilla sivuilla kerrottiin näöntarkastuspalveluista, mutta hintaa ei yleensä kerrottu. Yhdessä paikassa tosin oli tarjous, että tarkastus tulee kaupanpäälle, jos ostaa niin ja niin kalliit kehykset. Mutta mitä se maksaa, jos ostaa halvemmat?
Sitten oli tämä kehysten hinta. No, se nyt oli useimmilla sivuilla varsin tyydyttävästi kerrottu. Vain yksi sivusto ei suostunut kertomaan kehysten hintoja. Ainoa havaittava tapa saada hintatietoja siellä oli hintalaskuri, joka antoi silmälasien hinnan erään etukortin kanssa. Hintalaskurissa oli se ongelma, että kehysten vaihtaminen ei tuntunut vaikuttavan hintaan millään tavalla, ainoastaan linssien lisäominaisuudet nostivat hintaa. Kaikki kehykset tässä liikkeessä ovat siis samanhintaisia? Sieltä saa vain kalliita merkkikehyksiä? Siellä saa etukortiton maksaa laseistaan vääjäämättä 500 euroa? Jotenkin sivusto herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Se ei mielestäni ole erityisen hyvää palvelua. Niin, ja tämä hintalaskuri käsitti vain asiakasomistajamalliston kehykset. Malliston ulkopuolella olevien kehysten hintoja ei kerrottu millään tavalla.
Tiedänpähän ainakin, mihin liikkeeseen suuntani otan ensi viikolla. Koska vain yhdeltä sivustolta olen saanut riittävästi vastauksia kysymyksiini, optikon valinta ei ole erityisen vaikea. Vai pitäisikö mennä joihinkin niistä, joilla ei ole nettisivuja ollenkaan?
7.8.2010
1.8.2010
Asta kävi kylässä
Joskus sitä tajuaa vasta paljon myöhemmin, miten hiuskarvan varassa oma henkikulta on ollut. Itselläni tällaisia tajuamisen hetkiä on ollut monia parin viime päivän aikana, kun on käynyt aina vain paremmin selville, mitä Olavinpäivänyönä riehunut myrsky sai aikaan.
Kuten edellisessä päivityksessä kerroin, viimeisten viikkojen aikana sosiaalinen elämäni on ollut kovin vähäistä. Kavereita ei yksinkertaisesti ole edes ehtinyt nähdä. Siksipä ajattelin, että Olavinpäivä on hyvä tekosyy koota porukkaa kasaan ja mennä vaikkapa piknikille. (Asiaan vihkiytymättömille eli epäsavonlinnalaisille: 29. heinäkuuta on Olavin nimipäivä, joka on Olavinlinnan kotikaupungissa yllättäen suuri juhlapäivä. Silloin otetaan ilo irti kesästä, joka lähenee jo loppuaan.) Siispä muotoutui suunnitelma, että menemme porukalla toiselle puolelle kaupunkia Mallatsaareen syömään kanaa ja patonkia ja siemailemaan hieman viiniä ja Puuhanallen simaa.
Mallatsaari on hieno paikka: Matalaa kalliota järven rannassa, pienen metsikön takana, näköyhteys Olavinlinnan vähemmän nähdylle puolelle ja varsin priima paikka seurata vaikkapa Olavinpäivän ilotulitusta. Ja siellä on ehkä vähemmän todennäköisesti muuta väkeä häirtisemässä kuin esimerkiksi viereisillä Kyrönniemen kallioilla.
Siellä siis hengailimme ja kivaa oli. Tarkoitus ei välttämättä edes ollut olla siellä enää puolen yön aikaan, koska seurueen linnan opastuksilla oli rankka työpäivä takana ja seuraava edessä. Mutta aikataulumme hieman venyi ja paukkui ja, kuinka ollakaan, kello löi puolta yötä ja ilotulitus alkoi. Hyvin pian tulituksen päätyttyä havaitsimme, että suurin piirtein kai kaakon suunnalla välkehtii. Onko jollain oma ilotulitus? Ei, ne olivat salamoita ja vastapäisen metsikön takaa havaitsimme myrskyrintaman olevan tulossa kohti. Emme tietenkään siinä vaiheessa tienneet millaisesta myrskystä on kyse, mutta päätimme pistää kamat kasaan aika vikkelään ja lähteä juoksemaan pois alta.
Asmudamus ja Jake pääsivät pyörättöminä juoksemaan suoriltaan Serkon kotiin ja siksi selvisivät reissusta jopa kastumatta. Minulla, Puuhanallella ja Syksyn morsiamella oli pyörät, joita lähdimme noutamaan Kyrönniemen kentän laitamilta. Tuuli yltyy ja myrskyrintama saavuttaa meidät vallan nopeasti, muut saavat pyöränsä auki nopeasti, mutta minä taistelen pyöränlukkoni kanssa pimeässä, kiireessä ja hiukan myös humaltuneena. Juuri, kun saan pyörän auki, niskaani alkaa sataa puutavaraa. Takanani olevasta männystä irtosi oksia, jotka tulivat suoraan päälleni. Yllättäen hätäännyin, mutta kärsimäni vahingot: hartiassa pieni pyöreä naarmu, solisluussa hyvin hento mustelma ja vääntynyt pyörän takakori. Heti, kun selvisin suurimmasta järkytyksestä ja selvisi, että mitään ei käynyt, lähdimme ajamaan tuhatta ja sataa Serkolle päin. Perille saavuimme läpimärkinä ja meikäläinen ainakin hieman säikähtäneenä.
Muutaman hetken päästä tajusin kaikessa rytäkässä kadottaneeni avaimeni ja aurinkolasini, joita Puuhanalle ja Jake lähtivät etsimään, kun myrsky oli jo laantunut. Ja tarkkasilmäiset ja nokkelat pojat löysivätkin ne. Kiitos siitä kovasti. Kun lopulta lähdimme Puuhanallen ja Asmudamuksen kanssa kulkemaan kohti kotia omalle puolellemme kaupunkia, näimme pieniä merkkejä myrskytuhoista. Aina paikoitellen näkyi kaatuneita puita ja keskustastakin oli sähköt poikki. Myöhemmin Asmudamus vielä soitti, että hänen suunnallansa on puuta enemmänkin nurin ja pihassa ilmeisesti oli puu kaatunut parkkipaikan autojen päälle. Meidän parkkipaikallamme oli myös pari autoa päässyt koivun syleilyyn ja sähköt oli myös meillä poikki.
Kuten sanoin, tilanteen vakavuus alkoi todella käydä ilmi vasta seuraavina päivänä. Lähdin aamulla tekemisen puutteessa kävelemään lähikauppaan, meillä oli vielä siinä vaiheessa sähköt poikki. Matkalla oli paljon kaatuneita ja vaurioituneita puita, joista osa roikkui sähkölinjojen varassa. Myös yksi sähkötolppa oli katkennut. Hernerinteen loppupää oli minun näkökulmastani kokonaan puiden peitossa. Kotimatkalla huomasin, että opiskelija-asuntojen vieressä menevien portaiden poikki retkotti mänty, jonka latva oli suoraan talon sisäänkäynnin päällä. Myöhemmin kävin yliopistolla ja näin uutisissakin näytetyt tuhot sairaalan luona, ja kyllä siellä yliopistonmäelläkin oli petäjä poikineen nurin.
Luonnollisesti eniten toimintaa haittaavat tuhot raivataan ensin, mistä seuraa se, että "inkkarisola" eli suorin reitti meiltä kaupunkiin on poikki. Tätä en tietenkään muistanut eilen kun tulin töistä, vaan tajusin sen siinä vaiheessa, kun takaisin kääntyminen ja kiertotietä meneminen olisi vienyt enemmän aikaa. Siksipä menin pyörineni ensin yhden rungon ali, sitten toisen yli peläten, että sen yläpuolella oleva runko menettää tukensa ja tulee niskaan, ja sitten vielä loput puut piti kiertää metsän kautta. Tulipahan kerrankin maastopyöräiltyä maastopyörälläni.
Ehkä pahimpia järkytyksiä oli se, kun näin Serkon Mallatsaaren tuhoista ottamat valokuvat. Jos emme olisi havainneet myrskyrintamaa hyvissä ajoin, jos emme olisi tajunneet lähteä karkuun heti, jos olisi tullut jokin muu viivytys... Minun pieni selkänaarmuni on pientä siihen verrattuna, mitä olisi voinut käydä.
P.S. Asiaan vihkiytymättömille pieni selvennys käyttämistäni lempinimistä: Meidän porukalla on tietyille pariskunnille olemassa vakiintuneet lempinimet, esimerkkinä tässä tekstissä esiintyvä Serkko (tunnetaan myös Jajjana ja Jarsena). Joskus ihmisistä kuitenkin pitää puhua yksilöinä, joten tekstissä esiintyvät Jake ja Syksyn morsian (sori, pää löi tyhjää, enkä keksinyt tähän hätään parempaa nimeä) muodostavat yhdessä Serkon. Vaikka blogiani ei ehkä luekaan kuin omat kaverini, se on kuitenkin julkinen, ja haluan siksi välttää ihmisten oikeden nimien käyttämistä.
Kuten edellisessä päivityksessä kerroin, viimeisten viikkojen aikana sosiaalinen elämäni on ollut kovin vähäistä. Kavereita ei yksinkertaisesti ole edes ehtinyt nähdä. Siksipä ajattelin, että Olavinpäivä on hyvä tekosyy koota porukkaa kasaan ja mennä vaikkapa piknikille. (Asiaan vihkiytymättömille eli epäsavonlinnalaisille: 29. heinäkuuta on Olavin nimipäivä, joka on Olavinlinnan kotikaupungissa yllättäen suuri juhlapäivä. Silloin otetaan ilo irti kesästä, joka lähenee jo loppuaan.) Siispä muotoutui suunnitelma, että menemme porukalla toiselle puolelle kaupunkia Mallatsaareen syömään kanaa ja patonkia ja siemailemaan hieman viiniä ja Puuhanallen simaa.
Mallatsaari on hieno paikka: Matalaa kalliota järven rannassa, pienen metsikön takana, näköyhteys Olavinlinnan vähemmän nähdylle puolelle ja varsin priima paikka seurata vaikkapa Olavinpäivän ilotulitusta. Ja siellä on ehkä vähemmän todennäköisesti muuta väkeä häirtisemässä kuin esimerkiksi viereisillä Kyrönniemen kallioilla.
Siellä siis hengailimme ja kivaa oli. Tarkoitus ei välttämättä edes ollut olla siellä enää puolen yön aikaan, koska seurueen linnan opastuksilla oli rankka työpäivä takana ja seuraava edessä. Mutta aikataulumme hieman venyi ja paukkui ja, kuinka ollakaan, kello löi puolta yötä ja ilotulitus alkoi. Hyvin pian tulituksen päätyttyä havaitsimme, että suurin piirtein kai kaakon suunnalla välkehtii. Onko jollain oma ilotulitus? Ei, ne olivat salamoita ja vastapäisen metsikön takaa havaitsimme myrskyrintaman olevan tulossa kohti. Emme tietenkään siinä vaiheessa tienneet millaisesta myrskystä on kyse, mutta päätimme pistää kamat kasaan aika vikkelään ja lähteä juoksemaan pois alta.
Asmudamus ja Jake pääsivät pyörättöminä juoksemaan suoriltaan Serkon kotiin ja siksi selvisivät reissusta jopa kastumatta. Minulla, Puuhanallella ja Syksyn morsiamella oli pyörät, joita lähdimme noutamaan Kyrönniemen kentän laitamilta. Tuuli yltyy ja myrskyrintama saavuttaa meidät vallan nopeasti, muut saavat pyöränsä auki nopeasti, mutta minä taistelen pyöränlukkoni kanssa pimeässä, kiireessä ja hiukan myös humaltuneena. Juuri, kun saan pyörän auki, niskaani alkaa sataa puutavaraa. Takanani olevasta männystä irtosi oksia, jotka tulivat suoraan päälleni. Yllättäen hätäännyin, mutta kärsimäni vahingot: hartiassa pieni pyöreä naarmu, solisluussa hyvin hento mustelma ja vääntynyt pyörän takakori. Heti, kun selvisin suurimmasta järkytyksestä ja selvisi, että mitään ei käynyt, lähdimme ajamaan tuhatta ja sataa Serkolle päin. Perille saavuimme läpimärkinä ja meikäläinen ainakin hieman säikähtäneenä.
Muutaman hetken päästä tajusin kaikessa rytäkässä kadottaneeni avaimeni ja aurinkolasini, joita Puuhanalle ja Jake lähtivät etsimään, kun myrsky oli jo laantunut. Ja tarkkasilmäiset ja nokkelat pojat löysivätkin ne. Kiitos siitä kovasti. Kun lopulta lähdimme Puuhanallen ja Asmudamuksen kanssa kulkemaan kohti kotia omalle puolellemme kaupunkia, näimme pieniä merkkejä myrskytuhoista. Aina paikoitellen näkyi kaatuneita puita ja keskustastakin oli sähköt poikki. Myöhemmin Asmudamus vielä soitti, että hänen suunnallansa on puuta enemmänkin nurin ja pihassa ilmeisesti oli puu kaatunut parkkipaikan autojen päälle. Meidän parkkipaikallamme oli myös pari autoa päässyt koivun syleilyyn ja sähköt oli myös meillä poikki.
Kuten sanoin, tilanteen vakavuus alkoi todella käydä ilmi vasta seuraavina päivänä. Lähdin aamulla tekemisen puutteessa kävelemään lähikauppaan, meillä oli vielä siinä vaiheessa sähköt poikki. Matkalla oli paljon kaatuneita ja vaurioituneita puita, joista osa roikkui sähkölinjojen varassa. Myös yksi sähkötolppa oli katkennut. Hernerinteen loppupää oli minun näkökulmastani kokonaan puiden peitossa. Kotimatkalla huomasin, että opiskelija-asuntojen vieressä menevien portaiden poikki retkotti mänty, jonka latva oli suoraan talon sisäänkäynnin päällä. Myöhemmin kävin yliopistolla ja näin uutisissakin näytetyt tuhot sairaalan luona, ja kyllä siellä yliopistonmäelläkin oli petäjä poikineen nurin.
Luonnollisesti eniten toimintaa haittaavat tuhot raivataan ensin, mistä seuraa se, että "inkkarisola" eli suorin reitti meiltä kaupunkiin on poikki. Tätä en tietenkään muistanut eilen kun tulin töistä, vaan tajusin sen siinä vaiheessa, kun takaisin kääntyminen ja kiertotietä meneminen olisi vienyt enemmän aikaa. Siksipä menin pyörineni ensin yhden rungon ali, sitten toisen yli peläten, että sen yläpuolella oleva runko menettää tukensa ja tulee niskaan, ja sitten vielä loput puut piti kiertää metsän kautta. Tulipahan kerrankin maastopyöräiltyä maastopyörälläni.
Ehkä pahimpia järkytyksiä oli se, kun näin Serkon Mallatsaaren tuhoista ottamat valokuvat. Jos emme olisi havainneet myrskyrintamaa hyvissä ajoin, jos emme olisi tajunneet lähteä karkuun heti, jos olisi tullut jokin muu viivytys... Minun pieni selkänaarmuni on pientä siihen verrattuna, mitä olisi voinut käydä.
P.S. Asiaan vihkiytymättömille pieni selvennys käyttämistäni lempinimistä: Meidän porukalla on tietyille pariskunnille olemassa vakiintuneet lempinimet, esimerkkinä tässä tekstissä esiintyvä Serkko (tunnetaan myös Jajjana ja Jarsena). Joskus ihmisistä kuitenkin pitää puhua yksilöinä, joten tekstissä esiintyvät Jake ja Syksyn morsian (sori, pää löi tyhjää, enkä keksinyt tähän hätään parempaa nimeä) muodostavat yhdessä Serkon. Vaikka blogiani ei ehkä luekaan kuin omat kaverini, se on kuitenkin julkinen, ja haluan siksi välttää ihmisten oikeden nimien käyttämistä.
27.7.2010
Pyöräseikkailuja
Mitä, onks mulla muka blogi? Pitäiskö sitä muka joskus päivittääkin? Hö.
Elämä on ollut hektistä... Tai no, ei elämä, vaan töitä on viime aikoina saanut paiskia oikein olan takaa. Niitä on saanut suorastaan tehdä niin paljon, että vapaapäivät ovat siintäneet vain haaveissa ja kavereitakaan ei ole tullut nähtyä taas moneen aikaan. Apua tilanteeseen ei ole suonut tuo loputon helle, joka aiheuttaa vain tukalaa oloa ja josta ei kaikkien töiden takia voi edes yrittää nauttia. Tämähän on tietenkin johtanut siihen, että viimeisen parin viikon aikana Puuhanalle on joutunut kotona kärsimään pienestä ja äkäisestä Kirsikasta. Raukka on yrittänyt parhaansa mukaan piristää, mutta toisinaan on saanut vaivan palkaksi vain kiukuttelua. Tästä viikosta lähtien pitäisi työtaakan vähän helpottaa, ehkä voin joskus jopa pitää satunnaisen vapaapäivän.
Tänäänkin olen jo saanut nauttia hiukan vapaa-aikaa. Aamupäivä meni vielä kääntäessä, mutta sitten päätin lähteä pienelle pyöräseikkailulle. Jokin aika sitten kävin koluamassa hieman Kellarpeltoa ja nyt jatkoin sitä puuhaa. Aholahteakin tuli vähän nähtyä. Tarkoitukseni oli itse asiassa käydä katsastamassa sellainen poukama kuin Pahalahti, mutta siitä ajatuksesta luovuin lopulta. Miksikö? Koska sinne johtavan tien alkupäässä ilmoitettiin yleisen tien päättymisestä ja arvelin tämän tarkoittavan, ettei siellä välttämättä katsota hyvällä satunnaisia pyöräilijöitä. Luultavasti siellä kuitenkin paikalliset alkuasukkaat käyvät ulkoiluttamassa koiriaan, mutta eipähän tuo nyt niin tärkeä seikkailu minulle ollut.
Sen sijaan kävin sitten katsastamassa Kellarpellon uimarannan, josta edellisellä seikkailullani ajoin vahingossa ohi. (Jostain syystä Savonlinnassa ei harrasteta opasteita yleisille uimarannoille.) Siellä sitten istuskelin hetken kalliolla, kuuntelin uivien penskojen mökää ja tutkiskelin mukaani ottamaa karttaa. Kartasta havaitsi tulosuunnassani toisen, ilmeisesti epävirallisemman uimarannan, minkä hetken mielijohteesta päätin myös katsastaa. Eikun seurailemaan jälkiäni takaisin.
Ranta löytyi varsin helposti pienen hiekkatien päästä, ja mikä hienointa ja melkoisen uskomatonta, se oli aivan autio. Toki siellä oli merkkejä, että siellä käy teinejä viettämässä aikaa silloin tällöin, mutta syrjäisyytensä takia se ehkä ole niin suosittu paikka. Muutoinhan ranta oli mitä miellyttävin: rauhallinen, enimmäkseen siisti, hienot maisemat. Ainoa arveluttava, ja hiukan huvittuneisuutta aiheuttanut, asia oli lähellä menevä sähkölinja. Linja oikaisee pienen lahden poikki, mistä syystä yksi sähkötolppa on isketty järveen, ja tämä tolppa on kallellaan kuin eräs italialainen torni. Enpähän ainakaan silloin halua olla siellä rannalla uimassa, jos/kun tolppa päättää kellahtaa nurin.
Mutta hyvä päivä on ollut tämä. Nyt pitänee valmistautua ruoanlaittoon, kun Puuhiksen pitäisi kohta palailla töistä.
Elämä on ollut hektistä... Tai no, ei elämä, vaan töitä on viime aikoina saanut paiskia oikein olan takaa. Niitä on saanut suorastaan tehdä niin paljon, että vapaapäivät ovat siintäneet vain haaveissa ja kavereitakaan ei ole tullut nähtyä taas moneen aikaan. Apua tilanteeseen ei ole suonut tuo loputon helle, joka aiheuttaa vain tukalaa oloa ja josta ei kaikkien töiden takia voi edes yrittää nauttia. Tämähän on tietenkin johtanut siihen, että viimeisen parin viikon aikana Puuhanalle on joutunut kotona kärsimään pienestä ja äkäisestä Kirsikasta. Raukka on yrittänyt parhaansa mukaan piristää, mutta toisinaan on saanut vaivan palkaksi vain kiukuttelua. Tästä viikosta lähtien pitäisi työtaakan vähän helpottaa, ehkä voin joskus jopa pitää satunnaisen vapaapäivän.
Tänäänkin olen jo saanut nauttia hiukan vapaa-aikaa. Aamupäivä meni vielä kääntäessä, mutta sitten päätin lähteä pienelle pyöräseikkailulle. Jokin aika sitten kävin koluamassa hieman Kellarpeltoa ja nyt jatkoin sitä puuhaa. Aholahteakin tuli vähän nähtyä. Tarkoitukseni oli itse asiassa käydä katsastamassa sellainen poukama kuin Pahalahti, mutta siitä ajatuksesta luovuin lopulta. Miksikö? Koska sinne johtavan tien alkupäässä ilmoitettiin yleisen tien päättymisestä ja arvelin tämän tarkoittavan, ettei siellä välttämättä katsota hyvällä satunnaisia pyöräilijöitä. Luultavasti siellä kuitenkin paikalliset alkuasukkaat käyvät ulkoiluttamassa koiriaan, mutta eipähän tuo nyt niin tärkeä seikkailu minulle ollut.
Sen sijaan kävin sitten katsastamassa Kellarpellon uimarannan, josta edellisellä seikkailullani ajoin vahingossa ohi. (Jostain syystä Savonlinnassa ei harrasteta opasteita yleisille uimarannoille.) Siellä sitten istuskelin hetken kalliolla, kuuntelin uivien penskojen mökää ja tutkiskelin mukaani ottamaa karttaa. Kartasta havaitsi tulosuunnassani toisen, ilmeisesti epävirallisemman uimarannan, minkä hetken mielijohteesta päätin myös katsastaa. Eikun seurailemaan jälkiäni takaisin.
Ranta löytyi varsin helposti pienen hiekkatien päästä, ja mikä hienointa ja melkoisen uskomatonta, se oli aivan autio. Toki siellä oli merkkejä, että siellä käy teinejä viettämässä aikaa silloin tällöin, mutta syrjäisyytensä takia se ehkä ole niin suosittu paikka. Muutoinhan ranta oli mitä miellyttävin: rauhallinen, enimmäkseen siisti, hienot maisemat. Ainoa arveluttava, ja hiukan huvittuneisuutta aiheuttanut, asia oli lähellä menevä sähkölinja. Linja oikaisee pienen lahden poikki, mistä syystä yksi sähkötolppa on isketty järveen, ja tämä tolppa on kallellaan kuin eräs italialainen torni. Enpähän ainakaan silloin halua olla siellä rannalla uimassa, jos/kun tolppa päättää kellahtaa nurin.
Mutta hyvä päivä on ollut tämä. Nyt pitänee valmistautua ruoanlaittoon, kun Puuhiksen pitäisi kohta palailla töistä.
19.6.2010
Kassaneidin murheenkryynit II
No niin, pääsemme taas lempivalituslauluuni eli asiakkaiden virhekäyttäytymiseen.
Kaikki me olemme joskus kaupassa asiakkaina, annan siis kaikille neuvon:
Aina, kun otatte jonkin tuotteen ja ennen kassalle menoa muutatte mielenne, VIEKÄÄ SE TUOTE TAKAISIN OMALLE PAIKALLEEN.
Tähän neuvoon on kaksi perustelua:
1) Kaupan henkilökunnan vitutuksen määrä kaksinkertaistuu, kun joka päivä saa raahata kaljatölkkejä keksihyllystä, leipiä pesuainehyllystä ja makkarapaketteja vaatteiden seasta omille paikoilleen tai poistoihin.
2) Kun sen makkarapaketin jättää vaatepöydälle tai kalapuikkolaatikon vie lonkerolavan päälle lojumaan, tuote joutuu lopulta poistoihin. Ja mitä tämä tarkoittaa? Sitä, että jonkun kusipää-ääliön takia menee hyvää ruokaa hukkaan. Tuotteet, jotka ovat kylmiössä, ovat siellä sen takia, että ne tarvitsevat kylmää. Muuten ne pilaantuvat ja joutuvat roskiin.
Ymmärrän jotkin tapaukset, miksi tuotteet vaeltavat vääriin paikkoihin. Näpistelijät esim. saattavat alkaa pelätä kiinnijäämistä ja hylätä taskuun menneet tuotteet ihan mihin sattuu. Varsin ymmärrettävää. Mutta se, että tavalliset asiakkaat eivät vaivaudu viemään tuotteita takaisin omille paikoilleen, on aivan käsittämätöntä. Vielä käsittämättömämmäksi asia muuttuu, kun kyseessä tosiaan on kylmiötuote. Ei niitä pari tuntia huoneenlämmössä lojuneita ruokia oikeasti voi enää syödä. Ovatko ihmiset oikeasi niin laiskoja ja ylimielisiä, että tahallaan pilaannuttavat ruokaa ja ärsyttävät henkilökuntaa? Emmehän me kaupan työntekijätkään tule teidän muiden työpaikoille piilottamaan vaikkapa toimistotarvikkeita ja hajottamaan tietokoneita.
Tähän purkaukseen on muuten syynsä, ja tällä kertaa olin itse asiakkaana. Kävin nimittäin äsken lähikaupassa ostoksilla, ja kuinka ollakaan, löysin kahvihyllystä jonkinmoisen kanapaketin ja purkin Kermaa Morjensia. Molemmat tuntuivat käteen lämpöisiltä, joten luultavasti olivat lojuneet siinä vähintäänkin kaupan aukeamisesta lähtien tai jopa yön yli. Minä sitten kilttinä tyttönä kiikutin tuotteet muun henkilökunnan puutteessa kassalle, joka saa sitten toimittaa ne poistoihin. Epäilemättä saan myöhemmin tehdä samanmoisia löytöjä omalla työpaikallani työntekijän ominaisuudessa. Vihaksi pistää tuommoinen tuhlaus.
Sitten vielä esimerkit hyvästä ja huonosta asiakkaasta siinä vaiheessa, kun kassa tai kortinlukija jumittuu. Aloitetaan siitä huonosta.
Jokin aika sitten kävi niin, että pankkikortit herkesivät toimimasta kassalla. Jonkinmoinen tietoliikennehäiriö taasen, ja ne ovat noin yleensäkin todella ärsyttäviä, kun joutuu kassalla istumaan. Kassalleni tuli asiakas, joka olisi sitten halunnut maksaa kortilla. Toki kokeilimme toimiiko kortti, mutta turha toivo. Asiakkaalla ei tietenkään ollut käteistä mukana, ja tässä tilanteessa lähetämme asiakkaan naapuritalon pankkiautomaatille käteisnostoon. Noh, tämä kaveri oli vallan mukava ja lähti mukisematta hakemaan käteistä. En ollut sillä hetkellä ainoa kassa, joten sanoin muille jonossa oleville, että voivat mennä toiselle kassalle, jos eivät malta odottaa muutamaa minuuttia. Muut menivät, paitsi aivan seuraavana jonossa oleva nainen. Sanoin hänelle, että nyt joutuu hetken odottamaan. Nainen alkaa valittaa, että enkö voi ottaa toista asiakasta samaan aikaan. "Kyllähän muissakin kaupoissa pystyy." Sori vaan, olet nyt tässä kaupassa, kassakoneemme eivät toimi niin. Eukko huokailee ja valittaa, että autossa on sairas koiranpentu odottamassa, että pitäisi päästä jo, ja että on huonoa asiakaspalvelua ja vaikka mitä. Mitä teet kaupassa, jos et voi jättää koiranpentuasi viideksi minuutiksi? Miksi et mennyt toiselle kassalle, vaikka sitä ehdotin? Käteistä hakeva asiakas tuli parin ikuisuudelta tuntuvan minuutin päästä maksamaan ostoksensa. Sillä aikaa olin mielestäni ystävällinen tälle kenkkuilijaeukolle ja yritin selittää mistä on kyse, vaikka tunsinkin oloni todella paskaksi. Lopuksi vielä toivotin paranemista tälle kuuluisalle koiranpennulle. Haukkuja sain siitäkin osakseni. Olisin toki oinut toimia toisin, niin että valittajaeukkokin olisi päässyt nopeammin menemään. Siinä vaiheessa vain en tullut ajatelleeksi kikkoja, ja valittaminen sai aivoni entistä enemmän lukkoon. Oma toimintanikin siis olisi voinut olla parempaa, myönnän sen, mutta eipä tuon asiakkaan käyttäytyminen erityisesti edesauttanut hyvää palvelua.
Eilen kävi sitten niin, että vaihdoin kuittirullan kassakoneeseen. Tästähän kassakone suuttui, olin kai viivyttänyt liian kauan rullan vaihtamista. Kone päätti siis tiltata. Tässä vaiheessa vuorossa oli naisasiakas, jolla oli valtavat määrät ruokaostoksia. Siinä vähän aikaa yritin saada konetta toimimaan, pyysin työtoverini toiselle kassalle jonoa lyhentämään ja lopulta tulin siihen tulokseen, että kone pitää käynnistää uudelleen. Tällä kertaa asiakas ei ottanut hirveitä pultteja, vaan alkoi huvittuneena kertoa tottuneensa tähän. Edelliselläkin kerralla, jossain toisessa kaupassa, oli kassakone jymähtänyt. Itse kerroin, miten joskus työvuoron alussa tuntuu, että aina minun koneeni tilttaa heti alkuun. Siinä sitten naureskelimme, miten meidän kohtaloomme kuuluu se, että koneet eivät toimi. Edes uudelleenkäynnistäminen ei tuntunut vievän niin kauan aikaa, kun sitä sai odotella rennon ja huumorintajuisen asiakkaan kanssa.
Päivän toinen neuvo siis: Kun kassalla menee jokin vikaan, ja niin joskus käy, olkaa kärsivällisiä, vaihtakaa kassaa, älkää ottako asioita niin vakavasti. Merkitsevästi syvään huokaileva tai suoraan haukkuva asiakas ei ole miellyttävä kokemus. Tilanne on kassahenkilön mielestä joka tapauksessa epämiellyttävä, oli kyse kassan omasta virheestä tai kenkkuilevasta laitteistosta. Ei ole mitään syytä vääntää sitä puukkoa haavassa.
Kaikki me olemme joskus kaupassa asiakkaina, annan siis kaikille neuvon:
Aina, kun otatte jonkin tuotteen ja ennen kassalle menoa muutatte mielenne, VIEKÄÄ SE TUOTE TAKAISIN OMALLE PAIKALLEEN.
Tähän neuvoon on kaksi perustelua:
1) Kaupan henkilökunnan vitutuksen määrä kaksinkertaistuu, kun joka päivä saa raahata kaljatölkkejä keksihyllystä, leipiä pesuainehyllystä ja makkarapaketteja vaatteiden seasta omille paikoilleen tai poistoihin.
2) Kun sen makkarapaketin jättää vaatepöydälle tai kalapuikkolaatikon vie lonkerolavan päälle lojumaan, tuote joutuu lopulta poistoihin. Ja mitä tämä tarkoittaa? Sitä, että jonkun kusipää-ääliön takia menee hyvää ruokaa hukkaan. Tuotteet, jotka ovat kylmiössä, ovat siellä sen takia, että ne tarvitsevat kylmää. Muuten ne pilaantuvat ja joutuvat roskiin.
Ymmärrän jotkin tapaukset, miksi tuotteet vaeltavat vääriin paikkoihin. Näpistelijät esim. saattavat alkaa pelätä kiinnijäämistä ja hylätä taskuun menneet tuotteet ihan mihin sattuu. Varsin ymmärrettävää. Mutta se, että tavalliset asiakkaat eivät vaivaudu viemään tuotteita takaisin omille paikoilleen, on aivan käsittämätöntä. Vielä käsittämättömämmäksi asia muuttuu, kun kyseessä tosiaan on kylmiötuote. Ei niitä pari tuntia huoneenlämmössä lojuneita ruokia oikeasti voi enää syödä. Ovatko ihmiset oikeasi niin laiskoja ja ylimielisiä, että tahallaan pilaannuttavat ruokaa ja ärsyttävät henkilökuntaa? Emmehän me kaupan työntekijätkään tule teidän muiden työpaikoille piilottamaan vaikkapa toimistotarvikkeita ja hajottamaan tietokoneita.
Tähän purkaukseen on muuten syynsä, ja tällä kertaa olin itse asiakkaana. Kävin nimittäin äsken lähikaupassa ostoksilla, ja kuinka ollakaan, löysin kahvihyllystä jonkinmoisen kanapaketin ja purkin Kermaa Morjensia. Molemmat tuntuivat käteen lämpöisiltä, joten luultavasti olivat lojuneet siinä vähintäänkin kaupan aukeamisesta lähtien tai jopa yön yli. Minä sitten kilttinä tyttönä kiikutin tuotteet muun henkilökunnan puutteessa kassalle, joka saa sitten toimittaa ne poistoihin. Epäilemättä saan myöhemmin tehdä samanmoisia löytöjä omalla työpaikallani työntekijän ominaisuudessa. Vihaksi pistää tuommoinen tuhlaus.
Sitten vielä esimerkit hyvästä ja huonosta asiakkaasta siinä vaiheessa, kun kassa tai kortinlukija jumittuu. Aloitetaan siitä huonosta.
Jokin aika sitten kävi niin, että pankkikortit herkesivät toimimasta kassalla. Jonkinmoinen tietoliikennehäiriö taasen, ja ne ovat noin yleensäkin todella ärsyttäviä, kun joutuu kassalla istumaan. Kassalleni tuli asiakas, joka olisi sitten halunnut maksaa kortilla. Toki kokeilimme toimiiko kortti, mutta turha toivo. Asiakkaalla ei tietenkään ollut käteistä mukana, ja tässä tilanteessa lähetämme asiakkaan naapuritalon pankkiautomaatille käteisnostoon. Noh, tämä kaveri oli vallan mukava ja lähti mukisematta hakemaan käteistä. En ollut sillä hetkellä ainoa kassa, joten sanoin muille jonossa oleville, että voivat mennä toiselle kassalle, jos eivät malta odottaa muutamaa minuuttia. Muut menivät, paitsi aivan seuraavana jonossa oleva nainen. Sanoin hänelle, että nyt joutuu hetken odottamaan. Nainen alkaa valittaa, että enkö voi ottaa toista asiakasta samaan aikaan. "Kyllähän muissakin kaupoissa pystyy." Sori vaan, olet nyt tässä kaupassa, kassakoneemme eivät toimi niin. Eukko huokailee ja valittaa, että autossa on sairas koiranpentu odottamassa, että pitäisi päästä jo, ja että on huonoa asiakaspalvelua ja vaikka mitä. Mitä teet kaupassa, jos et voi jättää koiranpentuasi viideksi minuutiksi? Miksi et mennyt toiselle kassalle, vaikka sitä ehdotin? Käteistä hakeva asiakas tuli parin ikuisuudelta tuntuvan minuutin päästä maksamaan ostoksensa. Sillä aikaa olin mielestäni ystävällinen tälle kenkkuilijaeukolle ja yritin selittää mistä on kyse, vaikka tunsinkin oloni todella paskaksi. Lopuksi vielä toivotin paranemista tälle kuuluisalle koiranpennulle. Haukkuja sain siitäkin osakseni. Olisin toki oinut toimia toisin, niin että valittajaeukkokin olisi päässyt nopeammin menemään. Siinä vaiheessa vain en tullut ajatelleeksi kikkoja, ja valittaminen sai aivoni entistä enemmän lukkoon. Oma toimintanikin siis olisi voinut olla parempaa, myönnän sen, mutta eipä tuon asiakkaan käyttäytyminen erityisesti edesauttanut hyvää palvelua.
Eilen kävi sitten niin, että vaihdoin kuittirullan kassakoneeseen. Tästähän kassakone suuttui, olin kai viivyttänyt liian kauan rullan vaihtamista. Kone päätti siis tiltata. Tässä vaiheessa vuorossa oli naisasiakas, jolla oli valtavat määrät ruokaostoksia. Siinä vähän aikaa yritin saada konetta toimimaan, pyysin työtoverini toiselle kassalle jonoa lyhentämään ja lopulta tulin siihen tulokseen, että kone pitää käynnistää uudelleen. Tällä kertaa asiakas ei ottanut hirveitä pultteja, vaan alkoi huvittuneena kertoa tottuneensa tähän. Edelliselläkin kerralla, jossain toisessa kaupassa, oli kassakone jymähtänyt. Itse kerroin, miten joskus työvuoron alussa tuntuu, että aina minun koneeni tilttaa heti alkuun. Siinä sitten naureskelimme, miten meidän kohtaloomme kuuluu se, että koneet eivät toimi. Edes uudelleenkäynnistäminen ei tuntunut vievän niin kauan aikaa, kun sitä sai odotella rennon ja huumorintajuisen asiakkaan kanssa.
Päivän toinen neuvo siis: Kun kassalla menee jokin vikaan, ja niin joskus käy, olkaa kärsivällisiä, vaihtakaa kassaa, älkää ottako asioita niin vakavasti. Merkitsevästi syvään huokaileva tai suoraan haukkuva asiakas ei ole miellyttävä kokemus. Tilanne on kassahenkilön mielestä joka tapauksessa epämiellyttävä, oli kyse kassan omasta virheestä tai kenkkuilevasta laitteistosta. Ei ole mitään syytä vääntää sitä puukkoa haavassa.
14.6.2010
Fanityttö innostuu
Winter is coming.
Winter is really coming!
Käväisin tuossa äsken katsomassa Geoge R. R. Martinin Not a Blogissa (linkki on tuolla muiden joukossa)A Game of Thrones -telkkusarjan tiiserin. Tiiseri se todellakin oli: aivan mahdotonta innostusta herättävä, mutta ah, niin turhauttavan lyhyt. Miten voi malttaa odottaa vähintään ensi vuoteen, että sarjaa oikeasti pääsee katsomaan?
Unohdan aina suhtautua varauksella kirjojen filmatisointeihin. Elokuvat ja sarjat kun harvoin yltävät alkuperäiskirjojen tasolle. Mitä, jos ne pilaavat Westerosin? Mitä jos direwolfit ovat vain hölmöjä CGI-otuksia? Mitä jos Peter Dinklage ei osaakaan näytellä Tyrionia? Taipuuko Boromir Ned Starkiksi? Mutta ei siitä pääse mihinkään, pakko sarja on kuitenkin aikanaan katsastaa. Ainakin ensimmäinen osa. Jos se osoittautuu suutariksi, niin antaa sitten olla.
Toisaalta, RuuRuu on itse mukana väsäämässä sarjaa, kirjoittaa jopa osaan jaksoista käsikset. Ja mieshän on pitkään elättänyt itseään käsikirjoittajana, joten eihän se voi mennä pieleen. Vai voiko?
Eilen tuli muuten tähän asiaan liittyen mielenkiintoinen ajatus päähän. Mitä jos sitten aikanaan, jos sarjan esitysoikeudet ostetaan Suomeen, pääsisin itse kääntämään sarjaa? Tai paremminkin ehkä pitäisi kysyä: Mitä minun pitäisi tehdä, että pääsisin kääntämään sarjaa? Olisi meinaan unelmahommien unelmahomma. :)
Niin, ja jos joku ei jostain syystä tiedä, mistä nyt oikein höpötän: George R. R. Martin kirjoittaa fantasiakirjasarjaa A Song of Ice and Fire (Tulen ja jään laulu, näinninkö suameks). Hurahdin sarjaan vajaa vuosi sitten ja mielestäni se on aivan käsittämättömän hyvä. Tähän pohjautuen HBO on nyt tekemässä TV-sarjaa A Game of Thrones (kirjasarjan ensimmäisestä osasta nimi). Pilotti sarjasta on jo tehty, nyt ovatten sitten tekemässä varsinaista TV-sarjaa, ilmeisesti ensi vuonna pääsevät ainakin Ameriikassa ohjelmaa katsomaan.
Tämä telkkusarjahan ei missään tapauksessa ole se tuotos, jota kaikista eniten odotetaan A Son of Ice and Fireen liittyen. TV-sarjan tuotannon etenemisen seuraaminen on vain hyvää korviketta odotellessamme kirjasarjan seuraavaa osaa. A Dance with Dragonshan on ollut valmisteilla jo ainakin viisi vuotta, mutta vielä ei ole se valmistunut. Tuntuu tuolla kirjailijanplantulla olevan niin monta rautaa tulessa, että saa nähdä valmistuuko opus koskaan.
Hmm... Pitäisiköhän tässä odotellessa ruveta lukemaan kirjoja toistamiseen, tällä kertaa suomeksi? No, ehkä ei vielä ole sen aika kuitenkaan.
P.S. Sori, jos tällä kertaa en ollut aivan koherentti. Kuten otsikkoni vihjaa, tämä fanityttö nyt sattui vähän innostumaan asioista...
Winter is really coming!
Käväisin tuossa äsken katsomassa Geoge R. R. Martinin Not a Blogissa (linkki on tuolla muiden joukossa)A Game of Thrones -telkkusarjan tiiserin. Tiiseri se todellakin oli: aivan mahdotonta innostusta herättävä, mutta ah, niin turhauttavan lyhyt. Miten voi malttaa odottaa vähintään ensi vuoteen, että sarjaa oikeasti pääsee katsomaan?
Unohdan aina suhtautua varauksella kirjojen filmatisointeihin. Elokuvat ja sarjat kun harvoin yltävät alkuperäiskirjojen tasolle. Mitä, jos ne pilaavat Westerosin? Mitä jos direwolfit ovat vain hölmöjä CGI-otuksia? Mitä jos Peter Dinklage ei osaakaan näytellä Tyrionia? Taipuuko Boromir Ned Starkiksi? Mutta ei siitä pääse mihinkään, pakko sarja on kuitenkin aikanaan katsastaa. Ainakin ensimmäinen osa. Jos se osoittautuu suutariksi, niin antaa sitten olla.
Toisaalta, RuuRuu on itse mukana väsäämässä sarjaa, kirjoittaa jopa osaan jaksoista käsikset. Ja mieshän on pitkään elättänyt itseään käsikirjoittajana, joten eihän se voi mennä pieleen. Vai voiko?
Eilen tuli muuten tähän asiaan liittyen mielenkiintoinen ajatus päähän. Mitä jos sitten aikanaan, jos sarjan esitysoikeudet ostetaan Suomeen, pääsisin itse kääntämään sarjaa? Tai paremminkin ehkä pitäisi kysyä: Mitä minun pitäisi tehdä, että pääsisin kääntämään sarjaa? Olisi meinaan unelmahommien unelmahomma. :)
Niin, ja jos joku ei jostain syystä tiedä, mistä nyt oikein höpötän: George R. R. Martin kirjoittaa fantasiakirjasarjaa A Song of Ice and Fire (Tulen ja jään laulu, näinninkö suameks). Hurahdin sarjaan vajaa vuosi sitten ja mielestäni se on aivan käsittämättömän hyvä. Tähän pohjautuen HBO on nyt tekemässä TV-sarjaa A Game of Thrones (kirjasarjan ensimmäisestä osasta nimi). Pilotti sarjasta on jo tehty, nyt ovatten sitten tekemässä varsinaista TV-sarjaa, ilmeisesti ensi vuonna pääsevät ainakin Ameriikassa ohjelmaa katsomaan.
Tämä telkkusarjahan ei missään tapauksessa ole se tuotos, jota kaikista eniten odotetaan A Son of Ice and Fireen liittyen. TV-sarjan tuotannon etenemisen seuraaminen on vain hyvää korviketta odotellessamme kirjasarjan seuraavaa osaa. A Dance with Dragonshan on ollut valmisteilla jo ainakin viisi vuotta, mutta vielä ei ole se valmistunut. Tuntuu tuolla kirjailijanplantulla olevan niin monta rautaa tulessa, että saa nähdä valmistuuko opus koskaan.
Hmm... Pitäisiköhän tässä odotellessa ruveta lukemaan kirjoja toistamiseen, tällä kertaa suomeksi? No, ehkä ei vielä ole sen aika kuitenkaan.
P.S. Sori, jos tällä kertaa en ollut aivan koherentti. Kuten otsikkoni vihjaa, tämä fanityttö nyt sattui vähän innostumaan asioista...
9.6.2010
Kestohedelmäpussi, jee!
Olen tässä viimeisten vuosien aikana alkanut vastustaa kaikenmoista ylimääräistä muovijätettä ja -tuotetta. Kolmeen erilliseen muoviin pakatut keksit lienevät se kaikista raivostuttavin asia, hyvänä kakkosena tulevat kauppojen hedelmäpussit. Muistakaan muovipusseista en juuri pidä, ruokaosokset kulkevat nykyään useimmiten repussa, mutta ovat kuitenkin lähes välttämätön paha. Repun käyttäminen ruokaostoksissa oli niin tehokas muovipussin korvaaja, että iski henkilökohtainen kriisi, kun piti OSTAA roskapusseja. Mutta nyt hairahdun.
Niin, kauppojen hedelmäpussit ovat yksi maailman raivostuttavimmista asioista. Niitä kertyy hirvittävät määrät, vaikka kuinka jättää banaanit ja paprikat pussittamatta, mutta miitä kuitenkin tarvitsee aika vähän uusiokäytössä. Kiristelen siis monesti hampaitani, kun heitän kerran käytetyn hedelmäpussin roskiin.
Joissakin kaupoissa sentään muovisille hedelmäpusseille on vaihtoehtoja. Huomasin jonkin asteiseksi ilokseni, että eräässä keskustan ruokakaupassa oli siirrytty suurimmaksi osaksi biohajoaviin hedelmäpusseihin. Toki olen kuullut, että biopussin tuottaminen saastuttaa enemmän kuin tavalliset hedelmäpussit, ja biopussit myös hajoavat liian hitaasti. Kaikkinensa biopussi ei ole paras idea, mutta ajatuksena askel oikeaan suuntaan.
Lähikaupassani taas on ollut ajoittain vaihtoehtona paperipussit, mikä mielestäni on loistava juttu. Vaikkakin paperipussit ovat olleet auttamatta liian pieniä esim. useamman kuin kolmen appelsiinin ostamiseen. Toki paperin ympäristöystävällisyydestä voidaan myös keskustella, mutta minä kuitenkin pidän edelleen puuta uusiutuvana luonnonvarana ja paperi sentään oikeasti hajoaakin.
No, tänään sitten kävin tuossa samaisessa lähikaupassa, mistä piti ostaa sipuleita. Aloin siinä sitten katsella, josko tällä kertaa sieltä löytyisi niitä paperipusseja. Niitä en löytänyt, mutta siellä oli tarjolla kestohedelmäpusseja! Maailman ehkä yksinkertaisin ratkaisu perinteisten hedelmäpussien korvaamiseksi. Pieni pussiksi ommeltu ohut kankaanpala narulla, ja hyvästi muovipussit. Miksi tätä ei ole tajunnut aikaisemmin? Tokihan tämä hienous piti heti hankkia itselle. Toki se vähän vajaan kahden euron hinta tuntui vähän tyyriiltä tuommoisesta, mutta toisaalta idea on niin yksinkertainen ja niin järkevä, että miksi en tukisi sitä. Ja tuotteen hinnasta meni vielä osa hyväntekeväisyyteen.
Mutta mietitäänpä. Miksi noin simppelistä asiasta pitäisi maksaa se pari euroa, ja itseasiassa enemmänkin, koska pusseja tarvitsee kuitenkin useamman? Tuommoisen pussukanhan voisi aivan hyvin tehdä itse. Palanen ohutta kangasta, jonka ompelee pussukaksi ja eikun menoks. Naimisiin menneet morsmaikut voisivat vaikka kierrättää huntunsa tekemällä siitä hedelmäpusseja.
Olen todellakin ymmälläni. Miksi näin yksinkertaista ratkaisua raivostuttavaan ongelmaan ei ole löytänyt itse? Miksi minun piti odottaa, että näen ratkaisun kaupassa, ja maksoin siitä pari euroa? Miten voi ihminen joskus tuntea itsensä samalla helpottuneeksi ja käsittämättömän tyhmäksi?
Niin, kauppojen hedelmäpussit ovat yksi maailman raivostuttavimmista asioista. Niitä kertyy hirvittävät määrät, vaikka kuinka jättää banaanit ja paprikat pussittamatta, mutta miitä kuitenkin tarvitsee aika vähän uusiokäytössä. Kiristelen siis monesti hampaitani, kun heitän kerran käytetyn hedelmäpussin roskiin.
Joissakin kaupoissa sentään muovisille hedelmäpusseille on vaihtoehtoja. Huomasin jonkin asteiseksi ilokseni, että eräässä keskustan ruokakaupassa oli siirrytty suurimmaksi osaksi biohajoaviin hedelmäpusseihin. Toki olen kuullut, että biopussin tuottaminen saastuttaa enemmän kuin tavalliset hedelmäpussit, ja biopussit myös hajoavat liian hitaasti. Kaikkinensa biopussi ei ole paras idea, mutta ajatuksena askel oikeaan suuntaan.
Lähikaupassani taas on ollut ajoittain vaihtoehtona paperipussit, mikä mielestäni on loistava juttu. Vaikkakin paperipussit ovat olleet auttamatta liian pieniä esim. useamman kuin kolmen appelsiinin ostamiseen. Toki paperin ympäristöystävällisyydestä voidaan myös keskustella, mutta minä kuitenkin pidän edelleen puuta uusiutuvana luonnonvarana ja paperi sentään oikeasti hajoaakin.
No, tänään sitten kävin tuossa samaisessa lähikaupassa, mistä piti ostaa sipuleita. Aloin siinä sitten katsella, josko tällä kertaa sieltä löytyisi niitä paperipusseja. Niitä en löytänyt, mutta siellä oli tarjolla kestohedelmäpusseja! Maailman ehkä yksinkertaisin ratkaisu perinteisten hedelmäpussien korvaamiseksi. Pieni pussiksi ommeltu ohut kankaanpala narulla, ja hyvästi muovipussit. Miksi tätä ei ole tajunnut aikaisemmin? Tokihan tämä hienous piti heti hankkia itselle. Toki se vähän vajaan kahden euron hinta tuntui vähän tyyriiltä tuommoisesta, mutta toisaalta idea on niin yksinkertainen ja niin järkevä, että miksi en tukisi sitä. Ja tuotteen hinnasta meni vielä osa hyväntekeväisyyteen.
Mutta mietitäänpä. Miksi noin simppelistä asiasta pitäisi maksaa se pari euroa, ja itseasiassa enemmänkin, koska pusseja tarvitsee kuitenkin useamman? Tuommoisen pussukanhan voisi aivan hyvin tehdä itse. Palanen ohutta kangasta, jonka ompelee pussukaksi ja eikun menoks. Naimisiin menneet morsmaikut voisivat vaikka kierrättää huntunsa tekemällä siitä hedelmäpusseja.
Olen todellakin ymmälläni. Miksi näin yksinkertaista ratkaisua raivostuttavaan ongelmaan ei ole löytänyt itse? Miksi minun piti odottaa, että näen ratkaisun kaupassa, ja maksoin siitä pari euroa? Miten voi ihminen joskus tuntea itsensä samalla helpottuneeksi ja käsittämättömän tyhmäksi?
2.6.2010
Hiisi vieköön tonttuset
Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että lapsille tehdään kaikkein mielenkiintoisimmat tietokirjat. Kirjakauppojen lasten tietokirjahyllyssä on aina kirjoja viikingeistä, merirosvoista, dinosauruksista ja vaikka mistä jännästä, kun taas aikuisille myydään jotain "Näin perennasi kukoistavat" tai "Suomen rahapolitiikka 1963 - 1993" tyylisiä teoksia. Todella kiinnostavaa. Esimerkkinä voitaneen kertoa kuinka Puuhanalle yritti joitakin kuukausia sitten etsiä pätevää yleisteosta purjelaivoista, semmoista missä kerrotaan kaavakuvissa laivan eri osat, kerrotaan mikä on mikäkin purje ja selvitetään miten kaljaasi eroaa klipperistä. Kirjakauppojen tarjontana oli lähinnä purjehdusoppaita tai kirjoja, joissa esiteltiin kuuluisia purjelaivoja. Lähimmäksi taidettiin päästä juurikin lastenosastolla jossakin merirosvokirjassa. Kirjaston tarjontakin taisi olla laihanlainen, kunnes Puuhis löysi Parolan kirjastosta muistaakseni varsin pätevän laitoksen. Ja se oli lastenkirja.
Niinpä olenkin jo pitkään huokaillut aina Savonlinnan toisessa kirjakaupassa käydessäni Mervi Kosken Suomalaisia haltijoita ja taruolentoja -kirjan ääressä. Opuksen hinta on ollut jo pitkään alennettuna siihen viidentoista euron paikkeille, mutta koskaan en ole sitä raaskinut ostaa. Kunnes se eilen vihdoin tapahtui. Vihdoin päätin, että screw it.
Ja kelpo ostokseksihan tuo opus osoittautui. Ainahan lastenkirjoja itselle ostaessa vähän pelottaa, että ne ovat liikaakin lapsille suunnattuja. Ei muuten, mutta tyyli voi minusta joskus tuntua alentuvalta ja hyysäävältä. Tässä kirjassa sitä ongelmaa ei kuitenkaan ole, tyyli on varsin asiallinen, mutta värikäs, niin kuin lastenkirjaan kuuluu. Toki joitakin asioita on kirjassa käsitelty mielestäni liian pinnallisesti. En sitten tiedä johtuuko se lastenkirjamaisuudesta vai saatavilla olevan tiedon vähyydestä. Mutta on se myös palvellut minun tiedonjanoani suomalaisista taruolennoista ja jumaluuksista.
Erityistä kiitosta saa sitten Sakari Tiikkajan kuvitus. Minun mielestäni se onnistuu viehättämään niin lapsia kuin aikuisiakin. Lapsilla en tietenkään ole päässyt kuvia testauttamaan, mutta minua ne ainakin ovat huvittaneet. Ja ovathan monet kuvista tarkoitettu juuri minun ikäiselleni yleisölle. Veli Vetehinen ja Ukko ovat selkeitä hevibändin jäseniä, Tapio on aika tarkasti entti ja Iku-Turso on Cthulhu. Suosikkini kuvista taitaa olla kuitenkin tonttu, joka näyttää sekä Nuuskamuikkuselta että Gandalfilta.
Oma lukunsa on sitten kirjan marginaaleissa seikkaileva puujalkavitsejä laukova ja nippelitietoa jakava piru. Toisinaan kaveri ärsyttää, toisinaan huvittaa, vähän niin kuin puujalkavitsit elävässäkin elämässä.
Kirjassa myöskin vihjataan, että jättiläiset olisivat olleet mukana Olavinlinnan rakentamisessa. Mitenköhän se sopii yksiin minun teoriaani siitä, että Olavinlinna on nukkuva lohikäärme?
Niinpä olenkin jo pitkään huokaillut aina Savonlinnan toisessa kirjakaupassa käydessäni Mervi Kosken Suomalaisia haltijoita ja taruolentoja -kirjan ääressä. Opuksen hinta on ollut jo pitkään alennettuna siihen viidentoista euron paikkeille, mutta koskaan en ole sitä raaskinut ostaa. Kunnes se eilen vihdoin tapahtui. Vihdoin päätin, että screw it.
Ja kelpo ostokseksihan tuo opus osoittautui. Ainahan lastenkirjoja itselle ostaessa vähän pelottaa, että ne ovat liikaakin lapsille suunnattuja. Ei muuten, mutta tyyli voi minusta joskus tuntua alentuvalta ja hyysäävältä. Tässä kirjassa sitä ongelmaa ei kuitenkaan ole, tyyli on varsin asiallinen, mutta värikäs, niin kuin lastenkirjaan kuuluu. Toki joitakin asioita on kirjassa käsitelty mielestäni liian pinnallisesti. En sitten tiedä johtuuko se lastenkirjamaisuudesta vai saatavilla olevan tiedon vähyydestä. Mutta on se myös palvellut minun tiedonjanoani suomalaisista taruolennoista ja jumaluuksista.
Erityistä kiitosta saa sitten Sakari Tiikkajan kuvitus. Minun mielestäni se onnistuu viehättämään niin lapsia kuin aikuisiakin. Lapsilla en tietenkään ole päässyt kuvia testauttamaan, mutta minua ne ainakin ovat huvittaneet. Ja ovathan monet kuvista tarkoitettu juuri minun ikäiselleni yleisölle. Veli Vetehinen ja Ukko ovat selkeitä hevibändin jäseniä, Tapio on aika tarkasti entti ja Iku-Turso on Cthulhu. Suosikkini kuvista taitaa olla kuitenkin tonttu, joka näyttää sekä Nuuskamuikkuselta että Gandalfilta.
Oma lukunsa on sitten kirjan marginaaleissa seikkaileva puujalkavitsejä laukova ja nippelitietoa jakava piru. Toisinaan kaveri ärsyttää, toisinaan huvittaa, vähän niin kuin puujalkavitsit elävässäkin elämässä.
Kirjassa myöskin vihjataan, että jättiläiset olisivat olleet mukana Olavinlinnan rakentamisessa. Mitenköhän se sopii yksiin minun teoriaani siitä, että Olavinlinna on nukkuva lohikäärme?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)