Nyt kun meidän perhe on kasvamassa, on aika itsestäänselvää, että me muutetaan. Kyllähän tässä meidän 60 neliön kaksiossa elelisi kolmistaankin vallan mainiosti parhaimmillaan varmaan useamman vuoden, mutta kun perheen aikuisväestö tekee töitä kotona, niin työrauha täytyy jollain tavalla taata. Lapsen tulo onkin mitä mainioin tekosyy alkaa toteuttaa jo pitempään takaraivossa elellyttä toivoa karistaa Lahden pölyt jaloista ja muuttaa isompaan kämppään. Ehkä jopa ihan omaan taloon, jos pankin sedät ja tädit ovat armollisia.
Oikeastihan meillä ei ole vielä mitään tietoa siitä, minne me muutetaan ja milloin. Suunnitelma on kuitenkin venyttää muuttoa sinne vähän lapsen syntymän jälkeen. Monella tapaa olisi käytännöllisempää hoitaa muutto jo valmiiksi pois alta, mutta nykyisessä kämpässä on myös etunsa: neuvolaan on viiden minuutin kävelymatka eikä sairaalaankaan ole montaa kilometriä. Ja onhan se nyt kiva käydä tämä raskausaika samojen hoitsujen ja lekurien luona, jotka tietää, miten mulla on tähän asti sujunut. Varsinkin kun tässä on ilmennyt yksi todennäköisesti harmiton vaiva, jota on nyt tutkittu pari kuukautta, eikä sille ole vieläkään löytynyt selitystä. Ei olisi kauhean kiva selittää kaikkia asioita jälleen kerran uudelle tyypille jossain uudella paikkakunnalla.
Muutamme siis sitten, kun on lapsi kainalossa, ja tämä huomioon ottaen muuttosiivous on ihan hyvä aloittaa hyvissä ajoin, eikös vain? Päätinkin aloittaa homman jo tänään. Toisin sanoen järjestelin meidän siivouskaapin ja pakkasin sieltä jo muutaman syksyllä ja talvella tarpeettoman tavaran varastoon. En usko, että meillä on hirveästi enää tarvetta esimerkiksi istutuslapioille.
Ajattelin tällä viikolla myös ottaa mallia naapurin viime viikkoisesta varastosiivouksesta ja käydä oman varastomme läpi. Sielläkin on varmasti kamaa, jonka voi jo pakata muuttoa varten. Joitain muitakin nurkkia voisi vähitellen alkaa käydä läpi juuri muuttoa silmällä pitäen, mutta täytyy pitää huoli siitä, ettei innostus karkaa käsistä. Ei ehkä olisi kiva viettää viimeistä noin puolta vuotta muuttolaatikkojen keskellä.
7.9.2015
16.8.2015
Paluu!
Joskus tuntuu, että olisi varmaan järkevämpää lopettaa tämä blogi, koska innostus kuitenkin aina lopahtaa. Sitten kuitenkin aina tulee sysäys palata takaisin. Tämä vuosi on monista hyvistä puolistaan huolimatta tuntunut pääasiassa suoraan sanoen paskalta. Keväällä alkoi olla surua, huolta ja stressiä siinä määrin, että bloggaaminen tuntui vain ahdistavalta lisävaivalta. Nyt sentään asiat tuntuvat taas valoisammilta, ja kirjoittaminenkin alkoi tuntua hyvältä ajatukselta.
Yksi iso ahdistuksen aihe tänä vuonna ja varmasti jo pidemmänkin aikaa on ollut työ. Keväällä löysin itseni taistelun ytimen tuntumasta, kun pääsin mukaan työehtosopimusta vääntäneeseen kääntäjäporukkaan. Tuloksena oli vuosia väännetty TES, josta kuitenkin oma vakiasiakkaani luisti. Tämä kohta kolmen vuoden vääntö oli kasvattanut sen verran selkärankaani, että en yksinkertaisesti enää voinut jatkaa töiden tekemistä entisillä ehdoilla. Huomasin siis olevani vailla töitä.
Kevät ja kesä menivät pitkälti suunnittelemattoman työnhaun merkeissä. Pommitin asiatekstikäännöstoimistoja yhteydenotoilla, joiden tuloksena oli enimmäkseen joko hiljaisuutta tai toteamuksia, että hintani ovat liian korkeat. Jossain välissä aloin myös hakea palkkatöitä, mutta siinäkin tuloksena on ollut vain sähköpostiin kilahtavia kiitos, mutta ei kiitos -viestejä. Heinäkuun vaihtuessa elokuuksi tulin siihen tulokseen, että tarvitsen suunnitelman. Yhden unettoman yön jälkeen olin saanut aikaiseksi kaksi vaihtoehtoa: joko alan panostaa yrittämiseen täysillä ja kunnolla tai sitten lopetan ja marssin työkkäriin, koska jostain tuloja on saatava revittyä. Valinta oli selkeä. Tässä vaiheessa on järkevintä lopettaa. Syyt selvinnevät kohta.
Työ ei kuitenkaan ole ollut ainoa murheeni. Tästä olen kertonut tähän mennessä tasan kahdelle läheiselle ihmiselle. Plus tietysti erinäisille terveydenhoitoalan ihmisille. Maaliskuun alkupäivinä nimittäin kävi niin, että sain keskenmenon. Raskaus oli aivan alussa, olin keskenmenopäivänä tiennyt raskaudesta viikon ja kaksi päivää. Keskenmenon aiheuttamasta surusta selvisin aika nopeasti, mutta henkiset arvet se jätti, mikä kävi aika hyvin selväksi, kun kesäkuun alussa huomasin olevani uudestaan raskaana. Käytännössä pelkäsin uutta keskenmenoa koko kesäkuun. Onneksi se pelko helpotti, kun heinäkuun alussa kävin ensimmäisessä lääkärintarkastuksessa ja näin Alienin ensimmäistä kertaa. Siellä se pieni ihmisen aihio köllötteli tyytyväisenä.
Vuoteen on mahtunut kaikenlaista muutakin pientä murhetta, mutta niitä en nyt ala sen kummemmin eritellä. Kaikki tämä yhdessä on kuitenkin aiheuttanut omat kuprunsa myös parisuhteeseen, ja Puuhanalleakin on vaivannut jonkinasteinen alakuloisuus. Onneksi me osataan vielä puhua asioista.
Jossain vaiheessa tuntui pahalta, kun tässä pitäisi elää elämänsä onnellisinta aikaa, mutta raskauden iloa on välillä ollut vaikea löytää.
Nyt stressin aiheet ovat vähentyneet huomattavasti, ja käyrä alkaa olla lievässä nousussa. Juuri tällä hetkellä tulevaisuus näyttää valoisalta, enkä malta odottaa helmikuun alun paikkeilla alkavia unettomia öitä.
Ja se yrityksen lopettamispäätös. No, tässä ei paljon kannata ruveta yrittämään täysillä, kun kuitenkin jään neljän kuukauden päästä äitiyslomalle. Saanpahan yli vuoden aikaa miettiä, mitä oikeastaan haluan tulevaisuudessa tehdä ja ehkä mammalomien jälkeen aloittaa kääntämisen kokonaan puhtaalta pöydältä. Tai sitten lyömme Puuhanallen kanssa hynttyyt yhteen myös ammatillisesti. Tai sitten... jotain muuta.
Nyt en tee mitään lupauksia kirjoittamisen suhteen. Totean vain, että nyt tämä tuntuu hyvältä.
Yksi iso ahdistuksen aihe tänä vuonna ja varmasti jo pidemmänkin aikaa on ollut työ. Keväällä löysin itseni taistelun ytimen tuntumasta, kun pääsin mukaan työehtosopimusta vääntäneeseen kääntäjäporukkaan. Tuloksena oli vuosia väännetty TES, josta kuitenkin oma vakiasiakkaani luisti. Tämä kohta kolmen vuoden vääntö oli kasvattanut sen verran selkärankaani, että en yksinkertaisesti enää voinut jatkaa töiden tekemistä entisillä ehdoilla. Huomasin siis olevani vailla töitä.
Kevät ja kesä menivät pitkälti suunnittelemattoman työnhaun merkeissä. Pommitin asiatekstikäännöstoimistoja yhteydenotoilla, joiden tuloksena oli enimmäkseen joko hiljaisuutta tai toteamuksia, että hintani ovat liian korkeat. Jossain välissä aloin myös hakea palkkatöitä, mutta siinäkin tuloksena on ollut vain sähköpostiin kilahtavia kiitos, mutta ei kiitos -viestejä. Heinäkuun vaihtuessa elokuuksi tulin siihen tulokseen, että tarvitsen suunnitelman. Yhden unettoman yön jälkeen olin saanut aikaiseksi kaksi vaihtoehtoa: joko alan panostaa yrittämiseen täysillä ja kunnolla tai sitten lopetan ja marssin työkkäriin, koska jostain tuloja on saatava revittyä. Valinta oli selkeä. Tässä vaiheessa on järkevintä lopettaa. Syyt selvinnevät kohta.
Työ ei kuitenkaan ole ollut ainoa murheeni. Tästä olen kertonut tähän mennessä tasan kahdelle läheiselle ihmiselle. Plus tietysti erinäisille terveydenhoitoalan ihmisille. Maaliskuun alkupäivinä nimittäin kävi niin, että sain keskenmenon. Raskaus oli aivan alussa, olin keskenmenopäivänä tiennyt raskaudesta viikon ja kaksi päivää. Keskenmenon aiheuttamasta surusta selvisin aika nopeasti, mutta henkiset arvet se jätti, mikä kävi aika hyvin selväksi, kun kesäkuun alussa huomasin olevani uudestaan raskaana. Käytännössä pelkäsin uutta keskenmenoa koko kesäkuun. Onneksi se pelko helpotti, kun heinäkuun alussa kävin ensimmäisessä lääkärintarkastuksessa ja näin Alienin ensimmäistä kertaa. Siellä se pieni ihmisen aihio köllötteli tyytyväisenä.
Vuoteen on mahtunut kaikenlaista muutakin pientä murhetta, mutta niitä en nyt ala sen kummemmin eritellä. Kaikki tämä yhdessä on kuitenkin aiheuttanut omat kuprunsa myös parisuhteeseen, ja Puuhanalleakin on vaivannut jonkinasteinen alakuloisuus. Onneksi me osataan vielä puhua asioista.
Jossain vaiheessa tuntui pahalta, kun tässä pitäisi elää elämänsä onnellisinta aikaa, mutta raskauden iloa on välillä ollut vaikea löytää.
Nyt stressin aiheet ovat vähentyneet huomattavasti, ja käyrä alkaa olla lievässä nousussa. Juuri tällä hetkellä tulevaisuus näyttää valoisalta, enkä malta odottaa helmikuun alun paikkeilla alkavia unettomia öitä.
Ja se yrityksen lopettamispäätös. No, tässä ei paljon kannata ruveta yrittämään täysillä, kun kuitenkin jään neljän kuukauden päästä äitiyslomalle. Saanpahan yli vuoden aikaa miettiä, mitä oikeastaan haluan tulevaisuudessa tehdä ja ehkä mammalomien jälkeen aloittaa kääntämisen kokonaan puhtaalta pöydältä. Tai sitten lyömme Puuhanallen kanssa hynttyyt yhteen myös ammatillisesti. Tai sitten... jotain muuta.
Nyt en tee mitään lupauksia kirjoittamisen suhteen. Totean vain, että nyt tämä tuntuu hyvältä.
4.4.2015
Jälleennäkeminen
 |
| 2015 Photo Challenge, Week 12, Architecture - Windows looking out |
Minulla ei yläasteella juurikaan ollut kavereita, mutta yksi tyyppi sentään uskalsi kaveerata kanssani. Tutustuin häneen syksyn ekana koulupäivänä, kun itse aloitin kasiluokkaa ja hän aloitti seiskaa vasta paikkakunnalle muuttaneena. Jostain syystä meistä tuli kaverit, ja mikä mahtavinta, hän muutti jossain vaiheessa meidän naapuriin. Siitä lähtien me ravattiin toistemme luona ja tehtiin normaaleja teinien juttuja. Josain syystä parhaiten mieleen on jäänyt, kun pelattiin Pleikalla Colin McRae Rallya tai Tomb Raider kolmosta. Ja kerran päätettiin tehdä tämän kaverin luona omenamehua. Sitä en kyllä muista, tuliko siitä yhtään mitään. Ainakin meillä oli hauskaa.
Jossain vaiheessa, kun minä olin jo lukiossa ja kaverikin oli mennyt amikseen, tiemme vain erkanivat. Muistan, että jonkin verran vielä pidimme yhteyttä, ja kaveri kävi kylässäkin lukiopaikkakunnallani, mutta jossain vaiheessa yhteydenpito vaan lopahti. Ehkä elämä vaan vei erilleen, ehkä minä vaan olin huono pitämään yhteyttä. Tiedä häntä.
Nykyään on sitten sosiaalinen media, ja muutama vuosi sitten löysimme toisemme Facebookista. Ei me sielläkään juuri yhteyttä pidetty, oltiin vaan perus FB-kavereita, mutta muutama kuukausi sitten kävimme pientä viestittelyä keskenämme ja tuli puheeksi, että olisi ihan hauska nähdäkin. Minä taisin ehdottaa, että käytäis vaikka joskus kahvilla tai jotain. Toissa viikolla sitten postilaatikossani odotti viesti.
Tykkäätkö Bryan Adamsista?
Yllättävä kysymys. No, en ole pitkään aikaan kuunnellut, mutta kyllähän minä tuon keikallakin olen kerran käynyt.
Haluaisitko keikalle? Pääsisit ilmaseks.
Ööö, okei.
Kaveri kun ei kuulemma kahvia tykkää lipittää, niin tarjosi sitten keikkaliput, koska sattui sellaiset ilmaiseksi saamaan. Ei hassumpi tapa treffata lähemmäs 15 vuoden jälkeen. En voi sanoa, että meillä olisi vielä hirveän lennokasta keskustelua ollut. Minä ehkä olin vähän lukossakin. Pitäiskö mun osata puhuakin tälle kaverille? Mutta ehkä se ei haittaa. Ehkä tästä on hyvä jatkaa uusien jälleennäkemisten merkeissä. Hienoa silti on, että pitkästä aikaa on löytynyt yhteys tähän ihmiseen, joka ystävyydellään pelasti yläasteaikani.
Alun kuva on siis bussista, kun olin viime viikon maanantaina palaamassa kotiin tuolta Bryan Adamsin Reckless-levyn 30-vuotisjuhlakiertueen Suomen keikalta. Kiitos, Satu.
 |
| 2015 Photo Challenge, Week 13, Macro - Bathroom |
21.3.2015
Tessi!
Huh, tässä kerkis näköjään jäädä kaksi viikkoa välistä ja tämänkin viikon postaus on jo myöhässä. Tässä on ollut vähän kaikenlaista meneillään. Ensin oli vähän henkilökohtaisia huolia, joista ehkä kerron vielä joskus tarkemmin, ja sitten pääsin tai jouduin mukaan vääntämään työehtosopimusta av-kääntäjille. No siis, en ollut neuvottelupöydän ääressä, mutta taustatyöryhmässä olen nyt muutaman viikon yrittänyt kantaa korteni kekoon. Se on lähinnä tarkoittanut sähköpostien kirjoittelua ja Helsingissä ravaamista. Viime viikon torstain blogipäivä menikin siihen, että istuin Hakaniemessä kokoustamassa.
Tätä tuoreinta tes-taivalta on nyt käyty reilu pari vuotta ja kaikkiaan alalle on väännetty tesiä lähes yhteen mittaan ilmeisesti jo kuusi vuotta. Tällä erää neuvottelutuloksen piti syntyä viime joulukuun loppuun mennessä, mutta eihän siitä mitään tullut. Tammikuussa neuvotteluja käytiin tiiviisti, mutta silloinkaan ei vielä tesiä synnytetty. Mutta arvatkaapas mitä. Eilen syntyi neuvottelutulos! Kaikki nimet eivät ole vielä paperissa, ja sopimuksen pitää ilmeisesti käydä vielä läpi jonkinlainen hyväksytyskierros, mutta tällä erää vääntö on ohi.
Eihän se työehtosopimus meidän alalla mikään kaiken autuaaksi tekevä paperi ole. Valtaosa käännöstoimistojen kääntäjistä kuitenkin ovat (näennäis)yrittäjiä, joita tes sinällään ei koske. Mutta yrittäjät voivat sentään käyttää tesiä lyömäaseena, jos ja kun alkavat korottaa hintojaan säädylliselle tasolle. Saa nähdä, mitä tapahtuu. Elämme jännittäviä aikoja.
Tässä vielä linkki Journalistiliiton tiedotteeseen tuloksesta. Siellä on kuva eilen pöydän ääressä istuneista kääntäjien neuvottelijoista. Olen aika ylpeä heistä. http://www.journalistiliitto.fi/uutiset/av-kaannostoimistoille-vihdoin-neuvottelutulos/
Sitten toisiin aiheisiin eli valokuvahaastekuvat:
Viikolla 9 siis oli taas makrokuvauksen aika, ja juuri sopivasti postissa tuli Puuhanallen tilaamat loittorenkaat, jotka on aika edullinen tapa päästä harjoittelemaan makrokuvausta. Edullinen varsinkin minulle, koska Puuhanalle ne tosiaan tilasi. ;)
Viikolla 10 haasteena oli ottaa kuvia 50 millin polttovälillä. Siinä tulikin mielenkiintoinen haaste, kun Puuhanalle alkoi selittää, että 50 millin polttoväli tarkoittaa eri asiaa eri kameroissa. Tulipahan sitten opittua juttuja kennoista sun muista. Päädyinkin ottamaan oman kuvani 25 millin polttovälillä, koska meidän kameroissa se vastaa 50 millin polttoväliä.
Tällä viikolla haasteena oli haka. Nyt ei kuvaaminen kauheasti innostanut. En sitten tiedä, eikö tuo haaste inspiroinut vai eikö muuten vaan jaksanut intoutua. Puuhanalle pääsi kuitenkin leikkimään maoria, kun toissa päivänä piipahdettiin Mukkulan kartanolla.
Tätä tuoreinta tes-taivalta on nyt käyty reilu pari vuotta ja kaikkiaan alalle on väännetty tesiä lähes yhteen mittaan ilmeisesti jo kuusi vuotta. Tällä erää neuvottelutuloksen piti syntyä viime joulukuun loppuun mennessä, mutta eihän siitä mitään tullut. Tammikuussa neuvotteluja käytiin tiiviisti, mutta silloinkaan ei vielä tesiä synnytetty. Mutta arvatkaapas mitä. Eilen syntyi neuvottelutulos! Kaikki nimet eivät ole vielä paperissa, ja sopimuksen pitää ilmeisesti käydä vielä läpi jonkinlainen hyväksytyskierros, mutta tällä erää vääntö on ohi.
Eihän se työehtosopimus meidän alalla mikään kaiken autuaaksi tekevä paperi ole. Valtaosa käännöstoimistojen kääntäjistä kuitenkin ovat (näennäis)yrittäjiä, joita tes sinällään ei koske. Mutta yrittäjät voivat sentään käyttää tesiä lyömäaseena, jos ja kun alkavat korottaa hintojaan säädylliselle tasolle. Saa nähdä, mitä tapahtuu. Elämme jännittäviä aikoja.
Tässä vielä linkki Journalistiliiton tiedotteeseen tuloksesta. Siellä on kuva eilen pöydän ääressä istuneista kääntäjien neuvottelijoista. Olen aika ylpeä heistä. http://www.journalistiliitto.fi/uutiset/av-kaannostoimistoille-vihdoin-neuvottelutulos/
Sitten toisiin aiheisiin eli valokuvahaastekuvat:
 |
| 2015 Photo challenge, Week 9, Macro - Nature |
Viikolla 9 siis oli taas makrokuvauksen aika, ja juuri sopivasti postissa tuli Puuhanallen tilaamat loittorenkaat, jotka on aika edullinen tapa päästä harjoittelemaan makrokuvausta. Edullinen varsinkin minulle, koska Puuhanalle ne tosiaan tilasi. ;)
 |
| 2015 Photo Challenge, Week 10, Numbers - 50 mm |
 |
| 2015 Photo Challenge, Week 11, Outdoor - Haka |
Tällä viikolla haasteena oli haka. Nyt ei kuvaaminen kauheasti innostanut. En sitten tiedä, eikö tuo haaste inspiroinut vai eikö muuten vaan jaksanut intoutua. Puuhanalle pääsi kuitenkin leikkimään maoria, kun toissa päivänä piipahdettiin Mukkulan kartanolla.
26.2.2015
Peter Jacksonin tiivistysvamma
Katseltiin tässä muutama päivä sitten Peter Jacksonin versio King Kongista. Tai minä katselin, Puuhanalle ei kestänyt katsella loppuun asti. Jonkun pitäisi oikeasti sanoa Jacksonin sedälle, että pitempi ei ole parempi. Siis olihan se välillä ihan viihdyttäväkin elokuva, mutta olisi siitä nyt aika helposti saanut karsittua pitkät pätkät pois. Miten pitkä se t-rex-kohtauskin oli? Viisi minuuttia? Enemmän? En tiedä, mutta siinä oli ainakin puolet liikaa. Ja sitten heti perään oli pitänyt laittaa jättiötököiden hyökkäys. Ihan pikkuisen rupesi siinä vaiheessa toiminta puuduttamaan. Ilmeisesti siis Jacksonin setä ei myöskään tiedä, mitä jaksotus on. Katsojan pitäisi päästä toimintakohtausten välissä välillä myös rauhoittumaan. Ehkä ne ötökät olisi voinut jättää jopa kokonaan pois? Olihan se jo siinä vaiheessa aika selvää, että saarella jutut on isoja.
En enää yhtään ihmettele, että Hobitti-elokuviakin tuli kolme. Peter Jackson vaan ei tunnu osaavan tiivistää. No okei, en ole edes nähnyt koko Hobitteja, joten vaikea minun on sanoa kuinka paljon niissä on ylimääräistä, mutta en vaan enää luota siihen, että Pete-setä ei malta olla ymppäämättä seikkailuihinsa ihan kaikkea mahdollista kivaa.
No joo, pääsinpähän vähän purkamaan leffan aiheuttamia turhaumia.
Seuraavaksi sitten parin viikon haastekuvat:
En enää yhtään ihmettele, että Hobitti-elokuviakin tuli kolme. Peter Jackson vaan ei tunnu osaavan tiivistää. No okei, en ole edes nähnyt koko Hobitteja, joten vaikea minun on sanoa kuinka paljon niissä on ylimääräistä, mutta en vaan enää luota siihen, että Pete-setä ei malta olla ymppäämättä seikkailuihinsa ihan kaikkea mahdollista kivaa.
No joo, pääsinpähän vähän purkamaan leffan aiheuttamia turhaumia.
Seuraavaksi sitten parin viikon haastekuvat:
 |
| Photo Challenge 2015, Week 7, Outdoor Photography - Wind |
 | |
| Photo Challenge 2015, Week 8, Architecture - Bridges |
12.2.2015
Vinoja viivoja
Minua ei yleensä häiritse, jos joku kohde valokuvassa on vain vähän vinossa. Horisontti nyt täytyy yrittää saada suht suoraksi, mutta yks hailee, jos se kuitenkin on millin tai pari vinossa. Mitä väliä silläkään loppujen lopuksi on, lähenevätkö rakennuksen seinät toisiaan ylöspäin mentäessä? Niinhän perspektiivi toimii.
Tällä viikolla Photo Challengessa on ollut haasteena alkuluvut, ja otin tiistaina kuvan meidän lähipostin edessä olevista postilaatikoista. Olin tyytyväinen, sivulta tuli hienosti auringonvaloa, postiloodat oli hienon väriset ja postirakennuksessa oli hienoja vaaka- ja pystylinjoja.
Kotona sitten aloin katsella kuvaa koneelta.
Ei hyvä. Keskimmäinen vaakalinja vaikuttaa suurinpiirtein suoralta, mutta ylemmät ovat jo selvästi vinossa. Hemmetin linssi vääristää. Eikä tuo ole edes kunnolla kohtisuoraan otettu, sekin vaikuttaa.
Yllättäen tässä se vinous alkoikin häiritä. Minun nätit vaakalinjani eivät olekaan suoria. Kriisi! Koko kuvan idea meni pilalle! Ei tätä voi julkaista! Vähän aikaa Gimpin kanssa peuhattuani päätin yrittää seuraavana päivänä ottaa uuden kuvan.
Nyt otin kuvan autonmitan verran kauempaa, ja johan tuli suorempia linjoja. Jonkin verran piti sitten vielä kotona rajata reunoja pois, minkä jälkeen tulos oli jo aika hyvä. Tämän kehtasi jo julkaistakin.
Sopivalla hetkellä ne suorat linjat sitten kuitenkin ovat tärkeitä.
Tällä viikolla Photo Challengessa on ollut haasteena alkuluvut, ja otin tiistaina kuvan meidän lähipostin edessä olevista postilaatikoista. Olin tyytyväinen, sivulta tuli hienosti auringonvaloa, postiloodat oli hienon väriset ja postirakennuksessa oli hienoja vaaka- ja pystylinjoja.
Kotona sitten aloin katsella kuvaa koneelta.
Ei hyvä. Keskimmäinen vaakalinja vaikuttaa suurinpiirtein suoralta, mutta ylemmät ovat jo selvästi vinossa. Hemmetin linssi vääristää. Eikä tuo ole edes kunnolla kohtisuoraan otettu, sekin vaikuttaa.
Yllättäen tässä se vinous alkoikin häiritä. Minun nätit vaakalinjani eivät olekaan suoria. Kriisi! Koko kuvan idea meni pilalle! Ei tätä voi julkaista! Vähän aikaa Gimpin kanssa peuhattuani päätin yrittää seuraavana päivänä ottaa uuden kuvan.
Sopivalla hetkellä ne suorat linjat sitten kuitenkin ovat tärkeitä.
7.2.2015
Kaiken maailman haasteita
Mistä mä keksin aina itselleni näitä haasteita? Vai pitäiskö kysyä, että miksi? Jaa, kai minä saan niistä jotain kiksejä. Siitä tulee aina semmoinen mukava onnistumisen tunne, kun saa haasteen tai edes osan haasteesta valmiiksi.
Elikkä siis, Rory Gilmoren lukuhaaste lyheni taas yhdellä kirjalla, kun luin Jane Austenin kirjan Järki ja tunteet. Siinä oli taas oivaa ihmiskuvausta, mutta kokonaisuutena kirja ei ollut ihan niin toimiva kuin Ylpeys ja ennakkoluulo. Lukuhaasteen tilanne on nyt sitten 39/339 eli tasan 300 kirjaa jäljellä. Hiljaa hyvä tulee.
Tänään keksin taas uuden lukuhaasteen. Helsingin kirjastoilla on sivuillaan Kirjan vuoden lukuhaaste, mikä tietysti oli pakko kopsata itsellekin. Se pitäisi siis saada tämän vuoden aikana suoritettua. Onneksi jo tuo Järki ja tunteet täytti siitä jo viisi kohtaa, ja yksi toinen kirja täytti lisäksi vielä kaksi. Vai onko se huijausta, jos mukaan laskee kirjat, jotka ehti tänä vuonna lukea ennen kuin tiesi haasteesta? En tiedä, ehkä se on, mutta ehkä annan itseni huijata sen verran. Tässä vielä koko haaste tähän mennessä keräämine rukseineni:
1. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
x2. Kirja, josta on tehty elokuva
3. Vuonna 2015 julkaistu kirja
4. Kirja, jonka kirjoittaja oli alle 25-vuotias, kun kirja julkaistiin
5. Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä
6. Kirja, jonka nimi on yksi sana
7. Novellikokoelma
x8. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle
x9. Tietokirja
x10. Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja
11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut
12. Kirja, jota ystäväsi on suositeltu sinulle
13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon, esim. Finlandia-palkinnon
14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja
15. Kirja, jonka lukemista olet harkinnut jo pitkään
16. Kirja, jota äitisi rakastaa
17. Kirja, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta, esim. sadusta, Shakespearen näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta
x 18. Yli 100 vuotta vanha kirja
19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä
20. Kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella
21. Kirja, joka sinun piti lukea koulussa, mutta et lukenut
22. Muistelmateos tai elämäkerta
23. Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä
24. Kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä
25. Syntymävuonnasi julkaistu kirja
26. Kirjatrilogia
27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja
x28. Kirja, jonka nimessä on väri
29. Kirja, jossa on taikuutta
30. Sarjakuva-albumi tai -romaani
31. Elämäntaito- tai self-help-kirja
32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi
33. Kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta
34. Kirja, jonka nimessä on numero
35. Kirja kirjailijalta, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla
36. Runokirja
37. Kirja, joka on kielletty jossain päin maailmaa
38. Kirja, jonka lukemisen olet aloittanut, mutta joka on jäänyt kesken
39. Kirja, jonka muistat lapsuudestasi
40. Tulevaisuuteen sijoittuva kirja
41. Kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias, kun kirja julkaistiin
42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua
43. Kirja, jossa on yli 500 sivua
x44. Klassinen rakkausromaani (kts. Intohimoinen Charlotte Brontë)
45. Kirja, joka pelottaa sinua
46. Kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista, esim. saamelaiset, intiaanit tai aboriginaalit
47. Hauska kirja
48. Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä
49. Jännityskirja tai dekkari
50. Kirja, jota kirjaston henkilökunta suosittelee sinulle
 |
| Photo Challenge 2015, Week 4, Outdoor photography - Man made in nature |
Elikkä siis, Rory Gilmoren lukuhaaste lyheni taas yhdellä kirjalla, kun luin Jane Austenin kirjan Järki ja tunteet. Siinä oli taas oivaa ihmiskuvausta, mutta kokonaisuutena kirja ei ollut ihan niin toimiva kuin Ylpeys ja ennakkoluulo. Lukuhaasteen tilanne on nyt sitten 39/339 eli tasan 300 kirjaa jäljellä. Hiljaa hyvä tulee.
 |
| Photo Challenge 2015, Week 5, Macro - Computers |
Tänään keksin taas uuden lukuhaasteen. Helsingin kirjastoilla on sivuillaan Kirjan vuoden lukuhaaste, mikä tietysti oli pakko kopsata itsellekin. Se pitäisi siis saada tämän vuoden aikana suoritettua. Onneksi jo tuo Järki ja tunteet täytti siitä jo viisi kohtaa, ja yksi toinen kirja täytti lisäksi vielä kaksi. Vai onko se huijausta, jos mukaan laskee kirjat, jotka ehti tänä vuonna lukea ennen kuin tiesi haasteesta? En tiedä, ehkä se on, mutta ehkä annan itseni huijata sen verran. Tässä vielä koko haaste tähän mennessä keräämine rukseineni:
1. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
x2. Kirja, josta on tehty elokuva
3. Vuonna 2015 julkaistu kirja
4. Kirja, jonka kirjoittaja oli alle 25-vuotias, kun kirja julkaistiin
5. Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä
6. Kirja, jonka nimi on yksi sana
7. Novellikokoelma
x8. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle
x9. Tietokirja
x10. Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja
11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut
12. Kirja, jota ystäväsi on suositeltu sinulle
13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon, esim. Finlandia-palkinnon
14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja
15. Kirja, jonka lukemista olet harkinnut jo pitkään
16. Kirja, jota äitisi rakastaa
17. Kirja, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta, esim. sadusta, Shakespearen näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta
x 18. Yli 100 vuotta vanha kirja
19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä
20. Kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella
21. Kirja, joka sinun piti lukea koulussa, mutta et lukenut
22. Muistelmateos tai elämäkerta
23. Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä
24. Kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä
25. Syntymävuonnasi julkaistu kirja
26. Kirjatrilogia
27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja
x28. Kirja, jonka nimessä on väri
29. Kirja, jossa on taikuutta
30. Sarjakuva-albumi tai -romaani
31. Elämäntaito- tai self-help-kirja
32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi
33. Kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta
34. Kirja, jonka nimessä on numero
35. Kirja kirjailijalta, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla
36. Runokirja
37. Kirja, joka on kielletty jossain päin maailmaa
38. Kirja, jonka lukemisen olet aloittanut, mutta joka on jäänyt kesken
39. Kirja, jonka muistat lapsuudestasi
40. Tulevaisuuteen sijoittuva kirja
41. Kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias, kun kirja julkaistiin
42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua
43. Kirja, jossa on yli 500 sivua
x44. Klassinen rakkausromaani (kts. Intohimoinen Charlotte Brontë)
45. Kirja, joka pelottaa sinua
46. Kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista, esim. saamelaiset, intiaanit tai aboriginaalit
47. Hauska kirja
48. Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä
49. Jännityskirja tai dekkari
50. Kirja, jota kirjaston henkilökunta suosittelee sinulle
22.1.2015
PUITA!
Tällä viikolla kuvaushaasteena oli puut, ja olen tässä viikon mittaan ottanut sen verran mielestäni kivoja kuvia, että panen nyt tänne oikein kavalkadin. Välillä kyllä haaste tuntui aika vaikealtakin, mutta siitä huolimatta tuli ihan kelpo otoksia.
Bubblin' under:
Tällaista tällä kertaa, ensi viikolla ehkä jotain muuta. Ehkä kerron Skotlannista tai sitten kummitytön synttäreistä tai sitten jostain ihan muusta. Mistä tulikin mieleeni, että viime viikonloppuna tavattiin eräs Heinolassa asuva espanjalaisnainen, kiva tyyppi, ja tuttavapiiri taas kasvoi vähän.
 |
| Varsinainen haastekuva, puita kaupunkiympäristössä. |
 |
| 2. sija, kivoja nuo kulmassa kurkottelevat oksat |
 |
| 3. sija, puita kasvaa kummissa paikoissa |
Bubblin' under:
 |
| Tilhiä (Bombycilla garrulus) aterialla. Harmitti, kun ei ollut pitempää putkea mukana. |
 |
| Kyynelkoivun (Betlula pendula 'Youngii') kiekuraoksa |
 |
| Hassu havupuu, en tiedä mikä |
 |
| Samaisen puun käpy |
 |
| Kummituspetäjät (Pinus sylvestris) |
 |
| Maisemaa Anttilanmäeltä |
 |
| Urbaania rappiota ja koivuntaimia |
 |
| Aamuvalo |
15.1.2015
Syö särkeä, se kasvattaa järkeä
Huomenna selviää millä lailla se järki kasvaa, suunnitelmissa nimittäin on laittaa ruoaksi särkeä. Minä nimittäin olen niitä ihmisiä, joille on kotona koko pieni ikä iskostettu, että särki on roskakala, ja vaikka särkeä on tullut myös joskus syötyä, sen mausta ei ole minkäänlaista muistikuvaa. Taisi sitten olla viime viikolla, kun radiosta tuli kalaruokailta, minkä innoittamana ajateltiin, että pitäisi varmaan maistella näitä kaloja, joita on tottunut väheksymään. Tänään sitten ihmeteltiin Prisman kalatiskiä, ja siellähän oli tarjolla kohtuu isoja särkiä hintaan 1,90 kilo. Ei voi ainakaan väittää, että kokeilu tulisi kalliiksi.
Ajatuksena olisi perata kalat ja panna ne pataan, sekaan varmaan ainakin tomaattia ja sipulia. Jotain nestettä tietysti ja mausteita. Katsotaan, mitä keksii. Sitten vaan uuniin pariksi kolmeksi tunniksi muhimaan. Suap nähä, tuleeko siitä syötävää.
Asiasta toiseen, eli tämän viikon valokuvahaasteeseen. Photo Challengessa tuli tehtäväksi löytää numero ja ottaa kiinnostava kuva. Numeron piti olla 10 tai alle. Alla ensin varsinainen haastekuvani ja sitten pari vaihtoehtoa.
Tuossa varsinaisessa haastekuvassa mielestäni oli näistä paras ajatus. Harmaata, harmaata ja harmaata, numeroparatkin siellä piikkilangan takana vankina.
Tolppakuvasta piti ottaa kaksi versiota, yksi kauttaaltaan terävä ja toinen, jossa tausta on sumea. Henkilökohtaisesti pidin enemmän kauttaaltaan terävästä, koska katse ei hakeudu heti numeroon. Veikkasin tosin, että jos olisin valinnut sen haastekuvaksi, FB:ryhmässä olisi ehdotettu, että olisit sumentanut taustaa niin katse hakeutuisi numeroon.
Parkkiskuvassa oli mielestäni kivoja linjoja ja siinä olisi ollut väriäkin, mutta numerolla ei siinä ollut varsinaisesti mitään funktiota.
Minä siis olen julkaissut omat haastekuvani ja seurannut haastetta Photochallenge.orgin FB-ryhmässä, julkaisualustoja on toki muitakin. Tällä viikolla minua on kiehtonut se, että ihmiset ovat lähteneet etsimään numeroita kotona lojuvista esineistään. On julkaistu kuvia kelloista, kaukosäätimistä ja kännyköistä, nopista ja pelikorteista nyt puhumattakaan. Kiehtovaa siinä on ollut se, että minun ensimmäinen vaistoni, kuten yleensä, oli lähteä ulos. Sinällään hyvä niin, koska ainakin otoksestani tuli jollain tapaa erilainen, koska ulkokuvia on ollut todella vähän.
Ajatuksena olisi perata kalat ja panna ne pataan, sekaan varmaan ainakin tomaattia ja sipulia. Jotain nestettä tietysti ja mausteita. Katsotaan, mitä keksii. Sitten vaan uuniin pariksi kolmeksi tunniksi muhimaan. Suap nähä, tuleeko siitä syötävää.
Asiasta toiseen, eli tämän viikon valokuvahaasteeseen. Photo Challengessa tuli tehtäväksi löytää numero ja ottaa kiinnostava kuva. Numeron piti olla 10 tai alle. Alla ensin varsinainen haastekuvani ja sitten pari vaihtoehtoa.
Tuossa varsinaisessa haastekuvassa mielestäni oli näistä paras ajatus. Harmaata, harmaata ja harmaata, numeroparatkin siellä piikkilangan takana vankina.
Tolppakuvasta piti ottaa kaksi versiota, yksi kauttaaltaan terävä ja toinen, jossa tausta on sumea. Henkilökohtaisesti pidin enemmän kauttaaltaan terävästä, koska katse ei hakeudu heti numeroon. Veikkasin tosin, että jos olisin valinnut sen haastekuvaksi, FB:ryhmässä olisi ehdotettu, että olisit sumentanut taustaa niin katse hakeutuisi numeroon.
Parkkiskuvassa oli mielestäni kivoja linjoja ja siinä olisi ollut väriäkin, mutta numerolla ei siinä ollut varsinaisesti mitään funktiota.
Minä siis olen julkaissut omat haastekuvani ja seurannut haastetta Photochallenge.orgin FB-ryhmässä, julkaisualustoja on toki muitakin. Tällä viikolla minua on kiehtonut se, että ihmiset ovat lähteneet etsimään numeroita kotona lojuvista esineistään. On julkaistu kuvia kelloista, kaukosäätimistä ja kännyköistä, nopista ja pelikorteista nyt puhumattakaan. Kiehtovaa siinä on ollut se, että minun ensimmäinen vaistoni, kuten yleensä, oli lähteä ulos. Sinällään hyvä niin, koska ainakin otoksestani tuli jollain tapaa erilainen, koska ulkokuvia on ollut todella vähän.
8.1.2015
Pientä kuvankäsittelyä
Meinasi ihan bloggailu unohtua, kun piti verestää lapsuusmuistoja Prehistorik 2:n parissa. Oi niitä aikoja, kun järkät sai viettää välkät sisällä ja sit sai pelata.
Mutta siis asiaan. Pitäydytään tälläkin viikolla kuvauksessa. Joku jossain blogissa joskus sanoi, että valokuva ei ole valmis ennen kuin se on käsitelty kuvankäsittelyohjelmalla. Minä olen vahvasti toista mieltä. Kuva voi hyvin olla valmis ilman kuvankäsittelyäkin. Totta kai kuvankäsittely voi auttaa hirmuisesti kuvan pikkuvikojen korjaamisessa, mutta ei käsittelyn tarvitse olla pakollinen askel. Minä tietysti olen tätä mieltä, koska en ole koskaan innostunut Photoshopilla fidlailusta tai Gimpillä peuhaamisesta. Jotkut teknisemmin orientoituneet kuvaajat tietysti saavat oman lisätyydytyksensä, kun kuvaa pääsee käsittelemään. Jokainen tekee kuten tahtoo.
Tällä viikolla omissa otoksissani tuli kuitenkin vastaan juuri sellainen tapaus, että kuvankäsittely oli ihan omiaan. Otin nimittäin samasta kohteesta kaksi kuvaa ja jälkeenpäin totesin, että rajauksen olisi pitänyt olla jotain niiden väliltä.
Yllä siis alkuperäiset kuvat. Ylemmässä kuvassa jäi harmittamaan, että kauimmaiset vaunut eivät olleet kuvassa kokonaan. Jälkimmäisessä oli se jo korjattu, mutta mielestäni kuva näyttäisi paremmalta, jos junan pää olisi aika tarkasti alanurkassa. Sitä paitsi jälkimmäisessä kuvassa lähin vaunu ei näytä enää aivan yhtä massiiviselta kuin ensimmäisessä. Kokeillaan, mitä uudelleenrajaus saa aikaan.
Ensimmäisessä rajauksessa otin vasemmasta reunasta tornisysteemin pois ja rajasin alareunaa sen verran, että alanurkassa ei enää näy auton keulaa. Tämä on jo parempi, mutta halusin vielä kokeilla, miltä näyttää, jos junan pään tosiaan rajaa aivan vasempaan alanurkkaan.
Toisessa versiossa rajasin alareunaa paljon enemmän. Perfektionisti olisi tietysti ottanut vielä pari milliä lisää, ettei alareunaan olisi jäänyt tuota vaakatasossa olevaa talventörröttäjää. Lisäksi rajasin hieman oikeaa reunaa. Ajattelin, että sillä lähimpään vaunuun voisi saada sitä ensimmäisen kuvan massiivisuutta. Mielestäni se onnistuikin. Kaiken lisäksi innostuin vielä lisäämään kuvaan vähän kontrastia. Nyt kuva on paljon lähempänä sitä, mitä jäin kuvausreissun jälkeen kaipaamaan.
Todettakoon siis, että kuvankäsittely on välillä ihan kätevä juttu. Kaikkea ei ehkä silti tarvitse sen kautta käyttää.
Lopuksi vielä toiseen kuvausaiheeseen. Kerroin viimeksi, että aion tänä vuonna pitää silmällä Photo Challengen valokuvaushaasteita. Vuoden ensimmäinen haaste oli keittiöaiheinen makro, ja siihen piti tietenkin heti tarttua. Meillä nyt ei mitään varsinaista markokalustoa ole, mutta Styluksessa sentään on makroasetus.
Varsinaiseksi haastekuvaksi valitsin yllä olevan kuvan Puuhanallen taikinasaavista. Se oli minun mielestäni hauskan pehmeä ja lämmin. Joku toinen voisi ehkä pitää parempina otoksina kakkos- ja kolmosvaihtoehtojani:
Hauskaa oli etsiä keittiöstä kuvauskohteita.
Mutta siis asiaan. Pitäydytään tälläkin viikolla kuvauksessa. Joku jossain blogissa joskus sanoi, että valokuva ei ole valmis ennen kuin se on käsitelty kuvankäsittelyohjelmalla. Minä olen vahvasti toista mieltä. Kuva voi hyvin olla valmis ilman kuvankäsittelyäkin. Totta kai kuvankäsittely voi auttaa hirmuisesti kuvan pikkuvikojen korjaamisessa, mutta ei käsittelyn tarvitse olla pakollinen askel. Minä tietysti olen tätä mieltä, koska en ole koskaan innostunut Photoshopilla fidlailusta tai Gimpillä peuhaamisesta. Jotkut teknisemmin orientoituneet kuvaajat tietysti saavat oman lisätyydytyksensä, kun kuvaa pääsee käsittelemään. Jokainen tekee kuten tahtoo.
Tällä viikolla omissa otoksissani tuli kuitenkin vastaan juuri sellainen tapaus, että kuvankäsittely oli ihan omiaan. Otin nimittäin samasta kohteesta kaksi kuvaa ja jälkeenpäin totesin, että rajauksen olisi pitänyt olla jotain niiden väliltä.
 |
 | |
Toisessa versiossa rajasin alareunaa paljon enemmän. Perfektionisti olisi tietysti ottanut vielä pari milliä lisää, ettei alareunaan olisi jäänyt tuota vaakatasossa olevaa talventörröttäjää. Lisäksi rajasin hieman oikeaa reunaa. Ajattelin, että sillä lähimpään vaunuun voisi saada sitä ensimmäisen kuvan massiivisuutta. Mielestäni se onnistuikin. Kaiken lisäksi innostuin vielä lisäämään kuvaan vähän kontrastia. Nyt kuva on paljon lähempänä sitä, mitä jäin kuvausreissun jälkeen kaipaamaan.
Todettakoon siis, että kuvankäsittely on välillä ihan kätevä juttu. Kaikkea ei ehkä silti tarvitse sen kautta käyttää.
Lopuksi vielä toiseen kuvausaiheeseen. Kerroin viimeksi, että aion tänä vuonna pitää silmällä Photo Challengen valokuvaushaasteita. Vuoden ensimmäinen haaste oli keittiöaiheinen makro, ja siihen piti tietenkin heti tarttua. Meillä nyt ei mitään varsinaista markokalustoa ole, mutta Styluksessa sentään on makroasetus.
Hauskaa oli etsiä keittiöstä kuvauskohteita.
1.1.2015
Uuden vuoden kujeet
Olen vähän hakenut uutta näkökulmaa tähän blogin kirjoittamiseen, koska nyt jo jonkin aikaa on tuntunut, että tämä ei toimi. Punainen lanka on puuttunut. Viime päivinä on kuitenkin muhinut ajatus, jota on hyvä lähteä toteuttamaan näin uuden vuoden myötä. Ajattelin nimittäin heittää itselleni haasteen: jokaisessa blogipäivityksessä on oltava valokuva. Saatan edelleen jaaritella muistakin asioista, mutta mukaan on liitettävä vähintään yksi sen viikon aikana otettu kuva, liittyi se sitten aiheeseen tai ei.
Haasteen tavoitteena on tietenkin löytää uutta innostusta blogin pitämiseen, mutta myös kehittyä valokuvauksessa. Tästä tietysti vääjäämättä seuraa se, että blogin painopiste siirtyy enemmän valokuvaukseen, mutta en kuitenkaan aio pyhittää blogia pelkästään valokuville. Päivitystahdin pyrin edelleen pitämään siinä vähintään kerran viikossa, koska jotain kuria tunnun tarvitsevan. Myös päivityspäivän pidän edelleen torstaissa, mutta siinä aion sallia itselleni poikkeamat. Viime kuukausina torstait ovat monesti olleet raskaita työpäiviä, mistä syystä osittain otekin on alkanut lipsua. Parempi antaa hieman joustoa kuin tehdä tästä pakkopullaa.
Valokuvauksessa nyt ei välttämättä kehity pelkästään sillä, että haastaa itsensä julkaisemaan vähintään yhden valokuvan kerran viikossa, joten siinä tarvitaan myös lisäkannustimia. Vaikka tokihan harrastuksessa kehittyminen on kannustin jo itsessään. Uudet näkökulmat ja ajautkset ovat kuitenkin hyviä. Siksi ajattelin esimerkiksi pitää silmällä Photo Challengen viikoittaisia valokuvahaasteita. En aio tässäkään sitoa itseäni, että joka viikko pitäisi tarttua haasteeseen, mutta sivu voi silti olla hyvä idealähde.
Mahdollisuuksia on muutenkin monia. Voin esimerkiksi haastaa itseni käyttämään viikon verran tiettyä kameraa, tiettyä objektiivia tai kikkailemaan tiettyjen asetusten kanssa. Valokuvauksesta on onneksi moneksi. Lisäksi Puuhanalle jo ehdotti, että voimme tehdä useammin ihan valokuvausretkiä.
Tavoitteena siis bloggaus ja valokuvaus.
Vuoden ensimmäisen päivityksen kunniaksi tunnelmia uudelta vuodelta.
Haasteen tavoitteena on tietenkin löytää uutta innostusta blogin pitämiseen, mutta myös kehittyä valokuvauksessa. Tästä tietysti vääjäämättä seuraa se, että blogin painopiste siirtyy enemmän valokuvaukseen, mutta en kuitenkaan aio pyhittää blogia pelkästään valokuville. Päivitystahdin pyrin edelleen pitämään siinä vähintään kerran viikossa, koska jotain kuria tunnun tarvitsevan. Myös päivityspäivän pidän edelleen torstaissa, mutta siinä aion sallia itselleni poikkeamat. Viime kuukausina torstait ovat monesti olleet raskaita työpäiviä, mistä syystä osittain otekin on alkanut lipsua. Parempi antaa hieman joustoa kuin tehdä tästä pakkopullaa.
Valokuvauksessa nyt ei välttämättä kehity pelkästään sillä, että haastaa itsensä julkaisemaan vähintään yhden valokuvan kerran viikossa, joten siinä tarvitaan myös lisäkannustimia. Vaikka tokihan harrastuksessa kehittyminen on kannustin jo itsessään. Uudet näkökulmat ja ajautkset ovat kuitenkin hyviä. Siksi ajattelin esimerkiksi pitää silmällä Photo Challengen viikoittaisia valokuvahaasteita. En aio tässäkään sitoa itseäni, että joka viikko pitäisi tarttua haasteeseen, mutta sivu voi silti olla hyvä idealähde.
Mahdollisuuksia on muutenkin monia. Voin esimerkiksi haastaa itseni käyttämään viikon verran tiettyä kameraa, tiettyä objektiivia tai kikkailemaan tiettyjen asetusten kanssa. Valokuvauksesta on onneksi moneksi. Lisäksi Puuhanalle jo ehdotti, että voimme tehdä useammin ihan valokuvausretkiä.
Tavoitteena siis bloggaus ja valokuvaus.
Vuoden ensimmäisen päivityksen kunniaksi tunnelmia uudelta vuodelta.
 |
| Lahtelaisten uuden vuoden jonotus |
 |
| Matkalla uuteen vuoteen |
 |
| 1. tammikuuta |
 |
| 1. tammikuuta II |
30.12.2014
Teehetki
Kukaan ei enää käytä kahvikuppeja.
Kahviastiastot on niin vanhanaikaisia.
Eihän kahvikuppiin edes mahdu mitään.
Nuo lienevät aika yleisiä ajatuksia. Minä ainakin olen ajatellut noin. Kahviastiasto on ollut asia, jota on pitänyt tarpeettomana ja sen voi hankkia kaappiin sitten jos on tulossa jotain kotona kestittäviä perhejuhlia (lue: jos tulee lapsia ja pitää järjestää ristiäisiä, synttäreitä ja rippijuhlia). Muuten kahvi ja tee nautitaan mukista.
Sain aikanaan ala-asteenopettajaltani lakkiaislahjaksi koristeellisen astiaston siemenen. Mukana tuli ruokalautanen, keittolautanen, leipälautanen, asetti ja kahvikuppi. Ajatuksena oli, että voin sitten hankkia itse astiastoon täydennystä niin paljon kuin haluan. Ajatus oli kaunis, mutta eihän sellainen romanttinen astiasto vedonnut yhtään sellaiseen 18-kesäiseen Kirsikkaan. Siemen jäi pölyttymään äidin astiakaapin perukoille, mistä äiti oli sen nyt joulun alla kaivanut esille ja vihjasi, että voisin ehkä viedä sen pois.
Yhtäkkiä ajatus herrasastiastosta alkoi viehättää. Sellainenhan olisi hauska. Harvinaisille illallisvieraille voisi tarjota ruoan hienoilta lautasilta, ja mummokin saisi käydessään kahvin oikeasta kupista. Mutta eihän sellainen olisi arkikäytössä mitenkään käytännöllinen. Varsinkaan ne kahvikupit. Kauheasti vielä tulisi ylimääräistä tiskiä niistä aseteista.
Eilen illalla sain ajatuksen. Minäpä keitän teetä oikein pitkän kaavan kautta ja juon siitä kahvikupista, jonka kotoa toin. Ehkä voisin jopa käyttää sitä maailman epäkäytännöllisintä, mutta herttaista pientä Arabian teepannua, jonka joskus kotoa jauhotallista ryöväsin. Yleensä pannu on vain koristeena, koska siihen mahtuu teetä vain mukillinen.
Keitin veden ja laitoin teen hautumaan. Vein pannun olohuoneeseen sohvapöydälle ja asettelin kupin asetteineen valmiiksi. Tädiltä saatu sokerikko olikin jo valmiina. Hihittelin mielessäni, että onpas hassua tällä tavalla huseerata jonkun teekupillisen takia. Kaadoin teen, sekoittelin sokerin, asettauduin mukavasti sohvannurkkaan ja palaset loksahtivat kohdalleen.
Näpit eivät pala, jos juoma on vielä niin kuumaa, kun kuppia kannattelee asetin kanssa. Lusikka ei töki naamaa, kun sen voi asetella lautaselle. Mukillisen vetävästä pannusta saa melkein kolme kupillista teetä, joten nyt siinäkin on järkeä. Minusta tuli ihan kahvi- tai teekuppien ystävä. Sitä paitsi tuntuuhan se paitsi hauskalta myös ylimääräiseltä hemmottelulta, kun vaivautuu oikein kattamaan itselleen kupin pöytään.
Pitäisiköhän oikein hankkia se astiasto? Vaan tuskinpa niitä ylppärilahja-astioita enää mistään saa.
Kahviastiastot on niin vanhanaikaisia.
Eihän kahvikuppiin edes mahdu mitään.
Nuo lienevät aika yleisiä ajatuksia. Minä ainakin olen ajatellut noin. Kahviastiasto on ollut asia, jota on pitänyt tarpeettomana ja sen voi hankkia kaappiin sitten jos on tulossa jotain kotona kestittäviä perhejuhlia (lue: jos tulee lapsia ja pitää järjestää ristiäisiä, synttäreitä ja rippijuhlia). Muuten kahvi ja tee nautitaan mukista.
Sain aikanaan ala-asteenopettajaltani lakkiaislahjaksi koristeellisen astiaston siemenen. Mukana tuli ruokalautanen, keittolautanen, leipälautanen, asetti ja kahvikuppi. Ajatuksena oli, että voin sitten hankkia itse astiastoon täydennystä niin paljon kuin haluan. Ajatus oli kaunis, mutta eihän sellainen romanttinen astiasto vedonnut yhtään sellaiseen 18-kesäiseen Kirsikkaan. Siemen jäi pölyttymään äidin astiakaapin perukoille, mistä äiti oli sen nyt joulun alla kaivanut esille ja vihjasi, että voisin ehkä viedä sen pois.
Eilen illalla sain ajatuksen. Minäpä keitän teetä oikein pitkän kaavan kautta ja juon siitä kahvikupista, jonka kotoa toin. Ehkä voisin jopa käyttää sitä maailman epäkäytännöllisintä, mutta herttaista pientä Arabian teepannua, jonka joskus kotoa jauhotallista ryöväsin. Yleensä pannu on vain koristeena, koska siihen mahtuu teetä vain mukillinen.
Keitin veden ja laitoin teen hautumaan. Vein pannun olohuoneeseen sohvapöydälle ja asettelin kupin asetteineen valmiiksi. Tädiltä saatu sokerikko olikin jo valmiina. Hihittelin mielessäni, että onpas hassua tällä tavalla huseerata jonkun teekupillisen takia. Kaadoin teen, sekoittelin sokerin, asettauduin mukavasti sohvannurkkaan ja palaset loksahtivat kohdalleen.
Näpit eivät pala, jos juoma on vielä niin kuumaa, kun kuppia kannattelee asetin kanssa. Lusikka ei töki naamaa, kun sen voi asetella lautaselle. Mukillisen vetävästä pannusta saa melkein kolme kupillista teetä, joten nyt siinäkin on järkeä. Minusta tuli ihan kahvi- tai teekuppien ystävä. Sitä paitsi tuntuuhan se paitsi hauskalta myös ylimääräiseltä hemmottelulta, kun vaivautuu oikein kattamaan itselleen kupin pöytään.
Pitäisiköhän oikein hankkia se astiasto? Vaan tuskinpa niitä ylppärilahja-astioita enää mistään saa.
7.12.2014
Suomalaisesta kirjallisuudesta
Jatkan epäsäännöllisiin aikoihin kirjoittelua. Tuntuu mukavammalta kirjoittaa silloin kun huvittaa eikä aina määräpäivänä. Tämä on edelleen tätä blogikriiseilyä...
Aloin eilen itsenäisyyspäivän kunniaksi lukea Pirkko Saision Elämänmenoa. Se on taas näitä paljon puhuttuja listakirjojani, tuskin olisin muuten osannut kyseiseen kirjaan tarttua. Kirja veikin yllättäen mennessään, ja sain siitä kerralla yli puolet luettua, mikä nyt ei reilun 200-sivuisen kirjan kohdalla ollut vaikeaa. Rupesin sen myötä mietiskelemään suomalaista kirjallisuutta.
En oikein tiedä, mistä asenteeni johtuu, mutta jotekin suomalaisesta kirjallisuudesta tulee helposti sellainen olo, että äh, emmä jaksa suomalaista lukea. Tunne on vahva, varsinkin jos kyse on klassikosta. Jos asiaa kuitenkin miettii, niin aika harvoin olen lukenut suomalaista kirjaa, joka on jäänyt mieleen negatiivisena kokemuksena. Päällimmäisenä negatiivisena kokemuksena tulee mieleen lukion pakkopullana luettu Minna Canthin Anna Liisa. Ehkä sitäkin lukisi nykyään erilaisin silmin. Nihkeään ennakkoasenteeseen taas poikkeuksena ovat ehkä olleet Reijo Mäen dekkarit, jotka nyt ovat aika kevyttä hupailua.
Yleensä tapaan oikeasti yllättyä, kun suomalaiseen kirjaan tartun. Tämähän on hyvä. Ne pelottavat klassikotkin soljuvat usein jouhevammin kuin monet ulkomaiset klassikot. Tuntematon on loistava, Maa on syntinen laulu on hieno, Kalevala on harvinaisen luettava runoteos (okei, se on mulla vieläkin kesken, mutta tykkään).
Eilen aloin sitten miettiä, miksi nämä suomalaiset lopulta sitten tuntuvat niin luettavilta. Tulin nopeasti siihen tulokseen, että niihin on suomalaisena niin helppo samaistua. Tapahtumaympäristön yksinkertaisesti ymmärtää paljon paremmin kuin toiseen kulttuuriin sijoittuvassa kirjassa. Vaikka vieraan kulttuurin tuntisi kuinka hyvin, se on aina vieras. Oma kulttuuri on aina tuttu.
Toinen, mutta tavallaan sama syy on kieli. Elämänmenon kieli esimerkiksi rakentuu hyvin pitkälti murteiden varaan. Äiti puhuu karjalaa, lapset puhuvat stadia ja sukulaiset savoa. Suomalaisessa kirjassa voi käyttää suomen kieltä koko sen komeudessaan, ja siihen on suomalaisen lukijan jälleen helppo samaistua. Erinomaisesti suomennettu käännöskirja jää pakosta kielellisestikin hieman vieraaksi, koska esimerkiksi vaikkapa ne murteet eivät ole suomeksi aitoja. Käännöskirjan tietysti kuuluukin olla vieras, ei sen ole tarkoitus kuvata suomalaista kulttuuria, joten vertailu on siinä mielessä hölmöä. Ajatuksena kuitenkin on se, että suomalainen kirja on niin kulttuurillisesti kuin kielellisestikin suomalaiselle lukijalle syvemmin ymmärrettävissä, mistä ehkä johtuu se, että kotimaiset kirjat tuntuvat minusta niin yllättävän luettavilta.
Tässä vaiheessa kirjoitusta minusta alkaa taas tuntua siltä, että saakohan kukaan minun järkeilyistäni selvää. Tai sitten pohdintani ovat muille ihan itsestään selviä asioita. Pitäisi jättää teksti pariksi päiväksi rauhaan ja palata lukemaan uudestaan, mutta eihän se ole tämmöisen bloggaamisen ideana, että haudotaan tekstejä. Kirjoitetaan ja julkaistaan, oli teksti sitten koherenttia tai ei. Oli se sitten viimeisteltyä tai ei.
Taas olen muutenkin jaaritellut kirjallisuudesta paljon. Onkohan tästä kohta tulossa kirjallisuusblogi? Tuskin sentään. Nämä kirjallisuuspostaukset vievät ihan liikaa aikaa. Tai sitten pitää ruveta miettimään sanomisiaan tarkemmin valmiiksi, niin kirjoittaminen sujuu helpommin.
Aloin eilen itsenäisyyspäivän kunniaksi lukea Pirkko Saision Elämänmenoa. Se on taas näitä paljon puhuttuja listakirjojani, tuskin olisin muuten osannut kyseiseen kirjaan tarttua. Kirja veikin yllättäen mennessään, ja sain siitä kerralla yli puolet luettua, mikä nyt ei reilun 200-sivuisen kirjan kohdalla ollut vaikeaa. Rupesin sen myötä mietiskelemään suomalaista kirjallisuutta.
En oikein tiedä, mistä asenteeni johtuu, mutta jotekin suomalaisesta kirjallisuudesta tulee helposti sellainen olo, että äh, emmä jaksa suomalaista lukea. Tunne on vahva, varsinkin jos kyse on klassikosta. Jos asiaa kuitenkin miettii, niin aika harvoin olen lukenut suomalaista kirjaa, joka on jäänyt mieleen negatiivisena kokemuksena. Päällimmäisenä negatiivisena kokemuksena tulee mieleen lukion pakkopullana luettu Minna Canthin Anna Liisa. Ehkä sitäkin lukisi nykyään erilaisin silmin. Nihkeään ennakkoasenteeseen taas poikkeuksena ovat ehkä olleet Reijo Mäen dekkarit, jotka nyt ovat aika kevyttä hupailua.
Yleensä tapaan oikeasti yllättyä, kun suomalaiseen kirjaan tartun. Tämähän on hyvä. Ne pelottavat klassikotkin soljuvat usein jouhevammin kuin monet ulkomaiset klassikot. Tuntematon on loistava, Maa on syntinen laulu on hieno, Kalevala on harvinaisen luettava runoteos (okei, se on mulla vieläkin kesken, mutta tykkään).
Eilen aloin sitten miettiä, miksi nämä suomalaiset lopulta sitten tuntuvat niin luettavilta. Tulin nopeasti siihen tulokseen, että niihin on suomalaisena niin helppo samaistua. Tapahtumaympäristön yksinkertaisesti ymmärtää paljon paremmin kuin toiseen kulttuuriin sijoittuvassa kirjassa. Vaikka vieraan kulttuurin tuntisi kuinka hyvin, se on aina vieras. Oma kulttuuri on aina tuttu.
Toinen, mutta tavallaan sama syy on kieli. Elämänmenon kieli esimerkiksi rakentuu hyvin pitkälti murteiden varaan. Äiti puhuu karjalaa, lapset puhuvat stadia ja sukulaiset savoa. Suomalaisessa kirjassa voi käyttää suomen kieltä koko sen komeudessaan, ja siihen on suomalaisen lukijan jälleen helppo samaistua. Erinomaisesti suomennettu käännöskirja jää pakosta kielellisestikin hieman vieraaksi, koska esimerkiksi vaikkapa ne murteet eivät ole suomeksi aitoja. Käännöskirjan tietysti kuuluukin olla vieras, ei sen ole tarkoitus kuvata suomalaista kulttuuria, joten vertailu on siinä mielessä hölmöä. Ajatuksena kuitenkin on se, että suomalainen kirja on niin kulttuurillisesti kuin kielellisestikin suomalaiselle lukijalle syvemmin ymmärrettävissä, mistä ehkä johtuu se, että kotimaiset kirjat tuntuvat minusta niin yllättävän luettavilta.
Tässä vaiheessa kirjoitusta minusta alkaa taas tuntua siltä, että saakohan kukaan minun järkeilyistäni selvää. Tai sitten pohdintani ovat muille ihan itsestään selviä asioita. Pitäisi jättää teksti pariksi päiväksi rauhaan ja palata lukemaan uudestaan, mutta eihän se ole tämmöisen bloggaamisen ideana, että haudotaan tekstejä. Kirjoitetaan ja julkaistaan, oli teksti sitten koherenttia tai ei. Oli se sitten viimeisteltyä tai ei.
Taas olen muutenkin jaaritellut kirjallisuudesta paljon. Onkohan tästä kohta tulossa kirjallisuusblogi? Tuskin sentään. Nämä kirjallisuuspostaukset vievät ihan liikaa aikaa. Tai sitten pitää ruveta miettimään sanomisiaan tarkemmin valmiiksi, niin kirjoittaminen sujuu helpommin.
4.12.2014
1.12.2014
Rory Gilmore Reading Challenge: Pikku naisia
Paikatakseni toissa viikkoisen unohduksen, kirjoitanpa tällä viikolla etuajassa, tai ehkä jopa ylimääräisen päivityksen. ;)
Ajattelin, että minähän voin aina riipustaa muutaman sanan, kun saan kirjan Rory Gilmoren lukuhaasteesta luettua. En ole mikään hyvä arvostelujen kirjoittaja, mutta jos nyt pari sanaa saisi aina rustattua. Yhden kirjan olenkin jo ehtinyt lukea tässä välissä eli Harper Leen Kuin surmaisi satakielen. Siinä oli erinomainen kirja. Ja selkeästi edelleen ajankohtainen, kun on jonkin verran seurannut, mitä Fergusonissa tapahtuu. Kirjassa siis päähenkilön isä puolustaa raiskauksesta syytettyä mustaa miestä, käytännössä siis taistelee tuulimyllyä vastaan. Vähän ovat asiat muuttuneet.
Mutta siis juuri äsken sain luettua Louisa M. Alcottin Pikku naisia, joka taas vaikutti himppusen vanhanaikaiselta. Kovasti yritettiin siinä kasvattaa hyvin käyttäytyviä ja nöyriä naisia. Välillä oikein puistatti kaikki se herttaisuus. Toki en myöskään enää kuulu kirjan kohderyhmään, joten sen kiltteys voi ehkä korostua liikaa minun silmissäni, mutta kovin postikorttimainen Marchin perhe silti on. Kokonaisuutena kirja oli ihan mukavan kevyttä ja viatonta luettavaa, varsinkin kun sen rinnalla luin toista, ihan pikkuisen rankempaa kirjaa. Välillä vaan alkoi kimmeltävä sateenkaari tursuta silmistä, suusta ja korvista, niin ihanteellista elämä kirjassa välillä oli.
Rory Gilmoren lukuhaasteessa luettu nyt 38 kirjaa 339:stä. Tässä on muutamaksi vuodeksi blogattavaa.
Ajattelin, että minähän voin aina riipustaa muutaman sanan, kun saan kirjan Rory Gilmoren lukuhaasteesta luettua. En ole mikään hyvä arvostelujen kirjoittaja, mutta jos nyt pari sanaa saisi aina rustattua. Yhden kirjan olenkin jo ehtinyt lukea tässä välissä eli Harper Leen Kuin surmaisi satakielen. Siinä oli erinomainen kirja. Ja selkeästi edelleen ajankohtainen, kun on jonkin verran seurannut, mitä Fergusonissa tapahtuu. Kirjassa siis päähenkilön isä puolustaa raiskauksesta syytettyä mustaa miestä, käytännössä siis taistelee tuulimyllyä vastaan. Vähän ovat asiat muuttuneet.
Mutta siis juuri äsken sain luettua Louisa M. Alcottin Pikku naisia, joka taas vaikutti himppusen vanhanaikaiselta. Kovasti yritettiin siinä kasvattaa hyvin käyttäytyviä ja nöyriä naisia. Välillä oikein puistatti kaikki se herttaisuus. Toki en myöskään enää kuulu kirjan kohderyhmään, joten sen kiltteys voi ehkä korostua liikaa minun silmissäni, mutta kovin postikorttimainen Marchin perhe silti on. Kokonaisuutena kirja oli ihan mukavan kevyttä ja viatonta luettavaa, varsinkin kun sen rinnalla luin toista, ihan pikkuisen rankempaa kirjaa. Välillä vaan alkoi kimmeltävä sateenkaari tursuta silmistä, suusta ja korvista, niin ihanteellista elämä kirjassa välillä oli.
Rory Gilmoren lukuhaasteessa luettu nyt 38 kirjaa 339:stä. Tässä on muutamaksi vuodeksi blogattavaa.
27.11.2014
Kun taivas oudosti iltaisin punertaa
Olenko kertonut, että vihaan keinovaloa? No, en tietenkään ihan kaikkea keinovaloa, koska pimeän aikaan on ihan kiva saada kotiin jonkinlaista valaistusta. Mutta ulkosalla tuppaan tähän aikaan vuodesta ärsyyntymään. Kaikkialla paistaa keltainen keinovalo, joka harmaalla säällä vielä heijastuu taivaalta takaisin. Pimeällä ei ole pimeää. Pimeällä on itse asiassa valoisampaa kuin iltapäivällä hämärän aikaan. Ja se on todella raivostuttavaa!
Nyt pitäisi varmaan selittää, miksi se on raivostuttavaa. Ensin tietysti pitäisi itsekin tietää syyt siihen. Osaltaan varmaan siksi, että olen kasvanut maalla, missä tähän aikaan vuodesta piti illalla ottaa lamppu mukaan, jos ei halunnut kävellä äidin kukkapenkkiin tai törmätä tallin seinään. Siellä siis ihan oikeasti oli pimeää, ja se oli luonnollista. Nyt täällä kaupungissa kun lähtee pimeällä ulos, saa kamerallakin hyviä kuvia ilman tukea. Valoa on siis ihan perkeleesti. Se ei ole luonnollista.
Toisekseen tiedostan takaraivossani varmasti sen, että valtaosa valosta menee ihan harakoille. Sähköä kuluu sairaalloisesti, kun valaisimet ovat vääränlaisia, niitä on liikaa, eikä valoja osata kohdistaa oikein. Valtavaa tuhlausta, mikä tuhoaa maapallon, että poks. Plus tietysti valosaaste haittaa muutenkin luontoa. Eläimet menevät raukat ihan sekaisin, kun päivällä on päivä ja yölläkin on päivä.
Ehkä eniten minut saa hikeentymään se, että valon pitää vielä olla oranssia. Kuka älyn jättiläinen on keksinyt, että kaikkialle pitää tunkea oranssit katuvalot? Jos sen tietäisin, saisi kyseinen henkilö pelätä henkensä puolesta. Jostain kyllä joskus luin tai kuulin, että keltainen valo tuntuu ihmisestä luonnollisemmalta, koska se muistuttaa auringosta, ja se esimerkiksi sitten häiritsee vähemmän unta. Valkoinen valo taas kaiketi koettiin jotenkin luonnottomaksi. En tiedä, miten valon väri vaikuttaa uneeni, mutta noin muuten olen sitä mieltä, että en kaipaa pimeällä auringonlaskun värejä moilottamaan taivaalle. Eihän siinä ole mitään järkeä. Pimeällä luonnollisempi sävy on kuun kelmeys, jota minun mielestäni vastaa huomattavasti paremmin valkoinen valo. Maailma yksinkertaisesti näyttää paremmalta pimeällä, jos se valaistaan oranssin valon sijaan valkoisella valolla.
Sivuhuomiona, olisi mielenkiintoista tietää, vaikuttaako katuvalon väri siihen, miten paljon lumi "valaisee" ympäristöään. Lumihan saa pimeän ajanjakson vaikuttamaan valoisammalta. Jotenkin intuitiivisesti kuvittelisin että oranssinpunerrus jotenkin pilaa sitä lumen luonnollista valaisuvoimaa. Voin olla väärässä.
Kaikenkaikkiaan olen siis sitä mieltä, että ainakin täällä Lahdessa voisi ihan rauhassa ottaa joka toisen katuvalon pois. Valoa tuntuu nimittäin olevan niin paljon, että valon määrän puolittaminen, tai edes neljäsosalla vähentäminen, tuskin vielä häiritsisi kenenkään näkemistä, mutta minun ahdistukseni ainakin pienenisi hieman. Toisekseen joka ikinen oranssi valo pitäisi vaihtaa valkoiseen. Joku roti nyt sentäs!
Nyt pitäisi varmaan selittää, miksi se on raivostuttavaa. Ensin tietysti pitäisi itsekin tietää syyt siihen. Osaltaan varmaan siksi, että olen kasvanut maalla, missä tähän aikaan vuodesta piti illalla ottaa lamppu mukaan, jos ei halunnut kävellä äidin kukkapenkkiin tai törmätä tallin seinään. Siellä siis ihan oikeasti oli pimeää, ja se oli luonnollista. Nyt täällä kaupungissa kun lähtee pimeällä ulos, saa kamerallakin hyviä kuvia ilman tukea. Valoa on siis ihan perkeleesti. Se ei ole luonnollista.
Toisekseen tiedostan takaraivossani varmasti sen, että valtaosa valosta menee ihan harakoille. Sähköä kuluu sairaalloisesti, kun valaisimet ovat vääränlaisia, niitä on liikaa, eikä valoja osata kohdistaa oikein. Valtavaa tuhlausta, mikä tuhoaa maapallon, että poks. Plus tietysti valosaaste haittaa muutenkin luontoa. Eläimet menevät raukat ihan sekaisin, kun päivällä on päivä ja yölläkin on päivä.
Ehkä eniten minut saa hikeentymään se, että valon pitää vielä olla oranssia. Kuka älyn jättiläinen on keksinyt, että kaikkialle pitää tunkea oranssit katuvalot? Jos sen tietäisin, saisi kyseinen henkilö pelätä henkensä puolesta. Jostain kyllä joskus luin tai kuulin, että keltainen valo tuntuu ihmisestä luonnollisemmalta, koska se muistuttaa auringosta, ja se esimerkiksi sitten häiritsee vähemmän unta. Valkoinen valo taas kaiketi koettiin jotenkin luonnottomaksi. En tiedä, miten valon väri vaikuttaa uneeni, mutta noin muuten olen sitä mieltä, että en kaipaa pimeällä auringonlaskun värejä moilottamaan taivaalle. Eihän siinä ole mitään järkeä. Pimeällä luonnollisempi sävy on kuun kelmeys, jota minun mielestäni vastaa huomattavasti paremmin valkoinen valo. Maailma yksinkertaisesti näyttää paremmalta pimeällä, jos se valaistaan oranssin valon sijaan valkoisella valolla.
Sivuhuomiona, olisi mielenkiintoista tietää, vaikuttaako katuvalon väri siihen, miten paljon lumi "valaisee" ympäristöään. Lumihan saa pimeän ajanjakson vaikuttamaan valoisammalta. Jotenkin intuitiivisesti kuvittelisin että oranssinpunerrus jotenkin pilaa sitä lumen luonnollista valaisuvoimaa. Voin olla väärässä.
Kaikenkaikkiaan olen siis sitä mieltä, että ainakin täällä Lahdessa voisi ihan rauhassa ottaa joka toisen katuvalon pois. Valoa tuntuu nimittäin olevan niin paljon, että valon määrän puolittaminen, tai edes neljäsosalla vähentäminen, tuskin vielä häiritsisi kenenkään näkemistä, mutta minun ahdistukseni ainakin pienenisi hieman. Toisekseen joka ikinen oranssi valo pitäisi vaihtaa valkoiseen. Joku roti nyt sentäs!
14.11.2014
Aioin lavastaa tähän hienon kuvan tämän illan naatiskeluista. Kynttilä, kasa kirjoja, joku levy ja lasiin pieni tujaus akvaviittiä. Raivasin jopa olkkarin pöydän sitä varten. Sitten tajusin, että Puuhanalle on ottanut molemmat kamerat mukaan illan valokuvauskurssilleen. Eipähän pöytä ainakaan syty niin helposti palamaan, koska tuon kynttilän nyt kuitenkin sytytin. Ilman kuvaa saatte kuitenkin pärjätä.
Tänään siis on pitkästä aikaa vapaailta, jota vietän ihan itsekseni jonnekin yhdeksään asti. Vallan mukavaa. Voi tunnelmoida kynttilänvalossa, lukea kirjaa ja kuunnella jotain hyvää musiikkia. Tosin ensin piti tiskata. Ja nyt hoitaa tämä eilinen bloggaaminen pois alta. (Oikeesti tämä on ihan kivaa, varsinkin kun tänään ei tarvinnut ihan koko päivää tuijottaa näyttöä.)
Pöydällä juuri lainatut kirjat yrittää viedä huomiota. Ne yrittävät houkutella lukemaan. Häviävät raukat taistelun, koska enemmän näpeissä polttaa kesken oleva The Illearth War. Siinä on sellaiset 70 sivua jäljellä, minun maaninen lukuvaiheeni on siis alkamassa. Yleensä, kun kirjassa on enää sata sivua jäljellä, tai viimeistään viimeisen 50 sivun kohdalla, minuun iskee mania. Pakko saada luettua. Näin vähän enää jäljellä. Nyt on luettava. Se loppuu kohta. Ihanaa, tulee taas yksi tarina omaksutuksi. Kohta saa aloittaa uuden kirjan. Pakko lukea. Pakko lukea.
Nyt on mentävä toteuttamaan sitä impulssia.
Tänään siis on pitkästä aikaa vapaailta, jota vietän ihan itsekseni jonnekin yhdeksään asti. Vallan mukavaa. Voi tunnelmoida kynttilänvalossa, lukea kirjaa ja kuunnella jotain hyvää musiikkia. Tosin ensin piti tiskata. Ja nyt hoitaa tämä eilinen bloggaaminen pois alta. (Oikeesti tämä on ihan kivaa, varsinkin kun tänään ei tarvinnut ihan koko päivää tuijottaa näyttöä.)
Pöydällä juuri lainatut kirjat yrittää viedä huomiota. Ne yrittävät houkutella lukemaan. Häviävät raukat taistelun, koska enemmän näpeissä polttaa kesken oleva The Illearth War. Siinä on sellaiset 70 sivua jäljellä, minun maaninen lukuvaiheeni on siis alkamassa. Yleensä, kun kirjassa on enää sata sivua jäljellä, tai viimeistään viimeisen 50 sivun kohdalla, minuun iskee mania. Pakko saada luettua. Näin vähän enää jäljellä. Nyt on luettava. Se loppuu kohta. Ihanaa, tulee taas yksi tarina omaksutuksi. Kohta saa aloittaa uuden kirjan. Pakko lukea. Pakko lukea.
Nyt on mentävä toteuttamaan sitä impulssia.
6.11.2014
No niin, tänä torstaina ei ole kiirettä, joten voi kirjoitella ihan rauhassa. Koska arkemme on kohtuullisen tylsää, tänne pitää aina räntätä jostain mieltä askarruttavasta aiheesta tai sitten kertoa elämän jännittävistä tapahtumista. Tällä kertaa valitsen jälkimmäisen. Eli tällä kertaa väriä elämäämme toi se, että vietimme viikonlopun tupareiden merkeissä Savonlinnassa. Eräät ystävät saivat vihdoin ostettua kauan haaveilemansa talon, joten pitihän sitä käydä juhlimassa.
Ei sillä, ei niissä tupareissa juuri ole kertomista. Vanha poppoo oli enimmäkseen koolla parin uudemman vahvistuksen kera ja ilta kului syöpötellen, sivistyneesti juopotellen ja seurapelejä pelaten. Parasta tietenkin oli tavata armaita ystäviä.
Viikonlopun aikana tuli myös ruksattua pois yksi pitkään katsontalistalla olleista elokuvista, katsoimme siis perjantai-iltana porukalla Gran Torinon. Aivan loistava elokuva, tykkäsin suuresti. Hassua on myös huomata, miten Clint Eastwood on vanhoilla päivillään alkanut muistuttaa omaa edesmennyttä pappaani. Ehkä sen takia pidänkin Clintistä niin paljon.
Sunnuntaiaamu taas valkeni lumisateisena. Jes, kivaa, kun tulee talvi. Tosin myöhemmin päivällä loskaksi muuttunut lumi kasteli kenkäni likomäriksi, kun kävelimme kaupungille syömään ja sieltä yhden toisen ystävän kämpille katsomaan Fireflyta.
Märät kengät, mikä loistava tekosyy mennä kenkäkaupoille. Ihan totta, ostin uudet kengät pelkästään sen takia, että saisin kotimatkalle kuivat kengät jalkaan. Myönnettäköön tosin, että olin jo jonkin aikaa harkinnut ostavani talveksi uudet helposti jalkaan vedettävät kengät, joilla voi tarpoa hangessa ja jotka eivät ole välittömästi märät. Nyt siis akuutissa kuivien jalkojen tarpeessa hyppäsin pitkällisen jahkailuvaiheen yli ja nappasin marketin valikoimasta ihan kelvollisen näköiset Vikingin goretexit.
Sitten vielä pari kuvatusta.
Ei sillä, ei niissä tupareissa juuri ole kertomista. Vanha poppoo oli enimmäkseen koolla parin uudemman vahvistuksen kera ja ilta kului syöpötellen, sivistyneesti juopotellen ja seurapelejä pelaten. Parasta tietenkin oli tavata armaita ystäviä.
Viikonlopun aikana tuli myös ruksattua pois yksi pitkään katsontalistalla olleista elokuvista, katsoimme siis perjantai-iltana porukalla Gran Torinon. Aivan loistava elokuva, tykkäsin suuresti. Hassua on myös huomata, miten Clint Eastwood on vanhoilla päivillään alkanut muistuttaa omaa edesmennyttä pappaani. Ehkä sen takia pidänkin Clintistä niin paljon.
Sunnuntaiaamu taas valkeni lumisateisena. Jes, kivaa, kun tulee talvi. Tosin myöhemmin päivällä loskaksi muuttunut lumi kasteli kenkäni likomäriksi, kun kävelimme kaupungille syömään ja sieltä yhden toisen ystävän kämpille katsomaan Fireflyta.
Märät kengät, mikä loistava tekosyy mennä kenkäkaupoille. Ihan totta, ostin uudet kengät pelkästään sen takia, että saisin kotimatkalle kuivat kengät jalkaan. Myönnettäköön tosin, että olin jo jonkin aikaa harkinnut ostavani talveksi uudet helposti jalkaan vedettävät kengät, joilla voi tarpoa hangessa ja jotka eivät ole välittömästi märät. Nyt siis akuutissa kuivien jalkojen tarpeessa hyppäsin pitkällisen jahkailuvaiheen yli ja nappasin marketin valikoimasta ihan kelvollisen näköiset Vikingin goretexit.
Sitten vielä pari kuvatusta.
 |
| Sunnuntaina junaa odotellessa piti kuvailla Wanhaa kasinoa. |
 |
| Tämän iltapäivän satona kuvaa Lahden ensilumesta |
30.10.2014
Tänään väsätään tuparikorttia ja viimeistellään pyhäinpäiväasua, joten saattaa jäädä päivän bloggailut tähän lyhykäiseen ilmoitukseen. Hyvää synkimmän syksyn juhlaa, juhlit sitä sitten pyhäinpäivänä, halloweenina, kekrinä tai jonain muuna. Mä tykkään puhua perinteisesti pyhäinpäivästä siitäkin huolimatta, että se sitten viittaa kristilliseen perinteeseen. Halloween on minusta turhaa amerikkalaista hapatusta. Tai oikeammin en tykkää, että käytännössä samasta juhlasta aletaan puhua englanninkielisellä nimellä.
Tuossa olisi aihetta ihan kunnon blogitekstiinkin, ja olen aiheesta joskus väitellytkin netin syövereissä, mutta nyt pitää rientää, että ehtii.
Tuossa olisi aihetta ihan kunnon blogitekstiinkin, ja olen aiheesta joskus väitellytkin netin syövereissä, mutta nyt pitää rientää, että ehtii.
23.10.2014
Käytiin kirjastossa, minkä jälkeen väsytti ihan pirusti, otin päiväunet, ja nyt pää on tokkurainen ja tyhjä. Olen viime aikoina harrastanut sitä, että nappaan kirjaston musiikkiosastolta täysin satunnaisia levyjä. Joskus sieltä tarttuu mukaan kristillistä ysäripoppia, ei toiminut, ja joskus säkkipilliheviä, Saor Patrol oli oikeasti hiton hyvä. Nyt levylautasella pyörii, tai pyöri, loppui just kun aloitin virkkeen, Mindless Self Indulgence. Hämärää punk-hiphop-elektro-mitälieneemeininkiä. En oikein tiedä, tykkäsinkö vaiko enkö.
Muina päivän satunnaisnappaisuina kirjastokassiin päätyi intialaista kansanmusiikkia, joka nyt oli aika pitkälle sellaista kuin odottaa saattaa, ja jotain kohtuullisen ällöttävän näköistä jantteria nimeltä Chris Tomlin. Tätä Tomlinin heppua ei olla vielä kuunneltu. Itse asiassa luulin, että otin kyseisen levyn jazz-hyllystä, mutta se näyttääkin olevan hengellistä musiikkia. Voi olla, että taas tuli ohari. Gospel tietysti voi olla tosi hyvääkin, mutta kaveri näyttää enemmän tyypiltä, joka näppäilee kitaraa ja hymyilee autuaasti laulaessaan jotain duurivoittoista, mutta rauhallista mies ja kitara -tyyppistä settiä. Melkoiset stereotypiat minullakin mielessä. Hyllysekaannus taas johtui varmasti siitä, että kirjaston musiikkiosasto on rempassa, ja levyhyllyt on sijoitettu pitkin yläkerran käytäviä. Saattavat siis kategorioiden rajat olla tällä hetkellä häilyviä ja levytkin ehkä sekaisin.
Muutoin tänään oli aika laiha kirjastokäynti, ainakin minun osaltani. Lainasin vain yhden elokuvan, Sherlock Holmes A Game of Shadows, ja Hämähäkkimiehen vuosikerran 1983.
Olen viime aikoina vähän yrittänyt sivistää itseäni eri supersankarien suhteen ja muutenkin lueskellut erilaisia sarjiksia. En ole koskaan ollut mikään sarjisnörtti, mutta Puuhanallen sarjiskokoelmien myötä siihenkin puoleen olen vähitellen tutustunut. Alkuaikoinamme vannoin, että Puuhiksen Batmaneja en varmasti lue, olin vähän naamiosankarivastainen silloin, mutta niin vaan on sittemmin tullut itsekin lainailtua muutama Lepis-albumi. Hämistä taasen en ole lukenut juuri ollenkaan, siksi siis nyt Hämis-vuosikertaa kierrossa.
Loppuun vielä näitä musiikkituttavuuksia:
Muina päivän satunnaisnappaisuina kirjastokassiin päätyi intialaista kansanmusiikkia, joka nyt oli aika pitkälle sellaista kuin odottaa saattaa, ja jotain kohtuullisen ällöttävän näköistä jantteria nimeltä Chris Tomlin. Tätä Tomlinin heppua ei olla vielä kuunneltu. Itse asiassa luulin, että otin kyseisen levyn jazz-hyllystä, mutta se näyttääkin olevan hengellistä musiikkia. Voi olla, että taas tuli ohari. Gospel tietysti voi olla tosi hyvääkin, mutta kaveri näyttää enemmän tyypiltä, joka näppäilee kitaraa ja hymyilee autuaasti laulaessaan jotain duurivoittoista, mutta rauhallista mies ja kitara -tyyppistä settiä. Melkoiset stereotypiat minullakin mielessä. Hyllysekaannus taas johtui varmasti siitä, että kirjaston musiikkiosasto on rempassa, ja levyhyllyt on sijoitettu pitkin yläkerran käytäviä. Saattavat siis kategorioiden rajat olla tällä hetkellä häilyviä ja levytkin ehkä sekaisin.
Muutoin tänään oli aika laiha kirjastokäynti, ainakin minun osaltani. Lainasin vain yhden elokuvan, Sherlock Holmes A Game of Shadows, ja Hämähäkkimiehen vuosikerran 1983.
Olen viime aikoina vähän yrittänyt sivistää itseäni eri supersankarien suhteen ja muutenkin lueskellut erilaisia sarjiksia. En ole koskaan ollut mikään sarjisnörtti, mutta Puuhanallen sarjiskokoelmien myötä siihenkin puoleen olen vähitellen tutustunut. Alkuaikoinamme vannoin, että Puuhiksen Batmaneja en varmasti lue, olin vähän naamiosankarivastainen silloin, mutta niin vaan on sittemmin tullut itsekin lainailtua muutama Lepis-albumi. Hämistä taasen en ole lukenut juuri ollenkaan, siksi siis nyt Hämis-vuosikertaa kierrossa.
Loppuun vielä näitä musiikkituttavuuksia:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)