Teehetki

Kukaan ei enää käytä kahvikuppeja.

Kahviastiastot on niin vanhanaikaisia.

Eihän kahvikuppiin edes mahdu mitään.

Nuo lienevät aika yleisiä ajatuksia. Minä ainakin olen ajatellut  noin. Kahviastiasto on ollut asia, jota on pitänyt tarpeettomana ja sen voi hankkia kaappiin sitten jos on tulossa jotain kotona kestittäviä perhejuhlia (lue: jos tulee lapsia ja pitää järjestää ristiäisiä, synttäreitä ja rippijuhlia). Muuten kahvi ja tee nautitaan mukista.

Sain aikanaan ala-asteenopettajaltani lakkiaislahjaksi koristeellisen astiaston siemenen. Mukana tuli ruokalautanen, keittolautanen, leipälautanen, asetti ja kahvikuppi. Ajatuksena oli, että voin sitten hankkia itse astiastoon täydennystä niin paljon kuin haluan. Ajatus oli kaunis, mutta eihän sellainen romanttinen astiasto vedonnut yhtään sellaiseen 18-kesäiseen Kirsikkaan. Siemen jäi pölyttymään äidin astiakaapin perukoille, mistä äiti oli sen nyt joulun alla kaivanut esille ja vihjasi, että voisin ehkä viedä sen pois.

Yhtäkkiä ajatus herrasastiastosta alkoi viehättää. Sellainenhan olisi hauska. Harvinaisille illallisvieraille voisi tarjota ruoan hienoilta lautasilta, ja mummokin saisi käydessään kahvin oikeasta kupista. Mutta eihän sellainen olisi arkikäytössä mitenkään käytännöllinen. Varsinkaan ne kahvikupit. Kauheasti vielä tulisi ylimääräistä tiskiä niistä aseteista.

Eilen illalla sain ajatuksen. Minäpä keitän teetä oikein pitkän kaavan kautta ja juon siitä kahvikupista, jonka kotoa toin. Ehkä voisin jopa käyttää sitä maailman epäkäytännöllisintä, mutta herttaista pientä Arabian teepannua, jonka joskus kotoa jauhotallista ryöväsin. Yleensä pannu on vain koristeena, koska siihen mahtuu teetä vain mukillinen.

Keitin veden ja laitoin teen hautumaan. Vein pannun olohuoneeseen sohvapöydälle ja asettelin kupin asetteineen valmiiksi. Tädiltä saatu sokerikko olikin jo valmiina. Hihittelin mielessäni, että onpas hassua tällä tavalla huseerata jonkun teekupillisen takia. Kaadoin teen, sekoittelin sokerin, asettauduin mukavasti sohvannurkkaan ja palaset loksahtivat kohdalleen.

Näpit eivät pala, jos juoma on vielä niin kuumaa, kun kuppia kannattelee asetin kanssa. Lusikka ei töki naamaa, kun sen voi asetella lautaselle. Mukillisen vetävästä pannusta saa melkein kolme kupillista teetä, joten nyt siinäkin on järkeä. Minusta tuli ihan kahvi- tai teekuppien ystävä. Sitä paitsi tuntuuhan se paitsi hauskalta myös ylimääräiseltä hemmottelulta, kun vaivautuu oikein kattamaan itselleen kupin pöytään.

Pitäisiköhän oikein hankkia se astiasto? Vaan tuskinpa niitä ylppärilahja-astioita enää mistään saa.

Suomalaisesta kirjallisuudesta

Jatkan epäsäännöllisiin aikoihin kirjoittelua. Tuntuu mukavammalta kirjoittaa silloin kun huvittaa eikä aina määräpäivänä. Tämä on edelleen tätä blogikriiseilyä...

Aloin eilen itsenäisyyspäivän kunniaksi lukea Pirkko Saision Elämänmenoa. Se on taas näitä paljon puhuttuja listakirjojani, tuskin olisin muuten osannut kyseiseen kirjaan tarttua. Kirja veikin yllättäen mennessään, ja sain siitä kerralla yli puolet luettua, mikä nyt ei reilun 200-sivuisen kirjan kohdalla ollut vaikeaa. Rupesin sen myötä mietiskelemään suomalaista kirjallisuutta.

En oikein tiedä, mistä asenteeni johtuu, mutta jotekin suomalaisesta kirjallisuudesta tulee helposti sellainen olo, että äh, emmä jaksa suomalaista lukea. Tunne on vahva, varsinkin jos kyse on klassikosta. Jos asiaa kuitenkin miettii, niin aika harvoin olen lukenut suomalaista kirjaa, joka on jäänyt mieleen negatiivisena kokemuksena. Päällimmäisenä negatiivisena kokemuksena tulee mieleen lukion pakkopullana luettu Minna Canthin Anna Liisa. Ehkä sitäkin lukisi nykyään erilaisin silmin. Nihkeään ennakkoasenteeseen taas poikkeuksena ovat ehkä olleet Reijo Mäen dekkarit, jotka nyt ovat aika kevyttä hupailua.

Yleensä tapaan oikeasti yllättyä, kun suomalaiseen kirjaan tartun. Tämähän on hyvä. Ne pelottavat klassikotkin soljuvat usein jouhevammin kuin monet ulkomaiset klassikot. Tuntematon on loistava, Maa on syntinen laulu on hieno, Kalevala on harvinaisen luettava runoteos (okei, se on mulla vieläkin kesken, mutta tykkään).

Eilen aloin sitten miettiä, miksi nämä suomalaiset lopulta sitten tuntuvat niin luettavilta. Tulin nopeasti siihen tulokseen, että niihin on suomalaisena niin helppo samaistua. Tapahtumaympäristön yksinkertaisesti ymmärtää paljon paremmin kuin toiseen kulttuuriin sijoittuvassa kirjassa. Vaikka vieraan kulttuurin tuntisi kuinka hyvin, se on aina vieras. Oma kulttuuri on aina tuttu.

Toinen, mutta tavallaan sama syy on kieli. Elämänmenon kieli esimerkiksi rakentuu hyvin pitkälti murteiden varaan. Äiti puhuu karjalaa, lapset puhuvat stadia ja sukulaiset savoa. Suomalaisessa kirjassa voi käyttää suomen kieltä koko sen komeudessaan, ja siihen on suomalaisen lukijan jälleen helppo samaistua. Erinomaisesti suomennettu käännöskirja jää pakosta kielellisestikin hieman vieraaksi, koska esimerkiksi vaikkapa ne murteet eivät ole suomeksi aitoja. Käännöskirjan tietysti kuuluukin olla vieras, ei sen ole tarkoitus kuvata suomalaista kulttuuria, joten vertailu on siinä mielessä hölmöä. Ajatuksena kuitenkin on se, että suomalainen kirja on niin kulttuurillisesti kuin kielellisestikin suomalaiselle lukijalle syvemmin ymmärrettävissä, mistä ehkä johtuu se, että kotimaiset kirjat tuntuvat minusta niin yllättävän luettavilta.



Tässä vaiheessa kirjoitusta minusta alkaa taas tuntua siltä, että saakohan kukaan minun järkeilyistäni selvää. Tai sitten pohdintani ovat muille ihan itsestään selviä asioita. Pitäisi jättää teksti pariksi päiväksi rauhaan ja palata lukemaan uudestaan, mutta eihän se ole tämmöisen bloggaamisen ideana, että haudotaan tekstejä. Kirjoitetaan ja julkaistaan, oli teksti sitten koherenttia tai ei. Oli se sitten viimeisteltyä tai ei.

Taas olen muutenkin jaaritellut kirjallisuudesta paljon. Onkohan tästä kohta tulossa kirjallisuusblogi? Tuskin sentään. Nämä kirjallisuuspostaukset vievät ihan liikaa aikaa. Tai sitten pitää ruveta miettimään sanomisiaan tarkemmin valmiiksi, niin kirjoittaminen sujuu helpommin.

Tänä iltana näkyy tähtitaivas! Vihdoinkin!

Rory Gilmore Reading Challenge: Pikku naisia

Paikatakseni toissa viikkoisen unohduksen, kirjoitanpa tällä viikolla etuajassa, tai ehkä jopa ylimääräisen päivityksen. ;)

Ajattelin, että minähän voin aina riipustaa muutaman sanan, kun saan kirjan Rory Gilmoren lukuhaasteesta luettua. En ole mikään hyvä arvostelujen kirjoittaja, mutta jos nyt pari sanaa saisi aina rustattua. Yhden kirjan olenkin jo ehtinyt lukea tässä välissä eli Harper Leen Kuin surmaisi satakielen.  Siinä oli erinomainen kirja. Ja selkeästi edelleen ajankohtainen, kun on jonkin verran seurannut, mitä Fergusonissa tapahtuu. Kirjassa siis päähenkilön isä puolustaa raiskauksesta syytettyä mustaa miestä, käytännössä siis taistelee tuulimyllyä vastaan. Vähän ovat asiat muuttuneet.

Mutta siis juuri äsken sain luettua Louisa M. Alcottin Pikku naisia, joka taas vaikutti himppusen vanhanaikaiselta. Kovasti yritettiin siinä kasvattaa hyvin käyttäytyviä ja nöyriä naisia. Välillä oikein puistatti kaikki se herttaisuus. Toki en myöskään enää kuulu kirjan kohderyhmään, joten sen kiltteys voi ehkä korostua liikaa minun silmissäni, mutta kovin postikorttimainen Marchin perhe silti on. Kokonaisuutena kirja oli ihan mukavan kevyttä ja viatonta luettavaa, varsinkin kun sen rinnalla luin toista, ihan pikkuisen rankempaa kirjaa. Välillä vaan alkoi kimmeltävä sateenkaari tursuta silmistä, suusta ja korvista, niin ihanteellista elämä kirjassa välillä oli.

Rory Gilmoren lukuhaasteessa luettu nyt 38 kirjaa 339:stä. Tässä on muutamaksi vuodeksi blogattavaa.

Kun taivas oudosti iltaisin punertaa

Olenko kertonut, että vihaan keinovaloa? No, en tietenkään ihan kaikkea keinovaloa, koska pimeän aikaan on ihan kiva saada kotiin jonkinlaista valaistusta. Mutta ulkosalla tuppaan tähän aikaan vuodesta ärsyyntymään. Kaikkialla paistaa keltainen keinovalo, joka harmaalla säällä vielä heijastuu taivaalta takaisin. Pimeällä ei ole pimeää. Pimeällä on itse asiassa valoisampaa kuin iltapäivällä hämärän aikaan. Ja se on todella raivostuttavaa!

Nyt pitäisi varmaan selittää, miksi se on raivostuttavaa. Ensin tietysti pitäisi itsekin tietää syyt siihen. Osaltaan varmaan siksi, että olen kasvanut maalla, missä tähän aikaan vuodesta piti illalla ottaa lamppu mukaan, jos ei halunnut kävellä äidin kukkapenkkiin tai törmätä tallin seinään. Siellä siis ihan oikeasti oli pimeää, ja se oli luonnollista. Nyt täällä kaupungissa kun lähtee pimeällä ulos, saa kamerallakin hyviä kuvia ilman tukea. Valoa on siis ihan perkeleesti. Se ei ole luonnollista.

Toisekseen tiedostan takaraivossani varmasti sen, että valtaosa valosta menee ihan harakoille. Sähköä kuluu sairaalloisesti, kun valaisimet ovat vääränlaisia, niitä on liikaa, eikä valoja osata kohdistaa oikein. Valtavaa tuhlausta, mikä tuhoaa maapallon, että poks. Plus tietysti valosaaste haittaa muutenkin luontoa. Eläimet menevät raukat ihan sekaisin, kun päivällä on päivä ja yölläkin on päivä.

Ehkä eniten minut saa hikeentymään se, että valon pitää vielä olla oranssia. Kuka älyn jättiläinen on keksinyt, että kaikkialle pitää tunkea oranssit katuvalot? Jos sen tietäisin, saisi kyseinen henkilö pelätä henkensä puolesta. Jostain kyllä joskus luin tai kuulin, että keltainen valo tuntuu ihmisestä luonnollisemmalta, koska se muistuttaa auringosta, ja se esimerkiksi sitten häiritsee vähemmän unta. Valkoinen valo taas kaiketi koettiin jotenkin luonnottomaksi. En tiedä, miten valon väri vaikuttaa uneeni, mutta noin muuten olen sitä mieltä, että en kaipaa pimeällä auringonlaskun värejä moilottamaan taivaalle. Eihän siinä ole mitään järkeä. Pimeällä luonnollisempi sävy on kuun kelmeys, jota minun mielestäni vastaa huomattavasti paremmin valkoinen valo. Maailma yksinkertaisesti näyttää paremmalta pimeällä, jos se valaistaan oranssin valon sijaan valkoisella valolla.

Sivuhuomiona, olisi mielenkiintoista tietää, vaikuttaako katuvalon väri siihen, miten paljon lumi "valaisee" ympäristöään. Lumihan saa pimeän ajanjakson vaikuttamaan valoisammalta. Jotenkin intuitiivisesti kuvittelisin että oranssinpunerrus jotenkin pilaa sitä lumen luonnollista valaisuvoimaa. Voin olla väärässä.

Kaikenkaikkiaan olen siis sitä mieltä, että ainakin täällä Lahdessa voisi ihan rauhassa ottaa joka toisen katuvalon pois. Valoa tuntuu nimittäin olevan niin paljon, että valon määrän puolittaminen, tai edes neljäsosalla vähentäminen, tuskin vielä häiritsisi kenenkään näkemistä, mutta minun ahdistukseni ainakin pienenisi hieman. Toisekseen joka ikinen oranssi valo pitäisi vaihtaa valkoiseen. Joku roti nyt sentäs!

Aioin lavastaa tähän hienon kuvan tämän illan naatiskeluista. Kynttilä, kasa kirjoja, joku levy ja lasiin pieni tujaus akvaviittiä. Raivasin jopa olkkarin pöydän sitä varten. Sitten tajusin, että Puuhanalle on ottanut molemmat kamerat mukaan illan valokuvauskurssilleen. Eipähän pöytä ainakaan syty niin helposti palamaan, koska tuon kynttilän nyt kuitenkin sytytin. Ilman kuvaa saatte kuitenkin pärjätä.

Tänään siis on pitkästä aikaa vapaailta, jota vietän ihan itsekseni jonnekin yhdeksään asti. Vallan mukavaa. Voi tunnelmoida kynttilänvalossa, lukea kirjaa ja kuunnella jotain hyvää musiikkia. Tosin ensin piti tiskata. Ja nyt hoitaa tämä eilinen bloggaaminen pois alta. (Oikeesti tämä on ihan kivaa, varsinkin kun tänään ei tarvinnut ihan koko päivää tuijottaa näyttöä.)

Pöydällä juuri lainatut kirjat yrittää viedä huomiota. Ne yrittävät houkutella lukemaan. Häviävät raukat taistelun, koska enemmän näpeissä polttaa kesken oleva The Illearth War. Siinä on sellaiset 70 sivua jäljellä, minun maaninen lukuvaiheeni on siis alkamassa. Yleensä, kun kirjassa on enää sata sivua jäljellä, tai viimeistään viimeisen 50 sivun kohdalla, minuun iskee mania. Pakko saada luettua. Näin vähän enää jäljellä. Nyt on luettava. Se loppuu kohta. Ihanaa, tulee taas yksi tarina omaksutuksi. Kohta saa aloittaa uuden kirjan. Pakko lukea. Pakko lukea.

Nyt on mentävä toteuttamaan sitä impulssia.

No niin, tänä torstaina ei ole kiirettä, joten voi kirjoitella ihan rauhassa. Koska arkemme on kohtuullisen tylsää, tänne pitää aina räntätä jostain mieltä askarruttavasta aiheesta tai sitten kertoa elämän jännittävistä tapahtumista. Tällä kertaa valitsen jälkimmäisen. Eli tällä kertaa väriä elämäämme toi se, että vietimme viikonlopun tupareiden merkeissä Savonlinnassa. Eräät ystävät saivat vihdoin ostettua kauan haaveilemansa talon, joten pitihän sitä käydä juhlimassa.

Ei sillä, ei niissä tupareissa juuri ole kertomista. Vanha poppoo oli enimmäkseen koolla parin uudemman vahvistuksen kera ja ilta kului syöpötellen, sivistyneesti juopotellen ja seurapelejä pelaten. Parasta tietenkin oli tavata armaita ystäviä.

Viikonlopun aikana tuli myös ruksattua pois yksi pitkään katsontalistalla olleista elokuvista, katsoimme siis perjantai-iltana porukalla Gran Torinon. Aivan loistava elokuva, tykkäsin suuresti. Hassua on myös huomata, miten Clint Eastwood on vanhoilla päivillään alkanut muistuttaa omaa edesmennyttä pappaani. Ehkä sen takia pidänkin Clintistä niin paljon.

Sunnuntaiaamu taas valkeni lumisateisena. Jes, kivaa, kun tulee talvi. Tosin myöhemmin päivällä loskaksi muuttunut lumi kasteli kenkäni likomäriksi, kun kävelimme kaupungille syömään ja sieltä yhden toisen ystävän kämpille katsomaan Fireflyta.

Märät kengät, mikä loistava tekosyy mennä kenkäkaupoille. Ihan totta, ostin uudet kengät pelkästään sen takia, että saisin kotimatkalle kuivat kengät jalkaan. Myönnettäköön tosin, että olin jo jonkin aikaa harkinnut ostavani talveksi uudet helposti jalkaan vedettävät kengät, joilla voi tarpoa hangessa ja jotka eivät ole välittömästi märät. Nyt siis akuutissa kuivien jalkojen tarpeessa hyppäsin pitkällisen jahkailuvaiheen yli ja nappasin marketin valikoimasta ihan kelvollisen näköiset Vikingin goretexit.

 Sitten vielä pari kuvatusta.

Sunnuntaina junaa odotellessa piti kuvailla Wanhaa kasinoa.

Tämän iltapäivän satona kuvaa Lahden ensilumesta