Etsitään isoa keittiötä

Meillähän on tunnetusti aivan mahtava kämppä; järvinäköala auringonlaskuineen, takka, iiisot ikkunat, vallan siisti laminaattilattia, uima-allas alakerrassa jne, jne. Tässä taloudessa voisin helposti asua aina... niin, jos olis ainakin yksi huone enemmän ja oikea keittiö tuon nykyisen kopperon sijaan.

Kun aikanaan, reilut kaksi vuotta sitten, tähän asuntoon muutimme, meillä ei ollut hirvittävää määrää tavaraa, noin niinkuin yleisestikään, mutta erityisesti keittiötavaraa. Silti kaappimme olivat heti täynnä. Pari vuotta on kulunut ja jotenkin tuo tavaramäärä on vain lisääntynyt. Tämä lienee varsin yleinen ilmiö. Ennen kahvinkeittimiä oli yksi, vanha kunnon mr. Coffeemaker likaisine huumorintajuineen. Mr. Coffeemakerin poistuttua manan majoille talouteemme tuli vanha rouva mrs. Coffeemaker, joka tosin jäi eläkkeelle vajaa vuosi sitten ja hänet nykyisen elämänmenon mukaisesti robottikahvimestari. But I digress. Ennen siis mr. Coffeemaker riitti, tosin siihen aikaan meillä oli kyllä Puuhanallen pressokeitinkin, mutta nykyään näiden kahden laitteen lisäksi meillä on kaksi mutteripannua, vanhan hyvän ajan kahvipannu, kahvimylly, teepresso. Niin, ja tässä ovat vain meidän nämä nautintoaine tavaramme. Lisäksi talouteemme on tullut erilaisia leipomisen välineitä, yhdestä paistinpannusta on tullut kolme paistinpannua, mukeja, pikkulautasia, ties mitä muuta mukavaa. Viimeisimpänä Puuhanalle osti kuusi kappaletta söpöjä pikkuruisia patoja. "Jos vaikka joskus tekee vieraille uuniomenoita."

Tässä äsken sitten pääsin vaihteeksi tiskaamaan. Muutamassa päivässä olimme tietenkin lianneet kaikki lautasemme, kattilamme ja pikkukippomme, lisäksi kahvivehkeitä oli pesussa kolme ja leipomisen välineitäkin oli jokunen. Yleensäkin olen kovin ahdistunut tiskaamaan ryhtyessäni, mutta nyt pohdin ihan tosissani saanko kaikki tavarat mahtumaan kuivauskaappiin. Asiaahan ei yhtään auta se, että kuivauskaappi toimii myös varastona osalle suurimmalle osalle astioistamme. Noh, kyllä minä ne sain kaappiin mahtumaan, mutta oikeesti: me tarvitaan isompi keittiö!

Pari kertaa olemme myös saaneet hienon idean: Hei, kutsutaan kavereita kylään ja tehdään yhdessä ruokaa. Virhe. Ei sillä etteikö ruoka olisi aina ollut hyvää, mutta Puuhis yleensä päätyy tekemään ruoan yksin. Innokkaita avustajia voi olla useita, mutta Puuhanalle ahdistuu tuossa keittiössä jo siitä, jos minä käyn siellä sillä aikaa, kun hän tekee ruokaa. Entäs sitten kun parveilijoita on vaikkapa kolme? Useimmiten joko porukka lopulta älyää jättää miehen yksin keittiöön tai mies jättää porukan keittiöön.

Joo, me tarvitaan se keittiö. Meikäläinenkin on kohta siinä pisteessä, että alan hulluksi kansionaiseksi, joka keräilee kansioon lehtileikkeitä unelmakeittiöstään. Olishan se kiva, jos se olis avara ja siellä olis semmoinen saareke, jonka ääreen pääsis istumaankin ja sit jos se olis avoin olkkariin ja sit jos siellä olis meille molemmille tasoja sopivalla korkeudella eikä mun tarvis hirveesti kurkotella eikä Puuhiksen tarvis kumarrella ja...

Surullisen kuuluisa Savonlinnan ohitustie

Vuosikymmeniä siitä on puhuttu, nyt sitä rakennetaan - Savonlinnan ohitustietä. Harhaanjohtava nimitys tuo tosin, kun se tulee kulkemaan keskustan läpi. Tarpeellinen laitos tuo kai loppujen lopuksi on, mutta tuo työmaa suututtaa. Tuskin tulen lopputuloksestakaan kaikilta osin pitämään, pilaahan se joitakin suosikkipaikkojani Savonlinnassa. Luultavasti tuota lopputulosta meikäläisen ei aikanaan paljon tarvitse katsella, joten närkästelen nyt tuota työmaata.

Kaupungin toisella puolella on jo jonkin aikaa ollut käynnissä sillan rakennus, mikä tosin ei ole minua hirveästi haitannut. Ainoa ongelmani on kevyenliikenteenjärjestelyt sillan toisessa päässä, siltaa kun käytän työmatkoihini. Koko kesän ajan pyörät ja jalankulkijat on ohjattu kiertotielle tietöiden vuoksi. Tuo kiertotie vain ei ole kaupungista tullessa erityisen turvallinen pyöräilijälle. Siellä muun muassa joutuu tulemaan mutkaan, jonka taakse ei näe ja mutkassa on sellainen vänkä kallistus, että irtohiekkaisissa olosuhteissa siinä on helppo kaatua. Aika usein tuon mutkan takana vastaan tulee joko muita pyöräilijöitä tai siellä on tietyöntekijöiden autoja joko liikkeessä tai parkissa. Parhaimmillaan tien tukkii suuri kuorma-auto. Totta kai, tilanteen tuntien, tuossa mutkassa yrittää aina ennakoida tulevaa, mutta esim. ajolinjan valinta on aika vaikea, kun ei koskaan tiedä mikä mutkan takana odottaa ja missä kohdassa se on. Onneksi olen vasta kerran tuolla törmännyt, sillä kertaa tosin olin pimeällä kaupunkiin päin menossa ja sillalta tuli valoton pyöräilijä, jonka kanssa sitten kolaroimme. Mitään ei sattunut.

Vähän ennen reissuamme tietyöt aloitettiin myös tällä puolella kaupunkia ja aivan kotinurkallamme. Alkuun ärsytti lähinnä se, että meiltä vietiin kaikista kätevin reitti kaupunkiin eli emme saa enää kulkea niin sanottua Inkkarisolaa, koska se on nyt pyhitetty tietyöläisille.

Nyt tietyössä ärsyttää lähes kaikki. Mitään suurta haittaahan siitä ei varsinaisesti koidu, mutta minulla nousee tunteet pintaan joka ikinen kerta, kun lähden kotoa jonnekin tai tulen takaisin kotiin. Ensinnäkin jäljellä olevat kevyen liikenteen reitit on myllätty piloille. Tämä tietenkin ärsyttää, koska pyöräilijänä ja kävelijänä nuo ovat minun reittejäni. Haittaa on ehkä kymmenen metrin verran, mutta kyllä se vaan vituttaa. Niin sitä jalankulkijaa taas sorsitaan.

Toiseksi. Ja tämä on se painavin syy. Meiltä on viety metsä. Meiltä on viety maisema. Asunnon ikkunasta ehkä näkyy edelleen upea Haapavesi, mutta vastakkaisessa suunnassa, missä ennen oli kaunista metsää, on nyt kaivinkoneita ja muita työkoneita. Ja tämä surullinen näky ulottuu aivan Jukolansalon asuinalueen nurkalle. Joka kerta, kun siitä joutuu kulkemaan ohi, eli vähintään kaksi kertaa päivässä ellei halua viettää päiväänsä neljän seinän sisällä, pystyy kuvittelemaan mielessään sen valmiin tien rumiluksen ja millaisen meteliin se peittää ennen niin rauhallisen Jukolansalon. Toinen mielikuva liittyy Lämpäreeseen. Lämpäre on Inkkarisolan varrella metsän takana oleva kallio, josta on näkymä järvelle, jonkin matkaa kallion edestä kulkee rautatie omalla penkereellään niin, että kallion ja rautatien väliin jää pieni lampi eli lämpäre. Se on minun lempipaikkojani tässä koko kaupungissa. Mieleni valtaa aina kauhukuva siitä, millaiseksi Lämpäre on ehkä jo muuttunut, en ole käynyt siellä töiden aloittamisen jälkeen, ja millaiselta se tulee näyttämään. Entisen niin kauniin idyllin peittää ruma ja meluinen tie. Kyllä pistää vihaksi.

Toivoakseni lähitulevaisuudessa pääsen vielä käymään Lämpäreellä, jotta näkisin, miltä siellä näyttää nyt. Sinne meneminen ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertaista tällä hetkellä. Inkkarisolaa kun ei saisi kulkea, mutta viikonloppuna sinne saattaisi ehkä uskaltautua. Ja sitten pitäisi viikonloppuna löytää aikaa käydä siellä valoisan aikaan. Ehkä sinne ehtii vielä.

Ah, syksy

Tämä päivä on mennyt kivasti siivouksen ja radion John Lennon muisteloiden parissa, sekä Neil Gaimanin ja Fabulous Lorrainen blogien ja Simon & Garfunkelin parissa. Lupasin tehdä tänään pullaa, joten sen projektin kimppuun pitää käydä piakkoin. Ensin kuitenkin piti käydä kaupassa ostamassa maitoa ja kardemummaa. Puin päälleni farkut ja kolme kerrosta mustaa (t-paita, pitkähihainen ja villatakki), plus tietysti kengät ja sormikkaat, ja lähdin käppäilemään kauppaan. Olin samalla ahkera ja vein roskat, joku oli heittänyt roskiin golfpallon. Matkalla jouduin keltaisten koivunlehtien sateeseen, aivan mahtavaa. Syksy kieltämättä osaa olla nautinnollista aikaa. Eilen kävelylläkin oli ihan pakko käydä kävelemässä paksun vaahteranlehtikerroksen seassa.

Hieman erilainen tunnelma kuin viime viikolla ja alkuviikosta, kun oli leppeää kulkea t-paidassa ja hameessa. Lupasin tietenkin raportoida matkastamme yksityiskohtaisemmin. Viime päivinä olen kirjoitellut varsin yksityiskohtaista raporttia hienoon uuteen Meduusan pää -muistivihkooni ja nyt ei tietenkään enää huvita tarinoida asiasta. Ja moni on tietenkin ehtinyt jo nähdä reissukuvia erinäisissä yhteyksissä. No, joka tapauksessa, kai minä jotain voin kertoa:

Ensimmäinen määrämpäämme Milano ei ollut aivan sitä, mitä Italialta odotin. Sen myötä ensimmäinen vaikutelmani Italiasta oli suoranainen pettymys, vaikka meillä olikin Milanossa aika mukavaa. Tärkeimmät nähtävyydet näimme ja istuimme pitkää puistossa katsomassa lenkkeilijöitä. Hauskoin kokemus oli, kun Asmudamuksen paikallinen kaveri vei meidät syömään, ensin aperitivolle ja sitten pizzalle. Pizza oli ihan kelvollista, mutta emmehän me enää jaksaneet syödä, kun olimme jo ahtaneet itsemme täyteen "ilmaista" pikkunaposteltavaa. Sen siitä saa, kun suomalainen päätyy paikkaan, jossa drinkin hinnalla saa syödä melkeinpä niin paljon kuin haluaa.

Matkalla Firenzeen aloimme jo nähdä sitä mielikuvien Italiaa, ja Firenze itsessään kapeine kujineen oli jo kiinnostavampi kokemus. Kivoja piazzoja, vanhoja taloja, Uffizi ja ISO pihvi. Sitä oli Firenze. Kävimme myös vierailulla Serkon entisen työkaverin luona, missä oli oikein hauskaa. Ja hostellilla tapasimme amerikkalaisnaisen, josta teimme hänen pyynnöstään kunniasuomalaisen. Vielä en ole pyytänyt häntä naamakirjakaverikseni, vaikka hän meiltä moista vaati.

Napoli oli todellinen kulttuurisokki. Siellä kapeat kujat eivät olleet niinkään viehättäviä vaan ahdistavia, koska siellä ei ollut mitään rotia. Joka suunnasta tuntui olevan tulossa koko ajan pikkuautoja tai skoottereita, joita piti väistellä. Kadun ylitys oli yhtä helvettiä ja monella nurkalla vastassa oli iso jäteröykkiö. Sitten Napolissa oli kuitenkin meri, hienoja linnoja ja aivan mahtavia näkymiä. Sekä tietenkin ehkä elämäni paras pizza, eikä se edes ollut siitä Suuresta Ja Kuuluisasta Pizzeriasta, vaan aivan sen läheisyydestä.

Napolista teimme päivämatkat Caprille ja Pompeijiin. Capri oli kaunis, ja todella rauhallinen Napoliin verrattuna. Siellä myös osuimme pieneen viehättävään ravintolaan, missä saimme aivan loistavaa ruokaa. Pompeiji oli pompeiji, ihan hauska paikka, mutta sen kokemuksen minulta pilasi rikkinäiset jalat. Ihan hyvin kuitenkin, että jalat menivät rikki vasta kuudentena päivänä.

Viimeisenä päivänä suuntasimme Roomaan, ja se kaupunki oli minulle positiivinen yllätys. Rooma oli omassa mahtavuudessaan kokenut minun mielessäni melkoisen inflaation, mutta kun sinne pääsin, tykästyin. Valitettavasti käynti jäi vain muutaman tunnin mittaiseksi.

Paluumatka kulki Tukholman kautta, ja ensimmäisen lennon kuljimme Ethiopian Airlinesilla. Matkalla Savonlinnaan taas jutustelimme pitkästi erään vanhemman herrasmiehen kanssa.

Onnistunut reissu. Toki pieniä ristiriitojakin välillä ilmeni, mutta se nyt oli odotettavissa viiden hengen porukassa. Mutta kyllä minä noiden tyyppien kanssa uudestaankin reissuun lähtisin.

Kylläpäs aika taas vierähti, pitää mennä väsäämään sitä pullataikinaa ja ehkä vähän ruokaakin.

Matkalta on palattu. Reissu oli hauska ja kunnollinen matkakertomus on tänne tulossa aikanaan. Kerrottavaa on niin paljon, että kertomus on paras kirjoittaa ensin paperille ja sitten muokattava julkaistavaan muotoon. Sanotaanko nyt tärppinä vaikka niin, että Italia oli hellfun.

Matkakuumetta ja lukemistoa

Kolme päivää enää. Sitten olisi suuntana Italia. Tätä on jo odotettukin.

Matkasuunnitelmamme siis on seuraava: Tiistaina suuntaamme Helsinkiin, missä vietämme yön, koska lentomme lähtee keskiviikkoaamuna. Keskiviikkona istahdamme lentokoneeseen, missä meikäläinen saa kärsiä kolme tuntia lievästä lentopelostaan, ja suuntaamme kohti Milanoa. Siellä varmaankin vain vaeltelemme sen päivän ja pällistelemme paikkoja. Asmudamuksella kai oli joku kaveri Milanossa, joten häntä ehkä näemme siellä. Seuraavana aamuna aikaisin hyppäämme ilmeisesti hitaaseen ja halpaan junaan ja suuntaamme Firenzeen. Siellä taas Jarsella on joku kaveri, jota ehkä näemme, Asmudamus haluaa käydä Uffizissa ja paikallista piffiä pitäisi kuulemma maistella. Muuten sitten varmaan taas vaeltelemme ja pällistelemme. Firenzessä muuten yövymme hostelliksi muutetussa luostarissa. How cool is that?

Pari yötä olemme Firenzessä ja sitten hyppäämme taas junaan, päättämättä on vielä käytämmekö kallista ja nopeaa vai halpaa ja hidasta, ja menemme Napoliin. Napoli on minulle henkilökohtaisesti se mielenkiintoisin kohde ja kai se jonkinmoinen pääkohde on, koska olemme siellä kolme yötä. Siellä pitää ainakin syödä pitsaa. Kaupungissa on tietysti kolme linnaa, joista ainakin kahdessa Puuhanalle haluaisi käydä, lähellä olisi Pompeiji ja Vesuvius, jotka olisi hauska nähdä. Tai no Vesuviusta on kai vaikea olla näkemättä, mutta siis... Viimeisenä päivänä sitten lähdemme Roomaan, missä ehkä ehdimme ehkä tehdä jotain, vietämme siellä puolikkaan yön ja sitten pitäisikin lähteä kotiin. Paluumatkalla joudun kärvistelemään koneissa neljä tuntia, koska emme pääse suoraan Helsinkiin, vaan pitää koukata Tukholman kautta.

Kovasti on matkakuume nousussa, pian pääsee matkaan. Matkan aikana tuskin tulee blogipäivityksiä, mutta ehkäpä sen jälkeen kirjoitan jonkinmoista raporttia.

Sitten kerron tuosta lukemistosta. Sain nimittäin tossa pari päivää sitten luettua Joe Abercrombien First Law -sarjan toisenkin osan Before They Are Hanged. Mainiota luettavaa edelleen. Joitakin asioita olisin itse ehkä yrittänyt tehdä toisin, esimerkiksi erään hahmon henkinen kasvu on mielestäni turhankin nopeaa ja sanoisinko eksplisiittistä. Abercrombie onnistui myöskin tuhlaamaan mainion cliffhangerin paikan. Eräs luku nimittäin loppui jännittävästi ja tässä olisi ollut mainio tilaisuus laittaa pari seuraavaa lukua tapahtumaan muissa paikoissa, jolloin lukija olisi saanut jännittää parin luvun ajan. Sen sijaan seuraava luku vain jatkoi suoraan noiden jännittävien tapahtumien jälkeen. Jonkinmoinen pettymys kävi mielessäni siinä vaiheessa. Sarjan hahmot ovat nimittäin mitä mainioimpia, ja kirjan viimeisen sivun jälkeen tuli sellainen fiilis, että näitä kavereita tulee ikävä. Viimeistä osaa en kuitenkaan vielä pääse lukemaan. Hahmot ovat persoonallisia ja ne tuntuvat eläviltä. Erityisesti Pohjoisen miehistä ja inkvisiittori Gloktasta on hauska lukea. Myös kaikkea vihaavalla Ferrolla on omat hetkensä.

Kommunikoimisen suunnaton vaikeus

Olenko minä jotenkin outo, kun en pidä puhelimista ja chateistä?

Ne ovat kommunikointivälineinä ehkä käteviä, mutta mielestäni ne eivät välttämättä ole erityisen hyviä. Tai ehkä minä en osaa käyttää niitä oikein, tiedä häntä.

Aloitetaan puhelimista, ne kun ovat ehkä pienempi paha. En ole koskaan ollut suuri puhelimen käyttäjä. Mielestäni se sopii parhaiten pieniin asioihin, kuten erilaisiin ajanvarauksiin, siihen, että soittaa töiden jälkeen kotiin ja kysyy onko toinen käynyt kaupassa tai pyytää vierailulle tulevaa kaveria ostamaan karkkia. Tällaisiin asoihin puhelin on mitä kätevin (vaikka itse vihaan erityisesti juuri vieraille ihmisille soittamista jossain virallisesta asiasta).

Mutta sitten on ne henkilökohtaiset puhelut. En ole oikein koskaan ollut erityisen hyvä niissä. Periaatteessahan puhelimessa puhuminen tuo sen luurin toisessa päässä olevan henkilön melkein yhtä lähelle kuin hän olisi vieressä jutustelemassa. Melkein. Puhelimessa on helppo jutella niitä näitä, mutta tärkeämmistä asioista puhuettaessa minä ainakin jään kaipaamaan sitä fyysistä paikallaoloa. Toisen ilmeitä ei näe, surullisissa tilanteissa ei voi kietoa kättä lohduttavasti toisen ympärille ja minulla ainakin joskus jää puhelimessa sanomatta joitakin asioita, mitä ehkä kasvotusten sanoisin. Ja sitten on vielä ne hiljaisuudet. Pitemmissä puheluissa tulee melko varmasti hiljainen hetki. Ja se tuntuu vaivaannuttavalta. On aivan sama miten läheisen henkilön kanssa puhuu, puhelimessa hiljaisuus vaivaannuttaa, vaikka samassa tilanteessa kasvokkain hiljaisuus olisi mitä luontevin. Näissä tilanteissa käy hyvin selville se, että puhelimessa jutustelu ei ole sama kuin kasvokkain jutustelu.

Puhelinkommunikaatioon liittyy nykyään tietysti myös tekstiviestit. Sanomatta lienee selvää, että mielestäni tekstarit eivät ole erityisen hyvä väline keskusteluun. Niillä on helppo taas sopia tapaamisista ja joskus on mukava lähettää poissaolevalle rakkaalle kaipausviesti, mutta eihän niistä nyt mihinkään oikeaan keskusteluun ole.

Siirtykäämme sitten chatteihin. Kaikenmaailman mesejen ja skypejen pitäisi olla helppoja tapoja pitää reaaliaikaista yhteyttä ihmisiin ties missä päin maailmaa. Ja toki onhan se niin. Mutta minun mielestäni chattaaminen on varsin persoonatonta jutustelua. Joissakin tapauksissa persoonaton jutustelu on hyväksi, mutta kunnollisiin keskusteluihin chatti ei taivu, ainakaan minulla. Toki pakko kai se on myöntää, että en ole koskaan ollut suuri mesen käyttäjä, jolloin minulle ei ehkä ole tullut luontevuutta siihen kommunikaatiomuotoon. Joka tapauksessa, minulle käy aina toisinaan niin, että haluaisin ehkä oikeasti jutella sen toisen henkilön kanssa, mutta toinen vastaa viesteihin pitkien taukojen jälkeen tai vastaa vain lyhyillä lausahduksilla, joilla ilmoittaa lukeneensa viestini. Näitä tilanteita minun on hirvittävän vaikea tulkita, koska en näe toista henkilöä (videochattia en ole koskaan kokeillut, joten en aio edes puhua siitä, oletettavasti kommunikaatio on silloin helpompaa). Tekeekö se toinen henkilö samaan aikaan kenties jotain muuta, juttelee ehkä toisen kanssa? Eikö hänellä ole mitään sanottavaa asiaani? Häiritsenkö minä? Eikö häntä kiinnosta? Nämä ovat todella häiritseviä kysymyksiä siinä vaiheessa, kun itse haluaisi oikeasti jutella. Muutenkin se, että ei näe toisen eleitä ja ilmeitä eikä edes kuule toisen äänensävyä vaikeuttaa minun kohdallani tuota reaaliaikaista kommunikaatiotilannetta. Toisen sanomiset tai sanomattajättämiset on todella helppo tulkita väärin, kun on olemassa vain se kirjallinen viesti, joka ei välttämättä anna vihjeitä sen tulkintaan. Ehkäpä siksi hymiöt kaikessa ärsyttävyydessään ovat niin kovin käteviä juttuja.

Kannatan siis kasvokkain puhumista tai kirjeiden kirjoittamista. Sähköpostitkin on ihan kivoja, mutta kuka niitä lähettelee, kun mesettäminen on niin paljon kätevämpää.

Talven tuloa uotellessa

Mikä olisikaan pimeinä syysiltoina mukavampaa, kuin kynttilät ja lukeminen lämpöisen peiton alla? Mutta mitäpä siellä peiton alla lueskelisi? Minäpä löysin tässä pari viikkoa sitten vallan mainiota luettavaa, en tosin ole vielä itsekään opusta loppuun lukenut, mutta on se sen verran hyvä, että pitää jo tässä vaiheessa mainostaa.

Kyseessähän on Joe Abercombien The Blade Itself (suom. Ase itse), joka on The First Law -trilogian ensimmäinen osa. Niin, ja fantasian piirissä liikutaan. Varsinaista juonitiivistelmää kirjasta on vaikea kirjoittaa, koska juonta ei oikeastaan vielä ole. Tässä ensimmäisessä kirjassa lähinnä tutustutaan tärkeimpiin hahmoihin ja jonkin verran pohjustetaan tulevia tapahtumia. Jotain pääpiirteitä voin kertoa:

Maailma on nimeltään The Cicle of the World ja keskeinen maa on Union. Villissä pohjolassa on Bethod-niminen jamppa kruunannut itsensä pohjoisen kuninkaaksi ja hän haluaa liittää Unionin pohjoisimman osavaltion Angladin omaan valtakuntaansa. Tällä hetkellä siis Unionia uhataan pohjoisesta, mutta myös muita uhkia on kehkeytymässä. Sota pohjoisen kanssa on alkamassa, mutta ensimmäisen kirjan aikana on viitattu niin moniin muihin asioihin, että tarinan mittakaava varmasti laajenee vielä seuraavissa kirjoissa.

Kertojan suhteen Abercombiella on samankaltainen lähestymistapa kuin RuuRuun Tulen ja jään laulussa. Jokaisella luvulla siis on oma kertojansa, paitsi tärkeimmät tapahtumat kerrottiin lukujen sisällä useiden kertojien näkökulmasta. Toki tässä kirjassa kaikki kertojat hyviksiä, ainakin toistaiseksi, toisin kuin Tulen ja jään laulussa myös niin kutsuttu vastapuoli saa omat äänensä kuuluviin. Vaikka ASoIaFissahan nyt mennään muutenkin enemmän harmaan eri sävyissä, ilman selkeää hyvää ja pahaa.

Mutta miksi The Blade Itself pitäisi sitten lukea? Koska se on helkkarin hyvä. Ja hauska. Se tempaisee mukaansa. Mitään suurtahan kirjassa ei varsinaisesti tapahdu, mutta se pohjustaa tulevia tapahtumia, joista ei saa edes kunnon aavistusta, niin hyvin, että seuraavatkin osat haluaa lukea. Niin, ja lukiessa saa paikoitellen oikeasti nauraa ääneen. Erityisesti eräs Sormusten herra -viittaus oli todella mainio. Sen jo kerkesin Puuhanallelle spoilata (sori), mutta säästetään nyt muut lukijat.

Vallan mainiota luettavaa on tämä sitä kuuluisaa talven tuloa odotellessa.